Tehkääpä
testi: kuunnelkaa 20 The Fallin studioalbumia ja kysykää sen jälkeen
itseltänne, haluatteko kuunnella ne loput kymmenen. Oma vastaukseni on kyllä.
Tosin pientä puutumista on jo ilmassa. Välillä mieleen tulee juoksulenkki. Alun
väsymisen jälkeen adrenaliinitaso ja endorfiinitaso ovat nousseet sen verran,
ettei väsymys tunnu ylitsepääsemättömältä. Vähitellen alkaa nauttia suorituksen
jatkumisesta. Viimeisestä setistä yli puolet löytyvät omasta hyllystä, joten
aivan kylmiltään ei loppusuoraa joudu puristamaan.
The Unutterable (2000) ilmestyi pian The Marshall Suiten jälkeen. Niiden
äänimaailma on hyvin erilainen. Jos Marshall
oli yhtyeen mittakaavalla juureva ja maadoittunut, The Unutterable leijuu pilvissä ja välillä avaruudessa.
Jälkimmäinen sopisi vaikkapa ääniraidaksi sci-fi sarjaan. Kyse on erilaisesta,
mutta hyvästä levystä. Pari ensimmäistä keskenään erilaista raitaa, ”Cyber
insekt” ja ”Two librans” luovat perinteiset raamit. Ensimmäinen junakompin ja toinen
häijyn kitarariffin keinoin. Yleissoundissa on kuitenkin enemmän
syntetisaattoreita kuin monilla muilla yhtyeen albumeilla. Mainittujen lisäksi
”Sons of temperance” on yksi omista suosikeistani. Levy vastaanotettiin
erittäin myönteisesti. Guardianin aikalaisarvioissa sitä pidettiin yhtyeen uran
huippukohtana.
Are You Are Missing Winner (2001) on
taas irtiotto edeltäjäänsä. Suurin osa bändistä vaihtui ja tyylillisesti
otettiin taas käyttöön enemmän jumittavaa rockabillyä. Back to basics. Minulle
se sopii. ”Bourgeoius town” on bändille niin tyypillistä – ja toimivaa –
jumitusta, jossa pohjana on Leadbellyn ”The Bourgeois blues”. ”Crop-dust”
puolestaan lähenee krautia eli se jatkaa toiston hyväksi todetulla linjalla. Iggy
Popin ”African man” on muutettu muotoon ”Ibis-Afro man”, joka onkin
poikkeuksellisen pitkä (9 ja puoli minuuttia) ja osittain rasittava. ”The
Acute” on toimivan laiskaa kantria ja ”Hollow mind” tutummalla tavalla
viihdyttävää. Levyn vastaanotto oli vaihtelevaa. Oma arvioni tästä on hyvin
myönteinen.
The Real New Fall LP (2003) oli ensin
nimellä Country on the Click, mutta
äänite vuoti nettiin, joten nimi vaihdettiin ja osa sisällöstäkin. Täältä
löytyy ”Theme from Sparta F.C.”, joka on BBC:n jalkapallotuloksia esittelevän
televisio-ohjelman Final Score tunnusmusiikki. Se onkin ansiokkaalla riffillä
varustettu tekele. Levyllä on muutakin mainitsemisen arvoista, kuten
tasapainoisen ylväs ”Mountain energei”, kaunis ”Janet, Johnny and James” ja
kuriositeettina Lee Hazlewoodin kirjoittama mutta Dean Martinin esittämä
”Loop41 Houston”, mutta olennaisinta on kokonaisuus. Se on vakuuttava.
Rockabilly ja kaoottinen avaruus-trippailu on jäänyt pois ja sisältö on yhtyeen
omalla asteikolla verrattain yksinkertaista indierokkia, vaikka mukana on myös
krauttia ja kokeilevaa ainesta. Albumin vastaanotto oli myönteistä. Se oli
oikeus ja kohtuus. Tämä on ensimmäinen The Fall -albumi, jolla Smithin nykyinen
vaimo, kosketinsoittaja Eleni Poulou on mukana.
Fall Heads Roll (2005) on bändin ensimmäinen
levy, jota John Peel ei kuullut, koska hän kuoli vuotta aikaisemmin. Tosin
albumilla on neljä raitaa, jotka löytyvät yhdeltä yhtyeen Peel Sessionista.
Niiden joukossa on hyökkäävä ”What about us?”, The Move -laina ”I can hear the
grass grow” ja yhtyeen kenties paras biisi ”Blindness”. Fall Heads Rollin vauhdikas ja pollea rokkiasenne puskee esiin
muillakin raidoilla, esimerkkinä mainio ”Pacifying joint”. Levy sai myönteisiä
arvioita. Kirjoissani tämä on yhtyeen yksi parhaista. Täytebiisitkin ovat sellaista
jytämattoa, että ne tuntuvat vain mukavilta hetkiltä onnistuneempien
sävellysten välissä.
