Vuonna 1925 puitiin oikeudessa John Scopesin tapausta. Hän oli opettanut evoluutioteoriaa, vaikka se oli Tennesseen osavaltion laissa kielletty. Tuosta tunnetusta tapauksesta Stanley Cramer ohjasi elokuvan ”Inherit the Wind” (1960). Katsoin sen ensimmäisen kerran.Elokuva ei seuraa uskollisesti oikeudenkäyntiä. Sitä on pidetty pikemminkin mccarthyismin kuin kreationismin kritiikkinä. Silti uskonnolliset pikkukaupungin asukkaat esitetään yksinkertaisiksi pölvästeiksi ja evoluution puolustajat tavallisiksi yksilöiksi. Elokuva on kyllä viihdyttävä. Varsinkin lopun dialogi tekee jaon kyynisen toimittaja-ateistin ja lämminhenkisen puolustusasianajajan välille. Asianajaja Henry Drummond (mainio Spencer Tracy) on nykytermein maltillinen sekularisti, joka ei asetu kaikkea uskonnollisuutta vastaan ja joka löytää maailmasta merkitystä, rakkautta ja lämpöä. Vähän sokerista ja alleviivaavaa, mutta kuitenkin.
Ehkä elokuvan parhaiten esiin tuoma seikka on se, että koko tapaus oli aikansa mediatapahtuma. Syyttäjä ja puolustus olivat muualta tulleita tunnettuja henkilöitä, jotka lisäsivät kiinnostusta. Kukaan ei ollut kiistämässä syytetyn syyllisyyttä – olihan selvää, että hän oli opettanut evoluutioteoriaa. Se oli lailla kielletty. Hänelle langetettiin naurettava sadan dollarin sakko, joka tuolloin oli alhaisin mahdollinen.
Tärkeintä oli asian näkyvyys. Se oli keino laittaa kaupunki takaisin kartalle ja saada talous kukoistamaan. Kreationistit toivoivat osoittavansa, että lain rikkojaa rankaistaan ja esimerkkiä seurataan muualla. Toisin ajattelevat eivät ehkä yrittäneet pelkästään muuttaa etelän tilannetta vaan erityisesti näyttää varoittavaa esimerkkiä pohjoiseen, jossa ei ollut säädetty vastaavia kieltoja. Tunnettu puolustusasianajaja ilmeisesti halusi kamppailla tunnettua syyttäjää vastaan.
Jotenkin tuntuu siltä, että tuossa mediaspektaakkelissa oli jotain samaa kuin nykypäivän keskustelussa uskonnosta ja ateismista. Kuten brittiläinen metodistipastori kiitteli The Sun -lehdessä Richard Dawkinsia: ”Olemme kiitollisia Richardille hänen jatkuneesta kiinnostuksesta Jumalaan ja siitä, että hän rohkaisee ihmisiä ajattelemaan näitä asioita” (The Sun 22.10.2008). Toinen asetelmasta kertova esimerkki koskee ideaa ateistisesta bussista, jonka kylkeen kirjoitetaan (ja kirjoitettiin tammikuussa 2009 ainakin Lontoossa ja täällä Leedsissä): ”Todennäköisesti Jumalaa ei ole. Lopeta huolehtiminen ja nauti elämästä”. Kristillinen think-tank Theos lahjoitti projektille 50 puntaa, koska se lisää puhetta Jumalasta. (The Times 24.10.2008.)
Ateistibussista on kuulunut muutamia hauskoja juttuja. Eräs Leedsin bussikuski valitteli puhelimeensa, että mitä hän sanoo, jos asiakkaat valittavat. Toinen kuski – en tiedä missä tämä tapahtui – oli kieltäytynyt ajamasta bussia.
Leedsissä suurin osa mainoksista oli bussissa numero 1. Se kulkee etelän Beestonista – jossa yksi 7/7 Lontoon pommimiehistä asui ja jossa on jalkapalloareena Ellan Road – ydinkeskustan läpi, yliopiston ohi merkittävän keskiluokan ja opiskelijoiden asuinalueen Headingleyn suuntaan. Näkyvyyden ja kohderyhmien kannalta parempaa valintaa on vaikea kuvitella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti