Berliiniä ja Leipzigia yhdistää varmaan moni asia, mutta yksi tekijä on Stasimuseo. Stasin päämaja on museona Berliinissä (ilmeisesti juuri nyt remontissa) ja Leipzigin ”Runde Ecke”, Stasin alueellinen päämaja, toimii museona. Molemmat museot ovat aidoilla paikoilla ja jotakin on jätetty alkuperäiseen muottiin. Molemmissa voi käydä ihmettelemässä Ministerium für Staatssicherheitin toimintaa. Kohokohtia ovat Itä-Saksan kansalaisten tarkkailun mahdollistaneet tallennuslaitteet, esimerkiksi kätkettävät äänitys- ja valokuvausvälineet. Henkilökohtainen suosikkini on halkoon piilotettava äänityslaite, mutta takinnappiin ja melkein mihin tahansa piilotettavat kamerat ovat yhtä lailla mielenkiintoista katsottavaa.
Berliini ja Leipzig ovat keskeisiä syystä. Berliinissä tehdyt loikkaukset länteen ja loikkausyritykset muodostavat keskeisen osan Stasilorea. Kansannousu alkoi Leipzigista Nikolainkirkon ympärille rakentuneista mielenosoituksista ja levisi sieltä muualle. Australialainen Anna Funder keskittyy näihin kahteen kaupunkiin teoksessaan Stasiland, joka sisältää kertomuksia Stasille työskennelleistä ja heidän uhreistaan. Kirja keskittyy huomattavasti enemmän valtion omien kansalaisten tarkkailuun kuin ulkomaanvakoiluun. Se ilmestyi jo vuonna 2003 ja voitti palkintoja.
Ihmisten tarinat ovat itsessään erittäin mielenkiintoisia, samoin kuin heidän reflektionsa siitä, mitä oikein tapahtui ja millaista elämä oli. Niin systeemiä ylläpitäneet kuin siitä kärsineet tavalliset kansalaiset käyttävät laajan repertuaarin erilaisia strategioita, joilla selittää asiat parhain päin. Tässä en referoi tarinoita, sillä ne kannattaa lukea. Ihmisten kertomusten lisäksi kirjassa tuodaan esiin muita huomioita, joista poimin tähän muutaman.
Berliinin muurin murtuessa Stasi pyrki tuhoamaan tiedostonsa. Materiaalia oli kuitenkin niin paljon, että vain osa saatiin tuhottua lopullisesti. Suuri osa materiaalista on silputtu. Viimeisillä voimillaan Stasi osti lännestä silppureita nopeuttaakseen toimintaansa. Idästä ne olivat jo loppuneet.
Zirndorfissa, Nürnbergin läheisyydessä työskentelee ihmisiä, jotka kokoavat työkseen näitä palasia. Instituutin johtaja on laskenut, että yksi työntekijä rekonstruoi keskimäärin 10 sivua päivässä. 40 työntekijää kokoaa 15 000 säkkiä silppua 375:ssä vuodessa. Kun työskentelijöitä on todellisuudessa 31 eikä 40, saavat monet odottaa rauhassa kaipaamiansa tietoja. Funder toteaa, että koko prosessi on vain symbolinen teko, sillä rekonstruointiin ei haluta satsata tarpeeksi resursseja. Lisäksi useimmat asianosaiset eivät ole elossa tietojen valmistuessa.
Ihmiset voivat kuitenkin käydä lukemassa itseään koskevia tiedostoja, jotka säilyivät silppurilta. Stasin toimintaa kuvaa se, että myös sen päällikkö Erich Mielke kävi lukemassa oman tiedostonsa. Edes johtajan teot eivät jääneet Stasin tarkkailun ja ylöskirjaamisen ulkopuolelle.
Inhimilliset tragediat herättävät myötätuntoa, mutta Funderin kirja tarjoaa muutakin pohdittavaa. Yksi suurimmista ihmettelyn aiheista itselleni on se, miten ihmiset sopeutuivat muutokseen fasismista sosialismiin. Periaatteessa yhdessä yössä fasismi muuttui maan virallisesta linjasta suurimmaksi viholliseksi. Moni Stasin johtohenkilö oli opiskellut Moskovassa ja marinoitunut kommunistisessa liemessä, mutta tavalliselle kansalle muutos on voinut olla valtava.
Yksi sopeutumista helpottava selitysyritys on se, ettei fasismia arvostettu sodan jälkeen. Kyselyt kuitenkin osoittavat muuta. Sodan jälkeen noin 40 prosenttia saksalaisista suhtautui myönteisesti Hitlerin aikakauteen. (Vielä vuonna 1971 enemmistö piti natsiaatetta hyvänä ideana, jossa vain toteutus meni pieleen.) Ehkä sosialismiin sopeutuminen fasismin jälkeen jätti leimansa Itä-Saksan asukkaisiin. Ehkä ihmiset kärsivät siitä, mutta toisaalta he kykenevät elämään kognitiivisten ristiriitojen kanssa ja sopeutumaan vaihtuviin olosuhteisiin. Harmi, ettei Funder käsittele asiaa perusteellisesti.
Uskontotieteellisesti Stasiland ei tarjoa paljoakaan. Kaksi haastateltavaa kuitenkin sanovat jotain mielenkiintoista.
Herra Bock opetti Stasissa spezialdiszipliniä eli tiedonantajien rekrytointia. Hän kertoo, että kirkkoa pidettiin käytännössä ainoana instituutiona, jossa vastarintainen ajattelu saattoi saada rakenteellista tukea ja johtaa johonkin konkreettiseen. Siksi stasilaisten piti rekrytoida suoraan teologian opiskelijoita. Mikäli Bockin arviota on uskominen, lopulta kirkon johtohahmoista 65 prosenttia oli Stasin tiedonantajia ja loput tarkkailun alaisena. Kirkko joutui siis erityistarkkailuun sen rakenteellisen paikkansa vuoksi, mutta jos Bock on oikeassa, kirkkoihmiset eivät lopulta aiheuttaneet uhkaa systeemille.
Itä-Saksan johtajan Erich Honeckerin henkilökohtaisena kartanpiirtäjänä toiminut Hagen Koch toteaa, että DDR oli heille kuin uskonto. Se oli jotain, johon uskomiseen Koch kasvatettiin. Ihmiset käyttävät uskonnon käsitettä jälkeenpäin yrittäessään ymmärtää DDR:n luonnetta. Muutkin kuin tutkijat puhuvat erilaisten systeemien uskonnonkaltaisuudesta, ja se on itsessään uskontodiskurssin kannalta olennainen tutkimuskohde.
Funder mainitsee, että Stasilla oli tapana availla kirjeitä tai jättää ne kokonaan postittamatta. Leipzigin museossa on nostettu vitriiniin nippu Itä-Saksassa postitettuja kirjeitä, jotka eivät koskaan lähteneet maasta. Pinon päällimmäisenä on kirje, jonka saajaksi on nimetty Karl-Heinz Rummenigge. Jopa Länsi-Saksan futislegendan ihailu oli Stasille liikaa. Voisikohan Rummenigge käydä vaatimassa fanikirjeen itselleen kaikkien näiden vuosien jälkeen?
Ja tuosta vähän fiilistelyä Rummeniggen tahdissa:
Tai sitten Funderin kirjaa huomattavasti kuivempi dokumentti Stasista:
