Tuhkamottiin jääminen Suomessa tarkoitti osaltani muutoksia suunnitelmiini. Väliin jäi pari keikkaa, muun muassa folkin/americanan ylempään keskikastiin kuuluva Duke and the King ja uudelleen keikkaileva yhden hitin ihme Primitives. Jäin paitsi myös akateemisista tapahtumista, lähinnä yhdestä seminaarista, jonka pääpuhujana oli saarivaltakunnan älymystön pitkän linjan raskaansarjalainen Terry Eagleton.
Eagleton olisi puhunut Lancasterissa uusateismia käsittelevästä kirjastaan. ”Reason, Faith, and Revolution” perustuu hänen Yhdysvalloissa pitämiinsä luentoihin, ja ne löytyvät myös internetistä. Olen katsonut luennot ja lukenut kirjan, joka sisältää muutamia hyviä oivalluksia ja tukun perustelemattomia väitteitä. Itse seminaarissa olisi kiinnostanut enemmän kahden kirjallisuudentutkijan, Arthur Bradleyn ja Andrew Taten, alustus tuoreesta kirjasta ”The New Atheist Novel”.
Koska en päässyt paikalle, päätin lukea kirjan. Bradleyn ja Taten käsittelyssä on neljää kirjailijaa: Ian McEwan, Martin Amis, Philip Pullman ja Salman Rushdie. Heistä jokainen on tavalla tai toisella ilmaissut tukensa niin sanotuille uusateisteille. McEwan ja Amis ovat kirjoittaneet positiivisesti uusateisteista monissa, erityisesti ideologis-poliittisissa yhteyksissä, Pullman on julkaissut Dawkinsia ylistävän esseen ja Hitchensin ystävänä Rushdie on tukenut häntä kirjoituksissaan. Sielujen sympatia ja kaveripiiriin kuuluva toistensa kehuminen on siis selviö. Mutta riittääkö tämä nimeämään heidän fiktiiviset tuotoksensa ”uusateistiseksi romaaniksi”?
Kirjailijoiden tuotosten yhtenäisyys on hyvin keinotekoista. Vaikka heitä todellakin yhdistää uusateistien tukeminen, ja päinvastoin (eli jotkut uusateistit palauttavat kohteliaisuudet, esimerkiksi Hitchensin ”Jumala ei ole suuri” on omistettu McEwanille), mutta heidän romaaneista ei muodostu kovin selvärajaista genreä.
Jos McEwan on sekä julkisen persoonansa että fiktioidensa perusteella tavallaan prototyyppi, Amiksen tuotannosta vain osa sopii muottiin. Rushdie on huomattavasti monimutkaisempi tapaus jo siksi, että hänellä on intialainen muslimitausta. Lisäksi hänen romaaneissaan uskontoa käsitellään monipuolisesti. Pullman on nähdäkseni muita etäämmällä koko kategoriasta. Hänen suhteensa juutalais-kristilliseen perinteeseen on erittäin kriittinen, mutta hän sekoittaa keitokseensa lähes kaikkea muuta länsimaisen uskonnollisuuden perinnettä, kerettiläisyyksiä, esoteriaa ja niin edelleen. Hänen tuotantonsa on hyvä esimerkki siitä, mitä Christopher Partridge on nimittänyt ”okkulttuuriksi” teoksessaan ”The Re-enchantment of the West”, ei-kristilliseksi kulttuuriseksi miljööksi, josta erityisesti populaarikulttuuri (Pullman mukaan lukien) ammentaa.
Jos ”uusateistisen romaanin” kategorialla on jonkinlainen koherenssi neljän kirjailijan fiktiivisen tuotannon perusteella, se perustuu uskonnon ja romaanin kategoriseen vastakkainasetteluun. Uskonto on tässä jäsennyksessä käskyjen, määräysten, sääntöjen ja kieltojen aluetta, kun taas romaani on vapauden, järjen, kuvittelukyvyn ja kysymysten aluetta. Samankaltainen jäsennys toimii uusateistisessa diskurssissa, kunhan romaani vaihdetaan tieteeseen. Molemmille on yhteistä uskonnon demonisoiminen ja taiteen/tieteen idealisoiminen.
Bradley ja Tate eivät vakuuta täysin, mikäli heidän tavoitteena on korostaa neljän kirjailijan kuuluvuutta samaan kategoriaan. Silti heidän käsittelynsä nimenomaan tässä kategoriassa havainnollistaa, miten uusateismi ilmiönä ei suinkaan ole rajoittunut neljään lehmipoikaan (Dawkins, Dennett, Harris, Hitchens).
Erikoista kyllä, Bradley ja Tate ovat vakuuttavampia käsitellessään johdannossa ja osin loppuluvussa uusateismia kuin uusateistisen romaanin edustajia analysoidessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti