The Cramps -yhtyeen laulaja Lux Interior kuoli 5. helmikuuta. Yhtyeen keikka-akti tunnettiin eräänlaisena rock’n’roll sirkuksena. Lyriikat sisälsivät seksiä, kauhua, scifiä ja päihteitä. Yhtyettä pidettiin kultti-ilmiönä mutta ei sen kummempana. Minusta The Cramps on aliarvostettu yhtye 1900-luvun länsimaisen populaarimusiikin historiassa.Diggailuni alkoi joskus 14-vuotiaana. 16-vuotiaana näin yhtyeen Seinäjoella provinssirokissa. Tuolloin minulla oli työntekijän ranneke, jolla pääsin kuuntelemaan yhtyeen soundcheckin edellisenä iltana.
Olen käyttänyt yhtyeen äänitteisiin enemmän rahaa kuin minkään muun yksittäisen artistin. Silti en ole koskaan kerännyt niitä erikoispainoksia, joissa toistuvat samat kappaleet. En hylännyt The Crampsia edes herkimpinä runopoika-hetkinäni, jolloin halusin kuulla omasta elämästäni kertovaa lyriikkaa. Suhde on edelleen lämmin.
Helsingin Sanomien nekrologissa Jarkko Jokelainen – melkoinen The Crampsin ystävä hänkin – ei oikein keksi muuta sanottavaa kuin sen New Yorkissa toimineen kusenhajuisen räkälän, josta nousivat Ramones ja muut Amerikan punkit. Ja The Cramps oli osa sitä mutta ei oikein saanut tunnustusta tuossa yhteydessä. Tavallaan, mutta minusta tuo ei kerro paljoakaan yhtyeen todellisesta merkityksestä. Se kertoo populaarimusiikin historiankirjoituksen tylsyydestä.
Minulle on jokseenkin yksi lysti, sanovatko popnörtit tai Mojon ja Uncutin papat yhtyeestä jotain nyt kun ruumis alkaa kylmetä. Yhtyeen musiikin ja teatraalisuuden lisäksi The Crampsin merkitys makaa kahdessa muussakin seikassa.
1. Mikään yksittäinen yhtye ei ole ollut yhtä merkittävä 1950- ja 1960-lukujen rokin ”kadonneiden” aarteiden metsästäjä. Lux ja kumppani Poison Ivy olivat 1950-luvun vinyylisinglejen keräilijöitä (tai PI ehkä edelleen). He toivat yleisempään tietoisuuteen valtavan määrän unohdettuja helmiä. He tekivät niistä versioita, mutta sen lisäksi alkuperäisiä esityksiä on koottu kokoelmalevyille. ”Born Bad” sarjassa on melko monta osaa, mutta kolmiosainen ”Songs the Cramps Taught Us” on kunnollisine vihkoineen uskomattoman hieno paketti. Ilman The Crampsia olisimme mahdollisesti ilman niitä.
2. Ei ole valtavasti liioiteltua sanoa, että The Cramps oli sämpläyksen kehittäjä ilman varsinaista sämpläystä. Lukuisat kappaleet koostuvat lainatuista pätkistä: riffi sieltä soolo tuolta ja lopputulos oli aina samaa The Crampsia (tämän toteamisessa auttavat em. kokoelmalevyt). Populaarimusiikintutkijat ovat tarkastelleet sämpläystekniikkaa ja löytäneet siitä kaikenlaista tekijäkeskeisyyden kritiikistä taideteoksen autenttisuuden auran kyseenalaistamiseen. Esimerkit ovat järjestelmällisesti mustasta musiikista – hip-hopista, rapista, reggaesta – tai sitten valkoisten konemusiikista. He voisivat pohtia tätä, jos olisivat joskus vaivautuneet kuuntelemaan The Crampsia, jossa ”sämplääjinä” oli kaksi amerikkalaista, poliittisesti näivettynyttä valkoista heteroa.
Mitähän Luxin hautakiveen laitetaan? Ehkä hänen lapsuuden sankarinsa, 1960-luvun TV-isäntä Ghoulardin – elokuvaohjaaja Paul Thomas Andersonin isä – suosikkilause, joka on myös painettu Cramps-paitaani: Stay Sick! Turn Blue!
Ps. Kun Beverly Hills 90210 sarjassa kivalla discopojulla David Silverillä oli huumeongelma, hän vieraili säännöllisesti pahan diilerinsä luona. Diilerin ovessa vilahti usein The Crampsin juliste.
5 kommenttia:
Mitvit? En keksi muuta sanottavaa kuin cbgb'sin? Kirjasin nekrossani muun muassa seuraavaa:
"The Crampsin suuri oivallus oli primitiivisen 1950-luvun rock'n'rollin ja 1960-luvun autotallirockin elvyttäminen ja tuominen tähän päivään.
Sanoituksissaan Interior tukeutui saman aikakauden kauhu- ja tieteiselokuvien tematiikkaan. Originelli yhdistelmä ei taannut listasuosiota, mutta se on innoittanut lukuisia jäljittelijöitä ja poiki intohimoisen kulttisuosion."
- jarkko j.
Myönnän, että luonnehdintani nekrologistasi on hieman epäreilu. Lisäksi jo se, että maan valtalehdessä julkaistaan kirjoitus aiheesta, on hieno asia. Silti pidin sitä jokseenkin rutiinimaisena tekstinä, mutta sellaisia kai useimmat nekrologit ovat.
Blogitekstissäni yritin osaltani laajentaa yhtyeeseen tavanomaisesti liitettyjä käsityksiä (näitä tavallisia ovat siis CBGB-yhteys, punk, garage, r’n’r ja kauhu, jotka tulevat kohdallisesti esiin kirjoituksessasi). Tavanomaisten käsitysten toistamisesta poikkeava asenne on myös tuoreessa Uncutissa (April 2009), jossa julkaistua kirjoitusta pidin mielenkiintoisempana lähestymistapana.
Tuo vanhojen vinyylilevyjen ja muiden diggailuhan ei pysähdy pelkästään Crampsiin - eikö esimerkiksi Miriam Linna, suomalaissyntyinen rumpali (en nyt valitettavasti muista missä rockabilly/garage/psykobilly-bändissä hän on soittanut - okei, tarkistin: A-Bonesissa), ole nimenomaan levykauppias ja levyfirman pomo ja muun lisäksi vanhojen seksi- ja muiden köhnäpokkarien keräilijä ja pokkaritapahtuman järjestäjä. Niin ja joo, Linna oli Crampsien alkuperäinen rumpali.
Ja tästä aukeaa jo linkki yleisempäänkin ilmiöön: vintage-muotiin, joka on viime vuosina purskahtanut pinnalle. Olisiko sitä, jos ei olisi ollut Crampsia ja Miriam Linnaa ja näiden koko ajan esillä pitämää hiukkasen trashista 50-luvun muotia, joka näkyy myös levyjen kansissa ja pokkareiden kansikuvissa? Esimerkiksi vanhat pokkarikannet ovat näkyneet ravintoloiden sisustuksissa ja mainoksissa ja monessa muussa paikassa, mutta en usko, että näin olisi käynyt, jos ne eivät olisi ensiksi olleet underground-kulttuurissa jo hyväksyttyjä kuvia ja aiheita, jotka mainostoimittajat ja vastaavat sitten bongasivat.
Näin yksinkertaistaen ja mutkat oikaisten Cramps näyttäytyy heti jo todella tärkeänä ilmiönä. Oma suosikkilevyni A Date With Elvis on kuin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopun burleskitapahtuman juliste, 20 vuotta edellä aikaansa.
Ja siis helvetin hyvä bändi.
Oho, sori, Linna ei ole suomalaissyntyinen, vaan vain hänen vanhempansa ovat.
Aika kiinnostava revitys vintagemuotiin yms. Ehkä Crampsilla on ollut jonkinlainen merkitys.
Miriam Linnan levy-yhtiö on Norton, joka on julkaissut paljon mielenkiintoista musiikkia, hienoina (vinyyli)esineinä. Osa julkaisuista löytyy myös Spotifysta.
Tiesitkö Juri, että Miriamilla on jonkinmoinen suomen kielen taito. Kun levykauppiaan kanssa yhteistyössä tilasimme nipun vinyylejä Nortonilta, Miriam vastasi suomeksi (faksilla, kuten tuohon aikaan, vuonna 1993, oli tapana).
Lähetä kommentti