Keikkahommissa

Työkiireet ja muut menot ovat taas vieneet ajan harrastekirjoittelulta. Vapaa-aikaa on ollut vähän, ja siitä osa on mennyt keikoilla. Yhdysvaltalainen ysärinostalgisen indieväen kulttibändi Built to Spill oli hieno nähdä. Bändi tekee urallaan kuten tahtoo. Elävänä J. Mascisin idolin Doug Martschin kepittämistä ja idiosynkraattista eläytymistä oli miellyttävää kuunnella ja katsella. Laulajakitaristi näyttää pälvikaljuineen ja partoineen vähän siltä mikkihiirissä seikkailevan pahiksen apurilta, jonka nimeä en muista. Lusmu tai jotain. Voisiko joku auttaa?

Rancid oli tiivistä punkeroa ja yleisö aggressiivista. Luulin areenan täyttyvän teineistä, mutta teineistä oli tullut keskivartalon kohdalta kasvaneita aikuisia, joiden kaljuuntunutta päälakea peittivät trendikkäät lakit. Okei, oli siellä muutama keesipää. Parasta antia yhtyeen erittäin hiotun soiton lisäksi ovat Tim Armstrongin poseeraukset. Tatuoitu, hattupäinen kaveri soittaa muutaman nuotin, heilauttaen vasuria kevyesti polvissa roikkuvan, tyylikkäästi rispaantuneen puoliakustisen suuntaan, ja jatkaa siitä still-kuvia houkuttelevaan asentoon, katse kohti takaseinää. Eikä Tim edes laula, paitsi pari parasta biisiä sekä taustat muutamaan keskinkertaiseen. Mahtava hahmo. Kaveri ei käytännössä soita eikä laula mutta on silti välttämätön komponentti yhtyeessä.

Billy Bragg (kuvassa kuningattaren kanssa) kysyi, oletko kertonut kaverillesi, että menet Braggin keikalle. Jos olet, saat vastaukseksi jotain, että onko se vielä elossa. Jos et ole, se taitaa tarkoittaa, ettei Braggin faneilla ole kavereita. Billy puhui yhtä paljon kuin soitti. Ja kun soitti, kuultiin viimein myös hitit. Waiting for a Great Leap Forward oli saanut nykypäivään sopivat lyriikat.

Juttelu kiertyi tuttujen teemojen ympärille: politiikka, fasismi ja rasismi, kapitalismi, Woody Guthrie ja jalkapallo. Erään pitkän poliittisen analyysin päätteeksi Bragg sanoi, että nyt on toivoa ensimmäistä kertaa yhtä paljon kuin sitten kuuskasin. Mitä tahansa voi tapahtua: jopa Leeds voi päästä takaisin valioliigaan.

Pidin kovasti Braggin sukupolvijutuista. Hän kertoi, miten hänestä tuli hän, Clashin ansiosta. Hän maalaili kuvan, jossa lastenlapset haluavat miellyttää hänen sukupolvensa isoisiä ja -äitejä: laitetaan soimaan London Calling, vaari tykkää siitä. Ei, laitetaan Specialsin eka, se on mummin suosikki. Sitten Bragg esitti, miten vaivalloista Specialsin 2tonebiitin tanssiminen on ikääntyvälle.

Braggin yleisö oli keski-ikäistä. Harvatukkaisia pyöreähköjä miehiä, joillakin rouvat mukana. Lauloivat biisit ulkoa ja halailivat toisiaan. Joskus keikan päätteeksi yhtyeet heittävät tavaraa yleisöön. Plektrat, rumpukapulat, settilistat, levyjä, paitoja. Arvatkaa mitä Bragg heitti. Koko esiintymisen ajan mukissa lojuneen teepussin.

Sitten vielä täydellinen vastastrategia näille karismaattisille esiintyjille: kirurgipukuiset liverpudliaanit, jotka eivät paljasta kasvojaan yleisölle. Clinic, joka riemastutti psykedeelisen junnaavalla beefheartiaanisuudellaan vuosi sitten Arcade Firen avausaktina, oli tällä kerralla animaatiotaiteilija Clemens Habichtin kanssa pystyttänyt audiovisuaalisen esityksen. Kaikki keikat tuppaavat olemaan audiovisuaalisia, mutta tässä oli vähän ekstraa. Käytännössä se tarkoitti taustakuvien olevan keskimääräistä harkitumpia, sillä kuvatut esineet liikkuivat tarkasti musiikin rytmin mukaisesti.

Osan keikan huomiosta veivät kuitenkin veijarit Yorkista. Eräs mies tuli juttelemaan. Ookko ookoo? Joo hyvin menee. Tykkään sun punaisista kengistä. Aha. Ookko yksin, tuu tapaamaan mun kavereita. No mikä jottei, haen eka kaljan. Anna mä ostan, mitä laitetaan? – Pöydässä oli kolme jätkää. Hetken jo mietin, että mitä hittoa, puuttuuko joltain seuralainen vai mikä tämä juttu on. Mutta asia olikin se toinen mahdollinen: Soitakko mitään instrumenttia? En. Osaakko laulaa? En. Osaakko soittaa thereminiä? – onnea vaan perheellisten miesten bändiuralle. Indieyhtye Yorkista etsii thereminin soittajaa. Laulajakin käy. Tai mikä tahansa instrumentti.

* * *

Ja lämmittelyaktit. Built to Spillillä Disco Doom, joka oli nostalgista ysärislackeria enemmän Grandaddyn kuin Pavementin hengessä. Billy Braggilla yhdysvaltalainen Otis Gibbs, joka voi olla nuori mutta lippiksen, aurinkolasien ja zztop-parran kanssa on vaikea sanoa. Yhteislaulua ja folkkia, tyypillinen vasemmistolaisten rekkamiesten singersongwriter. Clinic-illan avasi Threatmantics, jolla on sopimus Dominolle (jos yhtiö sanoo jotain niin tiedätte mitä tarkoitan; jos ei sano mitään, niin sitten ei sano). Se oli kiinnostavaa musiikkia rummuilla, viululla ja kitaralla, maustettuna satunnaisesti koskettimilla, joita rumpali soitti samaan aikaan yhdellä kädellä kun rummutti toisella.

Rancidia ennen esiintyi nuoria punkkareita, joiden nimeä en muista, sekä legendaarinen Anti-Nowhere League. Tiedättekö kun elokuvissa on joskus ylistereotypisoitu punk-yhtye, joka laittaa mummoille teen väärään kurkkuun? Jos on tarvetta sellaiselle, niin tilatkaa ANL – valmiiksi koulutettu. Laulajakin on nahkaan pukeutuva Johann af Grann ja laulaa ”I hate people, and people hate me”.