Syksyn päättyessä

Pian on taas joulu. Sen tulon huomaa monista asioista. Yksi on jouluvalojen sytyttäminen. Toinen on väsymys ja tunne pienen loman tarpeesta. Kolmas on musiikkilehtien listat vuoden parhaista.

Jouluvaloja en ole pahemmin nähnyt tänä syksynä. Viime vuonna sytyttämisen aikaan olin ensimmäistä kertaa Irish Centressä, Leedsin keskustan ulkopuolella olevassa vanhassa irlantilaisten kerhotilassa. Siellä oli esiintymässä Beirut. Kun palasin keikalta bussilla keskustaan, pähkäilin kovasti, missä jäisin pois, kun mikään katu ei näyttänyt tutulta. Kotvan kuluttua ymmärsin, että jouluvalot oli sytytetty sinä aikana kun olin keikalla.

Tuo muistelu on tuossa vain siksi, että musiikista puhuen tämä joulu tarjoaa aikaisen lahjan – tai myöhäisen, riippuen katsantotavasta. Sain juuri tietää, että maaliskuussa on samalla keikalla tuossa pahaisessa irkkumajassa sekä Tunng että Tinariwen, kaksi mainiota mutta kovin erilaista yhtyettä. Edellinen on kokeellista elektrofolkkia (onko ristiriitainen käsite?) Lontoosta ja jälkimmäinen aavikkobluesia Malista.

Väsymys alkaa painaa, mutta takana on nyt tutkimusprojektin ensimmäinen vaihe: sanomalehtien keruu. Kaksi kuukautta olen ostellut brittiläisiä lehtiä, lukenut ja koodannut uskontoon liittyviä viittauksia. Kaikkein työläin vaihe sanomalehtien kanssa on nyt päättymässä ja hieman kevyempi vaihe alkamassa. Voin siirtyä etsimään laadulliseen analyysiin kelpuutettavaa materiaalia. Samalla tulee tutustuttua kirjallisuuden avulla siihen, miten brittiläinen mediasfääri on muuttunut neljännesvuosisadan aikana. Tammikuun lopussa taas alkaa taas hyvin työläs vaihe: televisio-ohjelmien katsominen ja koodaaminen. Saattaa kuulostaa unelmatyöltä, mutta voin vakuuttaa, ettei brittitelevisio ole ainakaan laadukkaampi kuin Suomen.

Musiikkilehtien listat vuoden parhaista ovat aina mielenkiintoisia. Katselin Uncutin listaa, eikä siellä suuria yllätyksiä ollut. Kiinnostavinta on miettiä, mitä on jäänyt top 50 -listan ulkopuolelle. Omalle listalleni olisin luultavasti kelpuuttanut myös seuraavat Uncutista puuttuvat: Micah P. Hinson, Islands, Bodies of Water, Okkervil River, Gutter Twins, Billy Bragg, T Bone Burnett, Black Francis (jos minicd käy). Aivan vuoden parhaisiin olisin listannut Silver Jewsin ja Mountain Goatsin. Omalle listalleni olisin laittanut myös ne yllättäen Uncutista puuttuvat: Spiritualized, Wolf Parade ja – kaikesta kritiikistä huolimatta – Primal Scream.

Sitten on nippu niitä, jotka luultavasti laittaisin korkealle listalle, mutta en ole ehtinyt vielä tutustua. Ja sitten ovat ne, jotka eivät juuri tällä hetkellä tule mieleen. Ja sitten ovat ne kotimaiset, joiden puuttuminen Uncutista ei yllätä. Mutta Suomessa voi taas katsoa, mitä kriitikot listaavat kotimaisiin. Omassa päässäni ei pyöri juuri muuta kuin Asa ja paavoharju. Olikos niitä muita? Eihän Rollstons sittenkään tehnyt levyä?