Suomen televisio ja kylmä sota

Rakkautta ja anarkiaa festivaaleillakin esitetty virolainen dramatisoitu dokumentti ”Disco and Atomic War” oli ohjelmassani valikoidessani kiinnostavinta tarjontaa Leedsin elokuvafestivaaleilta.

Dramatisoitu dokumentti on enemmän kuvaus yhden sukupolven muistoista kuin historiallinen rekonstruktio. Juuri sellaisena se on onnistunut. Virolaiset katselivat kylmän sodan hengessä tarjottua läntistä propagandaa Suomen televisiosta, vaikka neuvostovalta pyrki häiritsemään signaalia. Nokkelat ihmiset kuitenkin ylläpitivät salaista verkostoa, joka tarjosi tarvittavia välineitä television katseluun sekä kopiot Suomen television ohjelmatarjonnasta. Jos viranomaiset kävivät katkomassa perinteisen antennin, täytyi kehittää uusi lämpömittarista.

1980-luvulla eestiläisten sankareiksi nousi esimerkiksi Ritari Ässä puhuvan ihmeautonsa kanssa. Pian nuoret alkoivat puhua kelloilleen ulkomaisten autojen edessä. Samoin K-kaupan Väiski (Väinö Purje) mainosti sisäfilettä ja karitsanpotkaa, joista virolaiset saattoivat vain unelmoida jonottaessaan jauhorinkeleitä. Oli hyviä syitä epäillä Väiskin olevan CIA:n agentti. Tätä kuulemma kysyttiin Suomessa, kun Väiski oli katsomassa dokumenttia. Ei omien sanojensa mukaan ollut. (Mutta ei Väiski ollut myöskään E-Kaupan leivissä.)

Systeemi oli murtumassa. Juri Andropov pyrki palauttamaan kurin ja järjestyksen, jota Virossa toteutti Viron kommunistisen puolueen sihteeri Karl Vaino. Neuvostoliittoa uhkaava konkurssi, johon vaikutti merkittävästi kiihtyvä asevarustelu, mainitaan ohimennen.

Viron perspektiivistä varsinainen järistys oli kuitenkin pehmopornoelokuva Emmanuellen ensiesitys Suomen televisiossa. Dokumentti kuvaa (ilmeisesti faktoja paisutellen mutta kokemuksellisesta ulottuvuutta havainnollistaen), miten sukulaiset ja tuttavat maaseudulta – jossa Suomen televisio ei näkynyt – matkasivat Tallinnaan kylään katsomaan elokuvaa. Tästä päästään parin mitättömän mutkan kautta tilanteeseen, jossa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen uudistusmielinen pääsihteeri Gorbatsov arvostelee julkisesti Vainoa, joka oli neuvostomielinen siinäkin vaiheessa kun keskusjohto tiesi tarinan olevan loppumassa.

Esityksen jälkeen oli keskustelutilaisuus ohjaajan ja tuottajan kanssa. Kommentoin lyhyesti omaa kokemustani kasvamisestani aidan toisella puolella. Oikeastaan dokumentti on hyvä sukupolvikuvaus kasarikakaroiden kasvuympäristöstä: Dallas, Ritari Ässä, Väiski ja Emmanuelle olivat isoja juttuja myös suomalaisille, joskaan ne eivät merkinneet toivoa vapaudesta.

Kommentoin myös dokumentin lyhyttä ekplisiittistä viittausta ja jatkuvia vihjauksia punkin merkitykseen. Teoksessa soi J.M.K.E ja lopussa on kohtaus, jossa punkkarit ja muut laulavat yhdessä J.M.K.E:n Valkoisen perhosen kesää lauluvihkoset kädessä – mutta tapahtumaa ei juurikaan selitetä. Ohjaaja totesi, että dokumentin nimi voisi olla yhtä hyvin punk ja atomisota, vaikka Åke Blomqvistin esittelemällä diskotanssilla olikin merkitystä lännen ja idän välisessä kamppailussa. Joistakin punk-kappaleista tuli Viron vapautumisen teemalauluja ja ohjaaja painotti, että heille punk tarkoitti aina vapautta.

Yleisö kysyi myös dokumentin narratiivista, jossa siirrytään totalitaristisesta vankilasta onnelaan, ja muistutti kapitalismin ongelmista. Tekijät vastasivat, että halusivat alleviivata vapauden ajatusta ja etteivät halunneet ulottaa aikaperspektiiviä nykyaikaan (mikä on teoksen toimivuuden kannalta hyvä ratkaisu), mutta ihmettelin tuottajan vakuuttelua siitä, että Virossa on nyt kaikki hyvin. Dokumentissa tuodaan esiin ajatus Virosta Neuvostovallan ihmislaboratoriona, jossa tarkkaillaan, miten läntinen hapatus vaikuttaa ihmisten mieliin. Laboratoriometafora ei ole kuitenkaan vieras nykyajalle. Neuvostoliiton jälkeisestä Virosta on puhuttu uusliberalismin laboratoriona, jossa pienellä kansalla testataan, miten paljon valtion asemaa ja sosiaaliturvaa voidaan minimoida.