Akateemiset puuhastelut ovat niin intensiivisessä vaiheessa, että en jaksa bloggailla niistä. Musiikki saa kelvata aiheeksi.Länsinaapurista ponnistava Spotify on jo melko monille tuttu juttu. Kirjaudutaan ja sitten vaan kuunnellaan musiikkia oman maun mukaan. Saatavana on tuoreita julkaisuja ja arkistojen aarteita, megalomaanisista stadionartisteista eksentrisiin kulttisuosikeihin. Englannissa kirjautuminen tehtiin vapaaksi, Suomessa tarvitaan vielä jonkin sortin kutsu.
Ja mikä oli ensimmäinen spotifysta kuuntelemani kappale?: Motörheadin Ace of Spades.
Ja mikä on useimmin kuunneltu?: James Luther Dickinsonin O How She Dances.
Itselleni spotifyn ilo on kolmessa aspektissa. Ensiksi, se antaa mahdollisuuden kuunnella uutukaisia kokonaan (sitten voi ostaa tai olla ostamatta). Toiseksi, se antaa mahdollisuuden löytää vaikeasti saatavaa tai markkinoilta poistunutta musiikkia. Kolmanneksi, se antaa minulle mahdollisuuden kuunnella musiikkia, jonka omistan vinyyleinä (vinyylini ovat valitettavasti Suomessa, varastossa) tai c-kasetteina. Innostuin näistä mahdollisuuksista niin, että roudasin ylimääräiset kaiuttimeni työhuoneelle, jossa soi tätä nykyä hyvä tai vähintään kiinnostava musiikki.
Valikoimasta ei löydy mitä tahansa. Silti siellä on valtava määrä mainiota ja mielenkiintoista musiikkia. Ei ole mielekästä yrittää kertoa, mitä yhtyeitä ei ole saatavilla, mutta eräs genre on huonosti edustettuna.
Nimittäin aina tällaisissa uusissa sivustoissa selvitän, onko psychobillya mukana. Se on genre, josta kykenen kuitenkin sanomaan, onko valikoima edustava. Spotifyn kohdalla ei todellakaan ole. Tämä on hieman outoa, sillä 1990-luvun alussa kuolinkouristuksissa oleva genre alkoi elpyä internetin yleistyessä. Psychobillylle omistetut sivustot muodostivat tiiviin verkoston, joka antoi uutta potkua koko genrelle.
Valikoimasta löytyy kuitenkin huikea määrä muutakin kuin uutuuksia. On tietysti mukavaa pyöritellä tuoreita julkaisuja. Mutta käyttääkö sitä aikansa uusimpia hittejä kuunnellen? Ehei. Suurimman osan sivustolla viettämästäni ajasta olen etsinyt kaikkea muuta.
Olen kuunnellut mm. seuraavaa: Judas Priestin varhaistuotantoa (josta omistan osan vinyyleinä), Van Halenia, ZZ Toppia, Journeytä (!), yhden hitin voimapoppia Primitivesistä Transvision Vampiin, lapsuuteni discoa (Kajagoogoon Too Shy, Baltimoran Tarzan Boy – muistaako kukaan?), muinoin kuunneltua musiikkia Big Countrysta Leatherfaceen, Bob Dylanin radiotuntien parhaista amerikkalaiseen roskaan ja autotalliosastoon keskittyneen Norton levy-yhtiön huonosti saataviin julkaisuihin (suosittelen erityisesti kokoelmaa ”I Hate CD’s”), maailmanmusiikin hittejä raista afrikkalaiseen rytmimusiikkiin, järkyttäviä kovereita Carter USM:n Panicista (Smiths) Ministryn Under My Thumbiin (Rollarit) ja Dwarvesin Big Ballsiin (AC/DC), ja tietysti Esa Pakarisen Lentävää kalakukkoa.
Olen etsinyt myös aikanaan c-kaseteille radiosta nauhoittamiani kappaleita. Löysin jopa muutaman muinoin vaivaamaan jääneen helmen, joiden julkaisupaikkoja en tiennyt.
Spotify on tarjonnut mahdollisuuden muistella omaa elämää musiikin kautta. Se on ruotsalaista neroutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti