Suoran toiminnan katsomossa

En ole koskaan ollut kettutyttö, vaikka en turkistarhausta kannatakaan. Aseistakieltäytyjien bileisiin en koskaan jaksanut osallistua, vaikka olenkin sotilaspassistani luopunut. En ollut lökäpöksy, joka halusi vetää natseja turpaan. En polttanut makasiineja enkä ole ollut mustavihreillä päivillä. En ole edes vegaani. Mielenosoituksiin olen osallistunut lähinnä ulkomailla turistina, usein tietämättä, mikä on tapahtuman varsinainen idea. Kadunvaltauksissa soitettiin huonoa musiikkia, joten en viihtynyt niissä varttia pidempään.

Yllä sanotun vuoksi onkin mielenkiintoista löytää jonkinlainen yhtymäkohta oman elämän ja  suomalaisen ”suoran toiminnan” tai ”aktivismin” väliltä. Tästä muistuttaa Anton Montin ja Pontus Purokurun tietokirja Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986–2016 (Into 2018).

Teos käsittelee alaotsikkonsa mukaista teemaa mielenkiintoisella tavalla painottuen aktivismin vasempaan laitaan, vaikka lopussa tuodaan mukaan myös uusoikeisto. Siinä käydään läpi aktivismia 1980-luvun anarkismista erilaisten yhden liikkeiden ja globalisaatiokriittisten moneuksien kautta viime vuosien kuokkavieraisiin ja turvapaikanhakijoihin. Lähes kaikki esimerkit ovat jollain lailla tuttuja, vaikka kaikissa tapauksissa olen ollut ulkopuolinen. Kirja systematisoi niitä ja vaiheiden yksiin kansiin laittaminen on saavutus. Tietysti tekijät ovat valikoineet mielestään keskeisimpiä esimerkkejä ja toimijoita, mutta tällä valikoimalla saadaan nostettua esiin keskeisiä painotuksia ja siirtymiä. Ulkopuolisuudestani huolimatta siellä on yksi vaihe, joka tangeeraa oman elämäni kanssa.

Tekijät kirjoittavat, että ”2000-luvulla suomalaiseen aktivismiin ilmestyi radikalisoituvan toiminnan rinnalle käänne teoreettisempaan ja ilottelevampaan suuntaan.” He jatkavat, että ”Liikkeiden julkisen viestinnän sävy oli 1990-lukua akateemisempi, kuten osoittavat vuosikymmenen ehkä tärkein aktivistikirja, Michael Hardtin ja Antonio Negrin Imperiumi.”

Hardt & Negri nojaavat ajattelussaan osittain Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin ajatteluun. Itse luin 2000-luvun alussa (ja myöhemminkin) Deleuzea ja Guattaria ahkerasti ja toimitin yhdessä Pasi Väliahon kanssa ensimmäisen Deleuzea käsittelevän suomalaisen teoksen vuonna 2004. Hardtin ja Negrin Imperiumi ilmestyi alkukielellä englanniksi vuonna 2000 ja muistan edelleen, että kaksi kirjaa, jotka otin mukaan Pietariin, jossa vietin heinäkuun vuonna 2002, olivat Imperiumi ja Hardtin aikaisempi, Deleuzen filosofiaa erittelevä teos.

Myöhemmin olin mukana Tutkijaliiton hallituksessa muutaman vuoden ajan. Samaan aikaan hallituksessa oli myös Mikko Jakonen ja Akseli Virtanen, jotka yhdessä Jukka Peltokosken kanssa ryhtyivät toimittamaan ”prekariaatin manifestia”, vuonna 2006 ilmestynyttä Uuden työn sanakirjaa. Tutkijaliiton toiminnassa tutustuin Jakoseen ja Virtaseen (Peltokosken tunsin jo teinivuosilta) ja joihinkin muihin samanmielisiin. Itse myös kirjoitin kirjaan. Ja vaikka kirja joidenkin mielestä oli filosofista höttöä, siihen kiteytyy aikansa aktivismin keskeisiä ajatuksia. Se pyrki uudistamaan yhteiskunnallisten liikkeiden kieltä vastaamaan aikansa muutoksia. Sittemmin vihreät ja vasemmisto ovat seuranneet näitä ajatuksia jonkin verran yhteiskunta-analyysissaan, toisin kuin vanhan vasemmiston käsitteistöön jämähtänyt SDP.  

Teos oli pitkälti Jyväskylässä perustetun Megafoni-verkkosivuston ekstensio, mutta Uuden työn sanakirjan merkityksen aikansa ajatuksia kiteyttävänä ja yhteensaattavana teoksena noteeraavat myös Monti ja Purokuru. Teoksen julkaisi Tutkijaliitto, jonka hallituksessa olin puoltamassa sen julkaisua ja päättämässä italialaisten autonomiateoreetikkojen suomennettujen teosten painosmääristä.

Selkeä tangeeraus Montin ja Purokurun esimerkkien ja vaiheiden kanssa jää suunnilleen tähän, vaikka kokonaisuuteen liittyy osittain myös väitöskirjani ja suomalainen uuden työn teoretisointi, jonka merkkiteos oli vuonna 2003 ilmestynyt Jussi Vähämäen Kuhnurien Kerho. (Vähämäki oli mukana Tutkijaliiton toiminnassa ja hän myös kirjoitti yhteistoimittamaani Deleuze-kirjaan.)

Selkeä erkaantuminen tapahtui vuonna 2007. Lähdin Englantiin ja kontaktit tähän skeneen vähenivät merkittävästi. Teoreettinen kiinnostukseni jatkui, mutta aikani meni yhä enemmän uskontotieteen parissa.

Vaikka suoran toiminnan ja kansalaistottelemattomuuden ydin on aina ollut kaukana minusta, olen seurannut skeneä kaukaa sivusta pidemmällä aikavälillä kuin mitä ohut kontaktipintani todistaa. Myöhäisteinistä alkaen punk- ja indiepiirien tapahtumat ovat kiinnostaneet musiikkinsa vuoksi eikä niissä ole voinut välttyä jonkinlaiselta kontaktilta erilaisiin järjestöihin. Sen sijaan myöhempien aktivistien hiphop-sukupolveen musiikillista napanuoraa ei ole koskaan ollutkaan.

Olen mielestäni poliittisesti valveutunut ja jaan erilaisten autonomisten liikkeiden kanssa monia ”punavihreitä” näkökantoja. Silti kirjassakin mainitut jotkut suoran toiminnan esimerkit naurattavat ja nostavat jonkinlaisen surkuhupaisuuden tunteen päällimmäiseksi: Muutoksen kevät -lehteen listatuissa suoran toiminnan raporteista löytyy myös ”yksi isku jäätelökioskia vastaan (tilan vahingoittaminen)”.

Jos mitään yleistä kaavaa teoksessa käsitellyn aikavälin liikehdinnästä voi hahmotella, se on ehkä tämä: kansalaistottelemattomuus on erityisesti nuorten toimintaa, jolla ei ole suoraa yhteyttä puolueisiin; silti moni toimija tulee myöhemmin puolueaktiiviksi tai suuntautuu muihin yhteiskunnallisesti merkittäviin asemiin.

Historiallinen kaava on se, että vielä 2000-luvun alussa puoluekontekstia etsivät aktivistit suuntasivat vihreisiin, kun taas vuosikymmenen lopulla virta vei vasemmistoliittoon. Lisäksi tarinaa jäsentää megasykli vasemmistoaktivistien aloitteellisuudesta 2010-lukuun, jolloin kyse on enemmän reagoimisesta äärioikeistoon kuin uusista innovaatioista.

Jos ajatellaan vihreitä ja vasemmistoliittoa, niin molemmista löytyy ihmisiä, joiden taustat ovat joissain teoksessa mainittujen yhteistoiminnan muotojen, liikkeiden ja yhdistysten aatemaailmassa. Koko palettia yhdistää vahva tunne vallitsevan järjestelmän tai sen osien epäoikeudenmukaisuudesta. Sitä voi kutsua vaikka kapitalismikriittisyydeksi, vaikka esimerkiksi eläinten oikeuksia edistävät ovat minusta tuntuneet olevan varsin etäällä kokonaisvaltaisemmasta, yhden asian ylittävästä kapitalismikritiikistä.

Aktivismin ”prekariaattivaihe” oli ehkä lähimpänä omaa kiinnostustani, koska siinä nostettiin esiin niin uusien elämäntapojen keksiminen kuin ihmisten toisiinsa kohdistama systeeminen syrjintä, joka kytkeytyi vahvasti muuttuvaan kapitalismiin. Ajattelin silloin ja edelleen, että verkostomaiset liittoumat ovat olennaisia, koska siinä riittävän lähellä toisiaan olevat asiat (ja niiden kannattajat) pystyvät tukemaan toisiaan. Siis niin, että vaikka juuri minä en kokisi henkilökohtaisesti asiaa x polttavana teemana, voin osallistua sen tukemiseen, koska ne, joille asia x on tärkeä, tukevat myös minulle tärkeitä asioita. Ihanteista aloittamisen sijaan pyrkimyksenä on ”kumouksellisen subjektin rakentaminen ja sen voiman lisääminen”, ja sen mukaan mietitään sopivia toimintatapoja, kuten Eetu Viren toteaa.

Saattaa olla niin, että eniten minua kiinnostivat nämä asiat teoriassa. Huomaan kuitenkin omassa ajattelussani hengenheimolaisuutta siihen, mitä Monti ja Purokuru kutsuvat autonomistiseksi, erotuksena anarkismista ja (dogmaattisesta, ammattiyhdistysliikkeeseen nojaavasta) marxismi-leninismistä.

Mitä taas puoluekysymykseen tulee, niin itse pidän kovasti Li Anderssonin kommentista, jonka mukaan tarvitaan sekä puoluetta että itseorganisoituvaa toimintaa. Anderssonia (erittäin) vapaasti lainaten: puolue tarvitsee sen ulkopuolisia liikkeitä keskusteluasetelmien muuttamiseksi, kun taas puolue pystyy parlamentaarisin keinoin toteuttamaan monia asioita. Liikkeiden ei tarvitse välittömästi popularisoida poliittisia sisältöjä, kun taas puolueiden menestykselle se on lähes välttämätöntä. Teoriaa ei luoda puolueessa, mutta liikkeissä se on mahdollista.

Hyvä huomio tulee myös ravintolapäivien yhtenä kehittäjänä toimineelta Olli Siréniltä. Hän korostaa kokemusten roolia asioiden normalisoimisessa. Huippuunsa hiottu argumentti ei läheskään aina riitä vaan muutokseen tarvitaan affektiivisuutta. Ihmiset alkavat kokemustensa ja tuntemustensa kautta pitää asioita normaaleina ja yhtäkkiä aikaisemmin suurta vastustusta kohdanneet asiat menevät läpi ilman sen kummempaa argumentointia.

Yksi asia itselleni jäi epäselväksi. Yliopistossa työskentelevänä ihmisenä en tämän teoksen perusteella hahmota, mitä aktivistit ovat yliopistolta halunneet. Ymmärrän hyvin yliopistolakia ja opintotukea koskeneet tempaukset – ja olen samaa mieltä edellisen ongelmista ja jälkimmäisen leikkaamisen haitallisuudesta. En kuitenkaan hahmota, mitä konkreettisesti tarkoittaa, että ”aktivistit eivät siis onnistuneet muuttamaan yliopistoa niin, ettei sieltä olisi tarvinnut paeta.”

Tällaisena yliopistoihmisenä olisin toivonut teoksen dokumentoivan tarkemmin lähteensä, mutta joka tapauksessa teos on suositeltavaa luettavaa. Sitä voi lähestyä monesta eri näkökulmasta.