Reformation Post TLC (2007) tuli
ostettua vuonna 2009 Manchesterin Foppista kolmella punnalla. Sitä ennen levyä
tuli kuunneltua kopiona. Uncut-lehteenkin oli päätynyt levyn nimibiisi
”Reformation!”, joka hyödyntää edellisen levyn mestariteos ”Blindnessin”
kaavaa. Myös ”Fall Sound” esittelee yhtyeen hyökkäävänä ja tiukkana. Lainoista
löytyy äskettäin menehtyneen kantritähti Merle Haggardin ”White line fever”. Se
on laulettu niin laiskasti, että se muuttuu hauskaksi. Arviot olivat hyvin
vaihtelevia, selkeän kiittävistä varsin moittiviin. Yhtäältä levyllä on todella
onnistuneita hetkiä, toisaalta kokonaisuuteen mahtuu myös täytepaloja ja
suvantovaiheita. Riippuen siitä, kumpaa korostaa, albumista voi kirjoittaa
myönteisesti tai kielteisesti. Minä olen suhtautunut siihen aina suopeasti.
Levyn nimi kuulemma tarkoittaa tilannetta sen jälkeen kun ”traitors, liars and
cunts” ovat lähteneet.
Imperial Wax Solvent (2008) tuli
ostettua 2009 viidellä punnalla Manchesterin Foppista, siis aika pian
ilmestymisen jälkeen. Sen yleisote on raskas ja rytisevä. Alussa muistetaan
odottavassa tunnelmassa brittiläistä huvipuistoa ”Alton towers”, jonka jälkeen
rytistään kunnolla kappaleessa ”Wolf man”. 11-minuuttinen ”50 year old man”
taisi olla Smithin synttärilahja itselleen, sillä 50 tuli täyteen edellisenä
vuonna. Ihan happy birthdayn keveysasteella ei liikuta onnistuneessa biisissä.
”I’ve been duped” tarjoaa lauluosuuksia Smithin vaimolle Elenille.
Koverivuorossa on jälleen Groundhogs, tällä kerralla kappale ”Strangetown”.
Sitten tulee pieni suvantovaihe, mutta ”Tommy shooter” ja sitä seuraava ”Latch
key kid” saavat taas menon kiihtymään. Loppulevy menee löysästi rullaillessa
vapaalla alamäkeen. Arviot olivat erittäin myönteisiä. Nyt kuunneltuna
ymmärrän, miksi näin on. Aikaisemmin olin suhtautunut levyyn turhan kevyesti
”ihan kivana” teoksena.
Your Future Our Clutter (2010) jatkoi
hyvin vastaanotettujen albumien sarjaa. Jotenkin tuntuu, että tässä vaiheessa
yhtyeeseen suhtauduttiin suopeasti, riippumatta siitä, miten kovaa tai heikkoa
kamaa se suolsi. Kuuntelin levyn ilmestymisaikaan, mutta en ostanut sitä.
Mieleeni jäi lähinnä Wanda Jacksonin upean ”Funnel of loven” keskinkertainen
koverointi. On siellä muutakin. Pientä menestystä niittänyt ”Bury pts. 1+3”
rokkaa kovasti ja ”Cowboy George” on erinomainen kantrisurf-henkinen
vauhtiralli. Levy on selkeästi parempi kuin muistin. Vähän ennen levyn
ilmestymistä näin yhtyeen keikalla Leedsissä.
Ersatz GB (2011) löytyi kaksi vuotta
ilmestymisensä jälkeen kolmella punnalla Manchesterin Foppista. Kovin
aktiiviseen kuunteluun en sitä koskaan ottanut. Se tuntui vähän pakkopullalta.
Nyt on aika arvioida uudelleen. Ensiksi on kuitenkin onniteltava yhtyettä: Ersatz GB on kolmas peräkkäinen samalla
kokoonpanolla julkaistu The Fall -albumi. Tähän miehistönvaihdoksistaan
tunnettu yhtye ei ole ennen kyennyt. Levyn yleisilme on synkähkö ja raskas.
Siltä puuttuu keveys ja pitkälti myös omanlainen huumori, joka on sävyttänyt
yhtyeen tekemisiä läpi uran. Varsinaiset lainaraidat puuttuvat, mutta
”Greenway” on osittain lainattu kreikkalaiselta huumorimetalliyhtye
Anorimoilta. Levyllä on myös Smithin vaimon yksistään tekemä kappale, ”Happi
song” (siis juuri noin kirjoitettuna), jonka Eleni Poulou myös laulaa. Arviot
olivat vaihtelevia, mutta keskimäärin kielteisempiä kuin muilla yhtyeen
2000-luvun levyillä. Guardian antoi kaksi tähteä ja Pitchfork 2.2/10.
Jälkimmäinen pyysi kuvittelemaan, miltä yhtyeen täydellinen epäonnistuminen
kuulostaisi ja pohtimaan, miten se poikkeaisi tästä. Aivan näin runollisiin
sfääreihin en lähde, mutta on selvää, että tämä jää kauas yhtyeen parhaista
hetkistä. Ehkä bändi tunsi olonsa mukavaksi eikä lähtenyt haastamaan itseään
riittävästi. Oli miten oli, ”I’ve seen them come” on hieno biisi, joka
muistuttaa, millainen The Fall on uhkaavimmillaan.
Re-Mit (2013) löysi tiensä haltuuni
samalla Fopp-käynnillä kuin Ersatz GB.
Hintaa oli pari puntaa enemmän, olihan kyse uutuudesta. Albumilla jatkaa sama
kokoonpano, mikä on yhtyeen mittakaavassa uutinen. Hauskinta levyssä lienee se,
että ensimmäiset Smithin äännähdykset ovat introraidan jälkeen alkavassa ”Sir
William Wrayssa” suunnilleen ”Geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh- geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh-geh/
Gus-gus/
Wah-wah-wah-wah-wah-wah-wah-wah-wah-wah-wah-wah-wah-blah-blah-la-la-la-la-la-la-la-la-la-la-la”.
Muuten se on 60-luvun garagesta ammentavaa murinaa ja jytinää, jossa
koskettimet ovat verrattain suuressa roolissa. Yksi parhaista on melko
konventionaalisen kuuloinen ”Hittite man”, jonka tunnelman luovan kitarariffin
päälle ja lomaan Smith juttelee/laulaa mukavia. Toinen maininnan arvoinen on
”Victrola time”, jossa on kaikuja yhtyeen joillekin aikaisemmille biiseille
tyypillisestä toisteisen hypnoottisesta mutta samalla etenevästä konseptista.
Ei tämä muutenkaan ole huono levy, mutta tuskin siitä tulee klassikkoa, joka
nostettaisiin yhtyeen 30 studiolevyn joukosta muiden yläpuolelle. Levyn
vastaanotto ei herättänyt suuria tunteita. Se arvioitiin edeltäjäänsä hieman
myönteisemmin, mutta varsinaista suitsutusta se ei kerännyt ainakaan kovin
laajalti. Eikä siihen ole aihettakaan. Parempi kuin Ersatz mutta etäällä yhtyeen huipuista.
Sub-Lingual Tablet (2015) on yhtyeen toistaiseksi
tuorein studioalbumi. Kuuntelin sen pikaisesti ilmestymisajankohtana, mutta
kauppaan en lähtenyt. Se ei tuntunut avaavan mitään uutta bändin pitkällä
uralla. Se oli ”just another Fall album”. Sellaiselta se kuulostaa edelleen.
Aivan toimiva mutta jokseenkin tasapaksu. Se rokkaa ja on tyylillisesti
monipuolinen mutta ei silti yllätä tai riemastuta. Pitkät biisit ovat yhtyeelle
hieman haasteellisia, mutta ainakin ”Auto chip 2014-2016” toimii. Täältä löytyy
taas yksi lainaraita, ”Stout man”, joka on tulkinta Iggy and the Stoogesin
kappaleesta ”Cock in my pocket”. Syntsakuorrutettua ja hidastettua funkkia
tarjoilee ”Pledge”, kun taas ”Dedication medication” vihjailee diskon ja dubin
suuntaan. Levyn lopussa osansa saavat Facebook ja i-puhelin kappaleissa
”Fibrebook troll” ja ”Quite iPhone”. Musiikkigenreillä leikittelevän levyn
arviot kielivät laadullisesta tasapaksuudesta, sillä niissä annettiin
tyypillisesti kolmesta neljään tähteä viidestä.
The
Fallin studioalbumit 20–30 sisältävät monta hyvää levyä, vaikka 2010-luvun
tuotannossa yhtye alkaa muuttua tasapaksuksi.
Kenties
aloittelijalle paras kattaus on John Peel sessioista kasattu kuuden cd:n boksi.
Siinä mennään ajallisesti yhtyeen alusta lähelle nykypäivää ilman pitkiä
taukoja. Se on riittävän laaja, jotta tutustuminen ei jää yhden aikakauden tai
albumin varaan. Itse sain sen pilkkahintaan, mutta tällä hetkellä painos on
loppu. Markkinahinta hipoo pilviä.
Joskus
sitä miettii, mikä on Manchesterin paras bändi. Stone Roses? Joy Division? The
Smiths? Viime vuosina vaakani on kallistunut The Fallin suuntaan. Vaikka
yhtyeen yksittäiset levyt eivät olekaan samanlaisia klassikkoja kuin edellä
mainittujen tunnetuimmat, se on lyhytikäisistä tai saamattomista verrokeistaan
poiketen puskenut 30 studiolevyä ja tukun muuta materiaalia ulos. Se on
muuttunut mutta samalla säilyttänyt omaleimaisuutensa ja
tinkimättömyytensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti