Ensiksi
tutuksi tuli Iggy Pop. Se oli vuonna 1987, kun katsoin televisiosta suorana
hänen keikkaansa kotikaupungissani (viiden kilometrin päässä itse keikasta). The Stooges tuli tutuksi paljon
myöhemmin, mutta on sekin viihtynyt mielessäni vuosikausia. Yle Areenasta
katsottu dokumentti, Jim Jarmuschin Gimme
Danger (2016), oli sen verran viihdyttävä, että päätin kuunnella kaikki
Stoogesit läpi.
Kolme
viidestä voin kuunnella fyysisinä äänitteinä poistumatta kotoa. Kahteen
2000-luvun albumiin tarvitaan suoratoistopalvelua.
The Stooges (1969) on protopunkin
klassikko. John Calen tuottama albumi ei myynyt kummoisesti ilmestyessään,
mutta sen vaikutusta myöhempään populaarimusiikkiin on vaikea yliarvioida.
Yhtye oli aikaisemmin nimeltänsä The Psychedelic Stooges, ja psykedeeliseksi
levynkin piti aluksi muodostua. Lyhyempi biisiformaatti kuitenkin mullisti
kaiken ja levystä tuli rokkia, joka myöhemmin nimettiin protopunkiksi. Vain
yksi raita, kymmenminuuttinen ”We will fall”, menee psykedelialle ominaisiin
mittoihin, ja pidän siitäkin. Levyn tunnetuin raita on yksinkertaisuudessaan
nerokas ja tehokas ”I Wanna be your dog”, mutta avausraita ”1969” ja b-puolen
avaava ”No fun” nousevat myös merkittäviksi raidoiksi. The Stoogesia,
erityisesti edellä mainittuja, on koveroitu niin paljon, etten lähde
kirjoittamaan siitä aiheesta sen kummemmin. Yhtyeen debyytti on muuten siitä
erikoinen klassikko, että bändillä oli valmiina noin 5 biisiä – jotka ovat myös
levyn parhaita – ja loput tehtiin viime hetkillä. On tuttu kuvio, että viime
hetkillä tehdään biisi, josta tulee yhtyeen merkittävin, mutta kun biisejä
puuttuu enemmän, voi tulokseksi tulla pannukakku. Ei tullut. Hyllyssä tämä on
ollut pitkään vain kopiona, mutta nyt se on myös vinyylinä.
Fun House (1970) oli debyytin tavoin
kaupallinen pettymys ja historian rehabilitoima klassikko. Tämänkin sisältöä on
koveroitu niin paljon, että mainitsen vain Damnedin debyytilleen tekemän ”1970”
– nimellä ”I Feel alright” – koska se oli itselleni niin kova juttu teininä,
ennen kuin olin edes kuullut alkuperäistä. Ja joillekin on olennaista, että Bar
Loosen nimi on peräisin albumin kakkosraidasta, joka ei lukeudu suosikkeihini.
”T.V. Eye” on melkoisen tehokas punkrytistys, ”Dirt” on keskitason bluesia, ja
päätösraita ”L.A. Blues” lähentelee noisea. Funhousen
ostoaikaa en muista, mutta cd on kulkenut mukana useita vuosia. Täytyy silti
sanoa, että levy ei koskaan ole noussut henkilökohtaisesti todella
merkittäväksi siksi, että siinä on niin paljon runkkurokista – ja myös The
Doorsin rokkaavasta puolesta – muistuttavaa materiaalia, josta edes saksofonin
tuuttaus ei tee kuolematonta. Samasta syystä valitsen ehkä hieman
epäortodoksisesti debyytin, jos nämä kaksi pitää asettaa paremmuusjärjestykseen,
mutta tärkeän teoksen äärellä tässäkin ollaan.
Raw Power (1973) ilmestyi jo hyvin
erilaisessa tilanteessa. Bändi oli välissä hajonnut ja uutena kasvona kitaristi
James Williamson oli ryhtynyt heroiinikoukusta erkaantuvan Iggyn kanssa
työstämään levyä. Aikaisemmilta tutut Ashetonin veljekset, Ron ja Scott,
tulivat takaisin remmiin. Ja Bowie tuottajaksi, joskin markkinoille tuli
myöhemmin myös Iggyn tuottama versio. Levyn avaa ehdoton tykkiraita ”Search and
Destroy”. Sitä seuraa toinen onnistuminen, riipivä mutta vähemmän rokkaava
”Gimme danger”. ”Your pretty face is going to hell” on kovaa rokkia, mutta ei
aivan alun tasoa. Kuiskaillen ja hönkäillen etenevä sumuinen ”Penetration” on
vahvaa keskitasoa. B-puoli alkaa nimibiisillä, joka onkin tyylipuhdasta
protopunkia parhaimmillaan. Hidastempoisempi ”I need somebody” toimii Iggyn
narisevan äänen kera. ”Shake appeal” on taas onnistunut punkrokki ja levyn
päättävä, yhdelle Läjä Äijälän projektille nimensä lainannut ”Death trip” on
kokeilevampaa psykedeelistä rokkia. Tämäkään teos ei myynyt hyvin ilmestyessään,
mutta sen merkityksen historia on jo osoittanut. En muista tarkkaan, milloin
ostin tämän, mutta se oli markka-aikana. Siitä lähtien se on soinut taloudessa
tasaisin väliajoin. Muistan joskus Kauko Röyhkän nimenneen sen parhaaksi
rock-levyksi. Kovin kaukana totuudesta Röyhkä ei ole, vaikka ei se itselleni aivan
kaikkein tärkein levy ole ollutkaan.
The Weirdness (2007) oli ensimmäinen
elinaikanani ilmestynyt Stooges-albumi. Eikä olisi voinut vähempää kiinnostaa.
Keikat ehkä kiinnostivat ihmisiä, mutta muistan lukeneeni useammankin yhden
tähden levyarvion (esimerkiksi Pitchfork). Kaiken huippuna on Alternative
Pressin 0,5/5. Kokoonpano oli silti asiallinen – aikaisemmin bändissä olleiden
Iggyn, Ashetonin veljesten ja saksofonisti Steve Mackayn lisäksi basistiksi
tuli Minutemenin sympaattinen Mike Watt. Ja sisältökin on parempi kuin
yllämainittujen arvioiden numerot. Niukasti. Ehkä 1,5/5 olisi valintani. Jos
yhdellä sanalla pitäisi arvioida, se olisi ”yhdentekevä”. Kun kyse on suuren
klassikkobändin paluusta, tuo sana ei saisi hallita fiiliksiä. Niin kuitenkin
kävi, eikä tilanne ole muuttunut.
Ready to Die (2013) on siitä
mielenkiintoinen reunionin jälkeinen levy, että se toistaa osaltaan The Stoogesin
varhaisen tarinan: nyt biisinikkariksi ja jopa tuottajaksi tuli mukaan James
Williamson, joka korvasi vuonna 2009 kuolleen Ron Ashetonin. Arviotkin olivat
hitusen suotuisampia. Ja totta tosiaan. Tämähän kuulostaa varsin verevältä
rokilta, vaikka ei se maailmaa mullista. Ei ole tarvekaan. Papparokkia hyvällä
otteella, parempi kuin edeltäjä, mutta ymmärrettävästi kaukana yhtyeen kolmesta
klassikosta.
Siinäpä
tuli kuunneltua ja pitkälti kerrattua The Stoogesin studiolevyt. Paljon mikään
ei mielikuvissani muuttunut. Raw Power
ja debyytti ovat paikkansa ansainneet. Myös Fun
House on merkkiteos, mutta omaan makuuni siinä ainesosien suhteet ovat menneet
pieleen (liian vähän punkkia ja hitusen liikaa jotain sellaista, millä
skandinaavisen toimintarokin heikoimmat yrittäjät täyttivät sävellyksensä).
Paluulevyistä ei kai kukaan jaksa vakavissaan puhua kovin pitkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti