Media kiinnostui muusikoiden uskontosuhteista, mutta päätyi toistamaan kertomusta uushenkisyyden noususta

Muusikoiden uskonto-suhteista tehdään melko harvoin juttuja. Nyt siinä ”genressä” on kunnos-tautunut toimittaja ja taidekriitikko Arttu Sep-pänen. Hänen tuore teksti Mikko Joensuusta on erittäin kiinnostava esimerkki siitä, että uskonnosta voi kirjoittaa myös populaarimusiikin yhteydessä. Aikaisemmin Seppänen teki jutun esimerkiksi Sexmanen (Edward Maximilian Sene) uskontosuhteesta. Silti päähuomioni vei Joensuun juttuun väkisin täytteeksi isketty suomalaisen journalismin toistuva väite uushenkisyyden kasvusta ikään kuin kyse olisi määrällisestä erityisen silmiinpistävästä trendistä. 

Helluntailaiseksi kasvanut Joensuu kertoo jutussa luopuneensa uskosta. Hänen Amen-trilogiansa käsitteli tematiikkaa ja tuorein levy Long Ark (2024) käsittelee äitiä, jonka artisti menetti seitsenvuotiaana. Juttu ei pureudu Amen-trilogiaan, mutta korostaa, miten äidin menettämistä ei osannut surra, kun ajatteli näkevänsä hänet jälleen taivaassa. Näiltä osin juttu on ansiokas ja kiinnostava. Siinä nostetaan esiin teema, jota musiikkijournalismi käsittelee melko vähän. 

Jutun sisään on leivottu väitteitä siitä, miten ”kirkosta eroavien määrä kasvaa ja uushenkisyys nousee”. Jos jutun sisältö koskisi uushenkisiä toimintakomplekseja, niin löysät väitteet kasvusta vielä jotenkin ymmärtää. Kun jutun ytimessä on artisti, joka on sanojensa mukaan luopunut uskostaan eikä erityisesti kerro olevansa henkinen tai uushenkinen, on oireellista, ettei jutussa tematisoida uskonnottomuutta tai ateismia. 

 

Olen esittänyt esimerkiksi täällä ja täällä, että suomalainen media viljelee taajaan väitteitä uushenkisyyden määrällisestä kasvusta ja tällä tavalla vähättelee uskonnottomuuden ja/tai ateismin kasvua. Uushenkisyyden kasvun tarinalle löytyy tukea joistain kyselyistä. Mutta tuki ei ole systemaattista. Löytyy yhtä lailla kyselyitä, jotka osoittavat päinvastaista – kysymyksistä ja vastausvaihtoehdoista riippuen. Joka tapauksessa uskonnottomuuden kasvu on huomattavasti merkittävämpää. 

 

En tiedä, pitääkö Joensuu itseään tällä hetkellä uskonnottomana, ateistina, henkisenä, hengellisenä tai jonakin muuna. Itse jutusta se ei käy ilmi. Kuitenkin uskosta luopumisen teeman kytkeminen uushenkisyyteen ilman tarkempaa selitystä ja samanaikainen uskonnottomuuden kasvun sivuuttaminen on erikoinen ratkaisu. Siksi olen taipuvainen ajattelemaan, että tämä muutoin hieno juttu on jälleen yksi esimerkki siitä, että suomalainen media ei halua tai osaa käsitellä uskonnottomuutta ja sen kasvua.

Katsomuslukutaito ja media

Maailmalla on pitkään keskusteltu uskonnosta ja sen lukutaidosta aivan kuten muistakin lukutaidoista (esim. medialukutaito). Päädyin pyynnöstä toimittamaan Teologia.fi-sivustolle teemanumeron, jossa lähtökohtana oli keskittyä median uskontolukutaitoon. 

Päädyimme puhumaan kokonaisuuden otsikkotasolla katsomuslukutaidosta, jonka ajattelen olevan uskontolukutaitoa laajempi käsite, sillä se ei rajaudu uskonnollisiin katsomuksiin vaan kattaa periaatteessa millaisia katsomuksia tahansa. Yksittäisillä kirjoittajilla oli kuitenkin mahdollisuus valita parhaana pitämänsä käsite. 

 

Teemanumero löytyy täältä ja kokonaisuudesta saa alustavan käsityksen lukemalla pääkirjoitukseni täältä. Kokonaisuudesta tuli ehkä liian uskontotiedekeskeinen. Mutta näin projektit usein menevät: kutsutaan kirjoittajia laajemmalla skaalalla, saadaan alustavista suostumuksista sopiva paketti, ja deadlinen lähestyessä tulee joitain peruutuksia. Lopuksi mennään sillä, mitä valmistui. Kovin suurta pahoittelua painotus tuskin vaatii, pienen selityksen kuitenkin. 

Itse olisin toivonut tähän kokonaisuuteen erityisesti (media- ja uskonto)historiallista näkökulmaa sekä toimittajan itsereflektiota. Nyt mentiin ilman niitä, vaikka yritystä oli. Hassumpi ei olisi ollut uskonnollisten toimijoiden näkökulma, mutta silloin olisi pitänyt ratkaista, millä periaatteella kirjoittajia kutsutaan. Tähän ei nyt lähdetty. Kenties myös sosiaaliseen mediaan keskittynyt teksti olisi ollut toimiva mukana olevan populaarikulttuurin käsittelyn rinnalle. Siitä keskusteltiin ja muistaakseni ehdotin, mutta toimituskunta piti silloista valikoimaa toimivana. Nyt kokonaisuus jakaantuu enimmäkseen erilaisten katsomusten tai instituutioiden varaan (luterilainen kirkko, islam, ortodoksisuus, uushenkisyys, politiikka, uskonnottomuus/ateismi). Lukijoiden toivon keskittyvän niiden sisältöihin eikä kokonaisuudesta puuttuvien elementtien pitkäkestoiseen ruotimiseen, vaikka toivomuksillani ei paljon painoarvoa olekaan. 

Oma kontribuutioni toimitustyön ja pääkirjoituksen lisäksi keskittyy kysymään, miksi uskonnottomuus ja ateismi eivät kiinnosta suomalaista mediaa. Aiheesta voi lukea lisää täältä.

Uskonnottomuuden yleistyminen Suomessa

Tämä teksti on julkaistu Kirkon tutkimuksen ja koulutuksen blogissa viime huhtikuussa. Se keräsi melko hyvin huomiota sosiaalisessa mediassa. Ehkä erikoisin piirre vastaanotossa ei ollut mikään sisältöön liittyvä kommentti, vaan joidenkin ihmisten oletus, että kyseinen blogi on kirkon tutkimusta kirjoittajasta riippumatta. Itse en lähtenyt korjailemaan tätä, mutta ilokseni huomasin, että jotkut keskustelijat sen tekivät puolestani. 

* 

Mikäli suomalaista mediaa on uskominen, henkisyys on hurjassa nosteessa. Totta onkin, että siinä missä evankelis-luterilaisen kirkon jäsenten osuus koko väestöstä on laskenut, erilaiset henkiset toimintakokonaisuudet joogasta meditaatioon ja enkelihoidoista noituuteen ovat nykypäivän trendejä, myös joidenkin kyselyjen valossa. Uutisoinnissa on kuitenkin yksi ongelma. Se jättää taustalle määrällisesti merkittävimmän muutoksen Suomen katsomuksellisessa kentässä: uskonnottomuuden yleistymisen. 

Vahvassa merkityksessä uskonnoton ihminen ei ole uskonnollisen yhteisön jäsen, ei usko Jumalan tai vastaavien yliluonnollisten olentojen olemassaoloon, mieltää itsensä uskonnottomaksi, eikä osallistu uskonnollisten yhteisöjen toimintaan. Asiayhteydestä riippuen mitä tahansa yksittäistä kriteeriä voidaan pitää osittaisena uskonnottomuuden tunnuspiirteenä. 

Uskonnottomuus numeroiden ja kyselyjen valossa 

Uskontokuntiin kuulumattomia oli vuonna 2020 29,4 prosenttia suomalaisista. Näistä osa uskoo Jumalaan ja osa pitää itseään uskonnollisena. Hieman yli 30 prosenttia suomalaisista uskoo Jumalan olemassaoloon ja lisäksi 35 prosenttia jonkinlaisen hengen tai elämänvoiman olemassaoloon. 

Vähintään neljäsosa ja korkeintaan noin 45 prosenttia suomalaisista identifioi itsensä uskonnottomiksi. Uskonnollisia on 33–52 prosenttia. Hajonta selittyy kysymyksen muodolla ja tarjotuilla vastausvaihtoehdoilla. Suurin osa uskonnottomiksi identifioituvista ei osallistu säännöllisesti uskonnonharjoitukseen. Pieni osa meditoi, harjoittaa joogaa tai osoittaa kiinnostusta ns. uushenkisyyden harjoittamiseen. Enemmistö on uskonnollisesti passiivisia eikä heistä useimmilla ole uskonnollisia uskomuksia. Osa kuuluu kirkkoon. 

Uskonnottomat ovat todennäköisemmin miehiä kuin naisia, mutta nuorimmilla sukupolvilla sukupuoliero on kaventunut. Uskonnottomuus on huomattavasti yleisempää kaupungeissa kuin maaseudulla. Suomessa tulotason ja koulutuksen merkitys uskonnottomuuden ennustajana on pieni. Uskonnottomat ovat arvoiltaan liberaalimpia kuin muu väestö. Poliittisesti he sijoittavat itsensä muuta väestöä todennäköisemmin vasemmalle. 

Nuorissa on tulevaisuus 

Kaikkein merkittävin sosiodemografinen seikka koskee sukupolvieroja. Suomalaiset uskonnottomat aikuiset ovat nuorempia kuin muu väestö. 1980- ja 1990-luvulla syntyneistä peräti 73 prosenttia katsoo olevansa uskonnottomia tai ateisteja, kun vastaava prosenttiluku 1940–1960-luvuilla syntyneillä on 36. Lähes kolmasosa (28%) nuorista aikuisista vastaa, ettei usko minkäänlaisen Hengen, Jumalan tai elämänvoiman olemassaoloon. Iäkkäämmistä näin ajattelee vain 13 prosenttia. Iäkkäämmistä noin puolet pitää Jumalaa tärkeänä; nuorista 80 prosenttia katsoo, ettei Jumala ole tärkeä. Käänteisesti sukupolviero näkyy suhtautumisessa ateisteihin: iäkkäämmistä 28 prosenttia suhtautuu kielteisesti, nuorista vain 8 prosenttia. 

Kansainvälisistä tutkimuksista tiedetään, etteivät nuoret aikuiset muutu merkittävästi uskonnollisemmiksi ikääntyessään. Siksi voidaan ennustaa, että suurten ikäluokkien vetäytyessä yhteiskunnan ytimestä uskonnottomuudesta on tullut läpeensä normalisoitunut identiteetti. 

Sukupolvierojen lisäksi toinen tapa tarkastella muutosta on kahden tai useamman ajankohdan vertailu. Asetelma ei muutu: nykyiset nuoret aikuiset ovat selvästi vähemmän uskonnollisia kuin nuoret esimerkiksi 1990-luvun puolivälissä. Uskonnollisten nuorten määrä on laskenut 20 prosenttiyksikköä. Kyllä tai ei -vastauksissa jumalausko puuttuu 60 prosentilla nuorista vuonna 2018 ja 20 prosentilla vuonna 1996. Jumalasta on tullut vähemmän tärkeä nykypäivän nuorille aikuisille (51% 1996; 80% 2018). 

Näiden lukujen valossa uutiset siitä, miten ”uskonnon hiipuessa uudet henkisyyden muodot valtaavat markkinoita” (HS 5.3.2018; ks. myös HS 22.10.2017), muuttuvat vähintään epätarkoiksi tai osittaisiksi kertomuksiksi katsomuksellisesta muutoksesta. Uskonnottomuus on yleistynyt ja normalisoitunut, erityisesti nuorten parissa. 

Uskonnottomuuden epäkiinnostavuus? 

Uskonnottomuuden yleistyminen ja normalisoituminen ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti uskontokritiikin, puhumattakaan uskonnonvastaisuuden yleistymistä. Uskonnottomat suhtautuvat varauksella evankelis-luterilaisen kirkon näkyvyyteen vallan ytimessä, esimerkiksi valtiopäivien avajaisten jumalanpalvelukseen, mutta laajemmin uskontoon ja uskonnollisuuteen suhtautuminen on etäistä tai välinpitämätöntä, pitkälti suvaitsevaista. Uskonto on heille ongelma, mikäli se vaikuttaa pakotetulta eikä yksilön valinnalta. Suurin osa ei koe kiinnostusta osallistua merkittävimpien uskonnottomien etujärjestöjen, kuten Vapaa-ajattelijain Liitto ry:n ja Suomen Humanistiliitto ry:n toimintaan. Yhdistykset ovat jäsenmääriltään pieniä, ja ilman suuria yllätyksiä – tai esimerkiksi lainsäädäntöön liittyviä rakenteellisia muutoksia – tulevat myös pysymään sellaisina. 

En kiistä, etteikö henkisyyden nousulle olisi yksittäisissä kyselyaineistoissa heikkoa todistusaineistoa, mutta useampien kyselyjen tarkastelu ei anna systemaattista tukea ajatukselle. Suuren kuvan kannalta vielä olennaisempaa on, että mahdollinen nousu ei ole massailmiö. Seuraavan kerran kun mediassa on uutinen päätään nostavasta henkisyydestä, on hyvä kysyä, tarjoaako juttu numeraalista todistusaineistoa. Onko verrokkina kirkon jäsenkato vai uskonnottomuus? Vai pitäydytäänkö jutussa medialle tyypilliseen henkilökuvaukseen? Usein kyse on vertailusta kirkon jäsenmäärän laskuun sekä eläväisistä henkilökuvista. Tällöin määrällisesti merkittävämpi muutos uskonnottomuuden yleistymisestä jää helposti kertomatta. Ehkä se ei ole median näkökulmasta yhtä kiinnostava tarina. 

Lähteet 

European Values Study Group: European Values Study 2017: Suomen aineisto [sähköinen tietoaineisto]. Versio 2.0 (2020-01-02). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD3213

 

International Social Survey Programme (ISSP) & Melin, Harri (Tampereen yliopisto): ISSP 2018: uskonto IV: Suomen aineisto [sähköinen tietoaineisto]. Versio 1.0 (2019-03-27). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD3331 

Ketola, Kimmo 2020. Uskonnolliset identiteetit ja uskomusmaailma moninaistuvat. Hanna Salomäki, Maarit Hytönen, Kimmo Ketola, Veli-Matti Salminen, Jussi Sohlberg. Uskonto arjessa ja juhlassa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2016–2019. Tampere: Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja, 67–89. 

Kirkon tutkimuskeskus: Gallup Ecclesiastica 2015 [sähköinen tietoaineisto]. Versio 1.0 (2019-10-29). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD3211 

Parkkinen, Tiina 2019. ”Oman tien suuntaan.” Normalisoituva uskonnottomuus ja yksilöllisyys urbaaneilla milleniaaleilla. Uskontotieteen pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. 

Sohlberg, Jussi 2022. Uushenkisyyteen liittyvien näkemysten kannatus 2000-luvulla kyselytutkimusten valossa. Veli-Matti Salminen & Niko Huttunen (toim.), Spiritualiteetti 2020-luvun Suomessa. Helsinki: Kirkon tutkimus ja koulutus, 258–287. 

Suomen Gallup: World Values Survey 1996: Suomen aineisto [sähköinen tietoaineisto]. Versio 3.0 (2018-07-12). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD0153 

Taira, Teemu, Ketola, Kimmo & Sohlberg, Jussi (ilmestyy) Normalization of Nonreligious Identity in Finland. Journal of Contemporary Religion. 

Linkki alkuperäiseen julkaisuun.

Uskontososiologian käsikirja

Jotkut hankkeet muodostuvat pitkiksi, mutta tärkeintä on saada ne päätökseen. Uskontososiologia-kirja on ensimmäinen suomenkielinen ja suomalaiseen yhteiskuntaan keskittyvä uskontososiologian käsikirja. Sen väsääminen vei huomattavasti enemmän aikaa ja energiaa kuin kuvittelin. Mutta se saatiin päätökseen.

Muutamia vuosia sitten aloimme Tuomas Martikaisen kanssa pohtia mahdollisuutta järjestää tapahtuma, jossa uskontososiologia alalla tavalla tai toisella touhuavat kokoontuisivat yhteen pohtimaan, mitä suomalaisessa tutkimuksessa oikein tapahtuu. Ennen asioiden etenemistä olimme jo ryhtyneet suunnittelemaan kirjan toimittamista ja pyytäneet Kimmo Ketolan mukaan.

Toimitetussa teoksessa suomalaiset tutkijat käsittelevät uskonnon ja yhteiskunnan suhteita uskontososiologian näkökulmasta. Nyt julkaistu kirja päivittää uskonnon yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin liittyvää suomalaista keskustelua ja johdattaa lukijan 2010-luvun kansainvälisiin näkökulmiin.

Kyseessä on hakuteos ja käsikirja, jonka avulla pääsee tutustumaan tuoreisiin ja klassisiin keskusteluihin. Sen avulla saa selville perusasiat ja löytää myös aihetta syventäviä kirjallisuusvinkkejä. Kansainvälisistä käsikirjoista puuttuvat suomalaista yhteiskuntaa koskevat sovellukset ja pohdinnat. Siksi tämä on ainutlaatuinen käsikirja suomalaiselle lukijalle.

Toimittajina mietimme, mikä on kirjan lähin ”sukulainen” ja mieleen tuli Juha Pentikäisen toimittama, vuonna 1986 ilmestynyt teos Uskonto, kulttuuri ja yhteiskunta: kirjoituksia uskontososiologian alalta. Sen lisäksi että teos on yli 30 vuotta vanha, se koostuu enimmäkseen kansainvälisten klassikkotekstien käännöksistä eikä valota erityisesti suomalaista keskustelua. Se on edelleen käypää luettavaa, mutta se ei täytä tarpeita.

Nyt ilmestynyt teos koostuu johdantotekstistä ja yli kahdestakymmenestä lyhyestä katsauksesta uskontososiologian keskeisiin teorioihin, teemoihin ja keskustelunaiheisiin. Yksittäiset luvut tarjoavat kartan kansainväliseen ja suomalaiseen keskusteluun valikoiduista aiheista.

Kirjassa on kaikkiaan 27 kirjoittajaa, jotka ovat erilaisten uskontososiologisten teemojen ja keskustelujen asiantuntijoita. Siinä käsitellään klassisia kysymyksiä maallistumisesta uskonnon erilaisiin rooleihin nyky-yhteiskunnassa. Lisäksi teoksessa pureudutaan kysymyksiin sosiaalisten muuttujien, kuten iän, sukupolven, luokan ja sukupuolen merkityksestä uskonnollisuudessa. Perinteiset kysymykset uskonnollisista yhteisötyypeistä päivitetään vastaamaan nykytilannetta. Myös nousevat uskontososiologian keskustelut median, uusnationalismin, populaarikulttuurin sekä ympäristötietoisuuden suhteesta uskontoon ja uskonnollisuuteen tulevat käsitellyksi.

Näin monen kirjoittajan projektiin tulee väistämättä pientä hajanaisuutta ja aina voi pohtia, mikä aihe olisi pitänyt saada mukaan ja miten jotain tiettyä aihetta olisi voitu käsitellä toisin. Siksi ei ole syytä olettaa, että teos olisi ongelmaton. Toimittajan näkökulmasta sitä on liiankin hyvin tietoinen monista mahdollisista, toteuttamatta jääneistä ratkaisuista. Jossain määrin onkin mielenkiintoisempaa ajatella, millaisena teoksen antamaa kuvaa suomalaisista tutkimuksellisista keskusteluista pidetään siinä vaiheessa, kun sen ilmestymisestä on kulunut saman verran kuin Pentikäisen toimittamasta teoksesta. Sitä ennen toivon, että puutteista huolimatta sitä tullaan käyttämään ”sisäänheittäjänä” erilaisiin uskontososiologisesti relevantteihin aiheisiin.

Mainostetaan nyt vielä sen verran, että kirjan normaali hinta on vain 25 euroa (+ postikulut), kun sen tilaa kustantajalta. Ja jäsenhinta 15 euroa.

Tilaukset ja arvostelukappaleet: eetos-til@lists.utu.fi

Tietoa kirjasta päivittyy kustantajan sivulle vähän ajan kuluttua: https://eetos.org/

Kimmo Ketola, Tuomas Martikainen & Teemu Taira (toim.) (2018). Uskontososiologia. Turku: Eetos.

Suomalaisten uskonnollisuus – parhaat palat

Marraskuun alussa julkaistiin kirkon nelivuotiskertomus. Osallistuva luterilaisuus: Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2012–2015: Tutkimus kirkosta ja suomalaisista on ladattavissa verkosta ilmaiseksi. Sen kirjoittajina on Kimmo Ketola, Maarit Hytönen, Veli-Matti Salminen, Jussi Sohlberg ja Leena Sorsa. Kyse ei ole instituution toimintakertomuksesta siinä mielessä kuin termi yleensä ymmärretään, vaan selkokielinen tutkielma siitä, missä kirkossa mennään ja miltä suomalainen uskonnollisuus ylipäätään näyttää.

Poimin tähän muutamia huomioita, jotka koin kaikkein kiinnostavimmiksi. Ne perustuvat pääosin vuoden 2015 Gallup Ecclesiastica -kyselyyn, jota analysoidaan teoksessa.

1. Kirkosta eroamista ajatellaan. Kun kysytään mahdollista kirkosta eroamista, niin viimeisen yli kymmenen vuoden aikana ainoa merkittävä muutos on siinä, että ihmiset pitävät mahdollisena kirkosta eroamista. Vuosina 2003 ja 2007 41 ja 38 prosenttia (tässä järjestyksessä) vastasivat, etteivät voisi ajatella eroavansa kirkosta missään olosuhteissa. Vuonna 2011 ja 2015 vastaava luku oli 19 prosenttia. Ehkä tässä on kyse siitä, että kirkon liberalisoituessa ja kirkon sisäisten ristiriitojen noustessa yhteiskunnallisiksi keskustelunaiheiksi myös kirkkoon perinteisesti vahvasti sitoutuneet voivat kuvitella tilanteen, jossa kysymys eroamisesta tulee akuutiksi. (Ks. sivu 35)

2. Enkelit ovat suomalaisten mieleen, vaikka emme oikeastaan tiedä, mitä ne suomalaisten enkelit ovat. 47 prosenttia uskoo vakaasti tai pitää todennäköisenä, että enkeleitä on olemassa. Luku on korkea, kun verrataan esimerkiksi siihen, kuinka moni uskoo Jeesuksen nousseen kuolleista (38%) tai yhtyy kristinuskon kannalta melko perustavaan väitteeseen ”Jeesus on Jumalan poika” (42%). Emme tosin tiedä, mitä nämä enkelit ovat. Ne voivat olla kristillisiä enkeleitä, lapsuuden suojelusenkeleitä, uushenkisiä vähemmän kristillisiä olioita, Kirsi Rannon kamerassa näkyviä valosotkuja, Ihmeellinen on elämä -elokuvan enkeleitä tai metaforisia ihmis-enkeleitä, jotka sattuvat olemaan paikalla auttamassa hädän hetkellä. (Ks. sivu 65)

3. Tuomiopäivästä ei ole täsmällistä käsitystä. Kyselyn mukaan suomalaisista vain 18 prosenttia sanoo olevansa täysin tai edes osittain sitä mieltä, että kuoleman jälkeen päädytään taivaaseen tai helvettiin. Käsitys, jota moni pitää aivan keskeisenä kristillisenä ajatuksena, on suomalaisten parissa melko epäsuosittu. Edes Kylliäisen lanseeraama ajatus kaikkien taivaaseen pääsystä ei ole tarttunut. Kymmenen prosenttia vastaajista on täysin tai osittain samaa mieltä siitä. Tämä tuntuu kielivän myös siitä, että mitä yksityiskohtaisempi tai konkreettisempi opinkappale, sitä epäsuositumpi se on. Suurin osa on samaa mieltä siitä, ettei kukaan voi tietää, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu (71%). 39 prosenttia yhtyy ajatukseen siitä, että kuolema on kaiken loppu. (Ks. sivu 68)

4. Suomalaiset väittävät rukoilevansa. Peräti neljäsosa vastaajista kertoo rukoilevansa päivittäin. Tämä on ällistyttävän suuri luku, mikäli se tarkoittaisi tällaista ”kädet ristiin ja puhetta Jumalalle” -tyyppistä toimintaa. En näe tuttavieni rukoilevan oikeastaan koskaan eikä kukaan tuttu kerro minulle rukoilevansa. Tunnenko vain kolmea neljäsosaa vai onko kyse niin yksityisestä asiasta, ettei sitä näytetä eikä siitä puhuta? Luulen, että rukoilu ymmärretään tässä laajasti. Toisille se on edellä mainittua, joillekin työn puolesta tapahtuvaa ruokarukousta koulussa tai päiväkodissa – tosin sekään ei tarkkaan ottaen ole päivittäistä. Monille rukoilu varmaankin tarkoittaa suunnilleen itsensä kanssa käytyä sisäistä puhetta samalla kun kävellään vaikkapa metsässä. Tai se voi tarkoittaa pelkkää metsässä kävelyä. Itselle tai lapselle luettu iltarukous voisi selittää korkean päivittäisen prosenttiluvun, mutta on se silti todella korkea verrattuna muihin uskonnollisuutta mittaavien kysymysten vastauksiin. Ehkä ”päivittäin” ruudun rastittaminen on kannanotto, joka tarkoittaa jotakuinkin sitä, että ”rukoilu on noinniinku periaatteessa ihan myönteinen asia”. Tai ehkä sittenkin Suomessa on näin paljon aktiivisia uskovaisia, joiden päivittäiseen uskonnonharjoittamisen repertuaariin kuuluu rukoilu. (Ks. sivu 79)

5. Vapaa-ajattelijoihin suhtaudutaan epäillen. Uskonnollisista perinteistä suomalaiset suhtautuvat nihkeästi Hare Krishnoihin, mormoneihin, Jehovan todistajiin ja muslimeihin. Suomalaiset ottaisivat asuinalueelleen kuitenkin mieluummin juutalaisen synagogan, helluntaiseurakunnan salin tai pelastusarmeijan toimitilan kuin vapaa-ajattelijoiden toimitilan. Tällaiseen tilaan 17 prosenttia suhtautuisi kielteisesti. (Ks. sivu 82)

6. Ateistien määrässä on pientä kasvua. Ateisteiksi identifioituvia on tässä käytetyn kyselyn mukaan 16 prosenttia (ks. sivu 84). Aikaisemmissa vastaavissa kyselyissä luku on vaihdellut seuraavasti: 4% 1995, 12% 2004, 5% 2007 ja 13% 2011. Kehitys ei ole ollut yksisuuntaista, mutta nykyinen luku on korkeampi kuin koskaan aikaisemmin. Ongelma tässä luvussa on se, että kysymys ei ole poissulkeva. Ateistiksi identifioituva voi rastia samalla kaikki muutkin vaihtoehdot, esimerkiksi uskonnottoman ja luterilaisen. Olisi kiinnostavaa tietää, mikä luku olisi poissulkevilla vaihtoehdoilla. 

7. Kaste menettää suosiotaan. Kastettujen osuutta syntyneistä kuvaava käyrä menee edelleen loivasti alaspäin. Nykyään alle 70 prosenttia lapsista kastetaan. Vielä viisitoista vuotta sitten oltiin lähellä 90 prosenttia. (Ks. sivu 114)

8. Suvivirrestä keskustellaan, ja lopputuloksena sen suosio säilyy vankkana. 85 prosenttia suhtautuu erittäin tai melko myönteisesti sen laulamiseen koulujen kevätjuhlissa. Viisi prosenttia suhtautuu kielteisesti. Siitä onkin turvallista keskustella julkisuudessa, kun suosio on suuri. Muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin kuin ev-lutiin kuuluvien parissa suosio noudattaa koko väestöä. Uskontokuntiin kuulumattomilla kielteisyys on korkeampaa – 14 prosenttia. (Ks. sivu 184 ja 186)

9. Suvivirrestä on turvallista keskustella, mutta kirkon tai uskonnollisten yhdyskuntien mahdollisista etuoikeuksista ei kannata keskustella kovin paljon. Suomalaiset ovat nimittäin sitä mieltä, että kaikki katsomukselliset yhteisöt tulee asettaa lainsäädännöllisesti samaan asemaan (55% vastaan 25%) ja että valtion ei tulisi tukea taloudellisesti uskonnollisten yhteisöjen toimintaa (53% vastaan 23%). (Ks. sivu 193)

Näiden lähinnä kyselytutkimuksen tuloksista poimittujen palasten lisäksi teoksessa on kiinnostavasti kuvattu esimerkiksi sitä, miten kirkko on ollut julkisten keskustelujen subjekti ja objekti.

Teoksen voi ladata täältä: http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp?open&cid=Content2FDF84

 

Uskontotieteellinen nettikirja

Huhtikuussa ilmestyi Turun yliopistossa vaikuttavien u-tieteilijöiden tekstejä sisältävä, avoimesti saatavilla oleva nettikirja Näkyvä ja näkymätön uskonto. Sen on toimittanut Jaana Kouri ja se sisältää johdannon lisäksi yksitoista artikkelia erilaisista uskontoa ja sen tutkimusta koskettavista aiheista.

Teoksen perustana on syksyllä 2013 järjestetty Studia Generalia -luentosarja. Nämä sarjat esittelevät opinalojen yleistä kiinnostusta herättäviä teemoja sekä opiskelijoille että laajemmalle yleisölle. Tarkoituksena on, että myös muuten yliopistomaailman ulkopuolella elävät ihmiset saavat jonkinlaista iloa ja tuntumaa osallistumalla tällaisille luentosarjoille. Itsekeskeisesti laitan kuvan itsestäni pitämässä luentoa kyseisessä sarjassa (kuvan lienee ottanut Jaana Kouri).

Samassa hengessä on tehty myös nyt ilmestynyt nettikirja. Se on uskontotiedettä popularisoiva teos. Samalla se on vielä yksi lisä oppiaineen 50-vuotisen taipaleen juhlistamiseen.

Mitä sitten tarkoittaa näkyvä ja näkymätön teoksen otsikossa? En tiedä. Sitä ei teos suoraan kerro. Oletan sen viittaavan siihen, että uskontotieteessä on tapana tutkia kaikkein näkyvimpiä ja ilmeisimpiä uskonnollisuuden muotoja, mutta myös sitä, mikä jää uskontoa koskevan arkiymmärryksen katveeseen.

Hauska esimerkki tästä on äskettäin lukemani Mika Mölsän Prosenttijengit (2008), jossa käsitellään suomalaisia moottoripyöräjengejä ja järjestäytynyttä rikollisuutta. Teoksen alussa Mölsä mainitsee Kirsi Kinnarisen, joka on ”kuvannut tätä miehisen elämäntavan sisältöä uskontotieteen (sic!) opinnäytteessään Mies, talli ja pyörä”. Se, että kyse on uskontotieteen gradusta, saa rikostoimittaja Mölsän lisäämään tekstiin ”sic!”, jolla korostetaan epätavallisuutta (tai toisinaan virhettä).

Kirjan yksittäiset tekstit käsittelevät uskontotieteen perusteita, uskontotieteen opiskelijoiden uskonnollisuutta, tutkijan paikantumista, ateismia, intialaista henkisyyttä Suomessa, helluntailaisuutta, uskonnonopetuksen malleja meillä ja muualla, uskonrauhan rikkomista ja kansalaisuskontoa median taidekiistojen kautta. Niistä muodostuu yhdenlainen – joskaan ei täysin kattava – läpileikkaus teemoihin, joita viime aikoina oppiaineessa on tutkittu.

Oma tekstini käsittelee ateismin uutta näkyvyyttä. Vaikka olen kirjoittanut aiheesta kirjan, joka ilmestyi viime vuonna, tekstissä on jotain uutta tai ainakin sellaista, mikä ei löydy kirjastani suoraan. Esitän siinä lyhyesti ja yleistajuisesti tulkintani siitä, miten ja miksi ateismista on tullut julkinen keskustelunaihe sekä siitä, miten niin sanottuun uusateismiin on reagoitu.

Teos herättää henkiin Turun yliopiston Etiäinen -julkaisusarjan. Aikaisemmin painettuna on ilmestynyt kuusi osaa. Edellinen julkaistiin vuonna 1998. Itse olen osallistunut kirjoittajana peräti neljän Etiäisen tekemiseen, joskin vaihtelevalla menestyksellä, ensimmäisen kerran vuonna 1996.

Näkyvä ja näkymätön uskonto löytyy täältä: https://www.doria.fi/handle/10024/103850

Uskonto sanomalehdissä tavallisena päivänä

Avoimesti verkossa saatavilla olevassa Uskonnontutkijassa, vuoden toisessa numerossa, ilmestyi tuore artikkelini ”Uskonto suomalaisissa sanomalehdissä tavallisena päivänä”.

Artikkelissa tarkastellaan nimensä mukaisesti, miten uskontoa käsitellään kolmessa suomalaisessa sanomalehdessä viiden ”tavallisen” päivän aikana. En kertaa tässä yksityiskohtaisia löydöksiä, mutta perustava havainto on, että erityisesti valtavirran luterilaisuus on arkisina uutispäivinä esillä sanomalehdissä jokseenkin myönteisesti.

Suomalainen sanomalehdistö ei tämän otoksen perusteella ole radikaalisti uskonnonvastainen, vaikka erilaisten konfliktien yhteydessä käsittely on jokseenkin kriittistä. Tämä tulos on vastakkainen yleisille mielikuville, mutta pääosin yhdenmukainen muiden viimeaikaisten tutkimusten kanssa. Lisäksi nostan esiin, miten sanomalehdistössä, erityisesti Ilta-Sanomissa, käsitellään yllättävänkin paljon ns. kansanomaisia ja epävirallisia, heikosti institutionalisoituja teemoja, joissa viittaillaan yliluonnollisiin voimiin.

Artikkelin lopussa pohdin, missä määrin Stig Hjarvardin kirjoitukset uskonnon mediatisoitumisesta sopivat tällaisen aineiston tulkintaan ja missä  määrin löydökset tukevat ja haastavatkin Hjarvardin näkemyksiä.

Kyse on pienestä testistä. Viisi päivää tarjoaa mahdollisuuden kokeiluun ja ideoiden kehittelyyn sekä löydösten vertailuun suhteessa aikaisempaan tutkimukseen. Sellaisena sitä tuleekin pitää: materiaalina tuleviin keskusteluihin pikemminkin kuin lopullisena sanana aiheesta.

Tekstiin on vaikuttanut paljon opiskelijat, jotka osallistuivat vetämääni Uskonto mediassa -seminaariin vuoden 2014 alussa. He tekivät harjoitustöitä samoista aineistoista, joten pääsin myös keskustelemaan heidän kanssaan tekstien tulkinnoista.

Tekstillä on kaksi selkeää kansainvälistä kytköstä. Ensiksi, siinä hyödynnetään sitä työtä, jota tein Leedsissä muutama vuosi sitten (ks. Knott, Poole ja Taira, Media Portrayals of Religion and the Secular Sacred, Ashgate 2013). Lisäksi tällä hetkellä on menossa eräänlainen kokeilu, jossa tarkastellaan uskontoa tavallisena päivänä neljän eri maan osalta. Toistaiseksi kokeilu on edennyt hitaasti työpajoissa. Olemme koonneet materiaalia yhdeltä päivältä syyskuussa kahtena eri vuonna. Vähitellen näistä pitäisi kehkeytyä jonkinlainen julkaisu. Seuraavan kerran aihetta puidaan ensi keväänä Ottawassa. Molemmat kytkökset ovat vaikuttaneet tekstin syntyyn ja teksti tulee puolestaan vaikuttamaan neljä maata kattavaan kokeiluun.

Uskonnontutkija-lehti on ilmestynyt vuodesta 2006 alkaen. Tosin siinä oli useamman vuoden tauko, joten nykyinen vuosikerta on vasta viides. Se on kaksikielinen (suomi ja ruotsi) ja sitä julkaisee Suomen Uskontotieteellinen Seura.

Uusimmassa numerossa on myös arvio kirjastani Väärin uskottu? Ateismin uusi näkyvyys (2014). Lisäksi siellä on arvio toimitetusta teoksesta Islam, hallinta ja turvallisuus (2013, toim. Martikainen & Tiilikainen), johon olen kirjoittanut yhden artikkelin. Koko paketti löytyy alla olevasta linkistä.

Uskonnontutkija 2/2014: http://uskonnontutkija.fi/numero/2014/22014/

Artikkelini: http://uskonnontutkija.fi/2014/12/06/uskonto-suomalaisissa-sanomalehdissa-tavallisena-paivana/

Yksilöllinen uskonto – porvariston opiaatti?

Vain pieni osa uskontotieteilijöistä on kirjoittanut kapitalismista. Tuore lisä tähän joukkoon on Craig Martinin kirja Capitalizing Religion: Ideology and the Opiate of the Bourgeoisie (Bloomsbury 2014).

Teoksen perusidea on, että tietynlainen uskonto (ja henkisyys) on liberaalin, konsumeristisen keskiluokan näköistä ja siten yleisemmin kapitalismin palveluksessa. Tällaiselle porvariston opiaatille ei sovi yhteiskuntakritiikki. Sille sopii erojen korostaminen, mutta vain niin, etteivät erot ole ristiriidassa kapitalistisen kulutuskulttuurin kanssa.

Martinin lähtökohtana on Durkheimin yhteiskuntateorian suodattaminen siihen malliin, jossa yhteiskunta määrää yksilön valinnoista. Tästä hän pääsee kritisoimaan uskontososiologeja, jotka pitävät yksilöllistynyttä uskontoa ja valinnan vapautta nykypäivän uskonnollisuutta ja henkisyyttä kuvaavana käsityksenä. Näihin käsityksiin sisältyy yleensä jaottelu, jonka mukaan yksilöllinen henkisyys tai uskonto on hyvä asia ja institutionaalinen uskonto on paha asia. Tämän jaottelun taustalla on Martinin mukaan vaikutusvaltaisen William Jamesin uskontoa koskevat käsitykset. Martin jopa kutsuu Jamesin uskontoteoriaa ”kenties keinotekoisimmaksi mahdolliseksi uskontoteoriaksi”.

Empiirisenä aineistona on populaarit teokset, jotka käsittelevät uskontoa ja henkisyyttä sekä tarjoavat lukijoille elämänhallinnallisia ohjeita. Näitä ovat esimerkiksi Echart Tollen The Power of Now, joka lienee tunnetuin. Martin esittää esimerkkiteosten avulla, että niiden ideologinen viesti korostaa mukautumista vallitseviin olosuhteisiin, vetäytymistä yhteiskuntakritiikistä ja kulutuskulttuurin edistämistä.

Periaatteessa suhtaudun erittäin myönteisesti Martinin työhön. Tästä teoksesta voi sanoa jotain kriittistäkin – ja suurimmasta osasta olen keskustellut itse tekijän kanssa jo ennen kirjan ilmestymistä, kun tapasin hänet Uppsalassa viime keväänä.

Ensinnäkin, näkökulma on ehkä turhankin lähellä Jeremy Carretten ja Richard Kingin vuonna 2005 julkaistua teosta Selling Spirituality. Martin myöntää tämän avoimesti, mutta ei käsittele Carretten ja Kingin teokseen kohdennettua kritiikkiä, joka olisi voinut pakottaa myös Martinin pohtimaan joitakin asioita perusteellisemmin.

Toiseksi, Martin kertoo vain vähän siitä, miten analysoidut teokset on valittu. Hän toteaa, että ne on saatavilla peruskaupoista, esimerkiksi Barnes & Noblesista. (Tämä ei kerro paljoakaan eurooppalaisille lukijoille, ja toimii siten esimerkkinä Martinin vaikeuksista astua amerikkalaisen lukijahorisontin ulkopuolelle – asia, joka on selvä myös hänen edellisessä teoksessaan.) Mutta miten teokset ovat löytyneet ja valikoituneet, miten suosittuja ne ovat, miten ne on otettu vastaan – näistä ei lukijalle kerrota juuri mitään.

Kolmanneksi, ja edelliseen liittyen, Martin tyytyy analysoimaan tekstiä ikään kuin relevantit ideologiset vaikutukset ja kytkökset löytyisivät riittävästi siitä. Tätä ongelmaa kutsutaan lähestymistavaksi, jossa luetaan ideologia ”off the surface”. Tällä lähestymistavalla on selvät rajoitteensa, mutta Martin ei luo rajoja oman analyysinsa kattavuudelle.

Neljänneksi, teoksessa viljellään ideologian ja ideologiakritiikin käsitteitä. Tämä ei ole itsessään ongelma, mutta käsitevalikoimalle voidaan esittää kriittisiä kysymyksiä. Vaikka Martin tietää ideologian käsitteen ongelmista, hän käyttää käsitettä. Hänen perustelunsa eivät ole täysin vakuuttavia siksi, että hän voisi yhtä hyvin käyttää diskurssin käsitettä. Juttelin tästä hänen kanssaan, mutta hän totesi, että haluaa korostaa ideologian käsitteellä lähinnä sitä, että tietyt yhteiskunnalliset suhteet tulevat mystifioiduiksi ja naturalisoiduiksi.

Viidenneksi, itse en ole täysin vakuuttunut siitä, onko kapitalismi tosiaan tällainen toimija, joka determinoi sitä, mitä kutsutaan yksilölliseksi uskonnoksi ja henkisyydeksi. Yhdessä kohdassa Martin toteaa väljemmin, ettei kapitalismi ehkä ole determinoiva, mutta kuitenkin tällaisen uskonnollisuuden tai henkisyyden mahdollisuusehto. Tähän liittyen olisin kaivannut kapitalismin historiallistamista. Onko se aina ollut sellaista, mikä hyödyntää teoksessa analysoituja diskursseja samalla tavalla?

Kuudenneksi, olisin kaivannut yksityiskohtaisempaa yhteiskunnallista kontekstualisointia – esimerkiksi perusteellista selvitystä siitä, miten Martinin kirjoista löytämä ”uusi protestanttinen työetiikka” on jo teoretisoitu ilmiö, joka läpäisee yhteiskunnan eikä rajoitu teoksessa käsiteltyyn kirjagenreen. Teoksen argumentti ei vaadi tätä, mutta tämän käsittelyllä se olisi saanut lisää vakuuttavuutta.

Seitsemänneksi, kun korostetaan, miten uskonnollisuus tai henkisyys on kapitalismin ideologinen tuki, olisi kiinnostavaa tietää, onko tekijän mielestä mikään uskonnollisuuden tai henkisyyden muoto antikapitalistista ja jos on, millä tavalla ja millä ehdoilla. Esimerkiksi Paul Heelas on korostanut, että henkisyyden harjoittajat ovat arvoiltaan kevyesti vasemmalla, Gordon Lynch on kirjoittanut progressiivisesta henkisyydestä ja myös Carrette & King korostavat, että heidän analysoimansa kapitalistinen henkisyys on vain yksi ulottuvuus laajemmalla henkisyyden kentällä.

Näistä kommenteista huolimatta pidän teosta erittäin tärkeänä kriittisenä analyysina. Listasta tuli pitkä, mutta ne ovat vain pieniä pohdintoja siitä, miten teoksesta olisi saanut vielä paremman. Se tosin olisi tarkoittanut lisäsivuja. Nyt se on varsin kompakti, juuri alle 180-sivuinen paketti.

Teoksessa on tekijälleen myös lukijaa koskettava henkilökohtainen tarina. Martinin edesmennyt isä oli ihminen, joka luotti elämänhallinnallisten kirjojen sanomaan ja sisäisti yksilökeskeisen ”porvariston opiaatin”, jossa yksilön valinnat selittävät niin menestyksen kuin epäonnistumiset. Pojan viesti on, että isän sosiaalisen liikkuvuuden ylös ja myöhemmin alas aiheuttivat rakenteelliset muutokset.

Pienkustannus on punkkia

Aivan vähän aikaa sitten ilmestyi ensimmäinen julkaisu osuuskunta Sivuosalta. Ihmisten maa – esseitä sekularisaatiosta sisältää kuusi artikkelia, joissa pohditaan sekularisaation eri puolia.

Monitieteisessä teoksessa käsitellään esimerkiksi ateismia, ateistista henkisyyttä, sekularismia Lähi-idässä, sekularisaation implikaatioita teologisiin pohdintoihin ja modernia valtioteoriaa maallistumisen ja pyhittämisen viitekehyksessä. Kirjoittajien skaala ulottuu junioreista professoreihin, teologiasta uskontotieteen kautta politiikan ja Lähi-idän yhteiskuntien tutkimukseen.

Osallistuin hankkeeseen tekstillä, joka käsittelee maallistumisparadigmaa uskontososiologiassa. Siinä ei käsitellä keskustelun kaikkia nyansseja tai teoreetikoita yksityiskohtaisesti. Pikemminkin kirjoitus on yritykseni ajatella yleisemmin, mistä maallistumista koskevissa uskontososiologisissa keskusteluissa on kyse ja millaiseksi maallistumisparadigmaan suhtautuminen on muuttunut. Vaikka maallistumisparadigmassa on osia, joita voi testata empiirisillä aineistoilla, en usko, että paradigman kohtalo kokonaisuutena on yksistään kiinni todistusaineistosta. Siinä suhteessa tekstissäni on lievä tiedonsosiologinen painotus.

Nykyisen yliopistomaailman rahanjaon kannalta julkaisufoorumin listan ulkopuolisten kustantajien teoksiin kirjoittaminen ei ole taktisesti aina järkevää. Lisäksi voidaan olettaa, ettei teos tule keinumaan myyntilistojen kärjessä. Miksi sitten tällaisiin kannattaa kirjoittaa?

Jos minulla on aikaa ja ideoita, osallistun mielelläni akateemisessa slangissa ”nuorten” tutkijoiden hankkeisiin. Arvostan ihmisten innostuneisuutta tehdä itse jotain sellaista, josta he ovat kiinnostuneita, riippumatta siitä, onko se esimerkiksi taloudellisesti järkevää. Tämä ei tarkoita, että minua pitäisi pyytää kaikkiin mahdollisiin projekteihin, sillä resurssini ovat rajalliset eikä osallisuuteni paranna kaikkia hankkeita, mutta uuden ja luovan keskeinen momentti on tekijöissä syntyvä tunne siitä, että tämä on tehtävä. Sellaista tukee mielellään, jos on jotain sopivia keinoja.

Suhtaudun pienkustantamiseen muutenkin sympaattisesti. Omistan melko ison pinon suomalaisia oma- ja pienkustanneäänitteitä, erityisesti vinyylisinglejä. Ostelin niitä jo teininä suoraan bändeiltä keikoilla tai suoraan pienkustantajilta postitse. Se oli aina jotenkin henkilökohtaisempi kokemus kuin suuren levy-yhtiön julkaiseman teoksen ostaminen levykaupasta.

Vaikka sisältö lopulta säätelee suurinta osaa ostopäätöksistäni, nostan peukkuni aina niille, jotka tekevät asiat itse siksi, ettei tarvitse tehdä, kuten toiset haluavat. Tällä DIY-periaatteella syntyy väistämättä laadullisesti vaihtelevia tuotoksia, mutta se pitää alan kuin alan toimintaa virkeänä ruohonjuuritasolla.

Ihmisten maa sopii niille, jotka ovat kiinnostuneita maallistumista koskevan keskustelun eri puolista. Se ei typisty yhteen tieteenalaan tai keskusteluun, vaan venyy moneen suuntaan eri painotuksin. Voidaan kysyä, mikä lopulta yhdistää näitä keskusteluja. Ehkä se, että moninaisten kysymysten ja teemojen käsittely kehystetään jonkinlaiseksi uskonnon ja maallisen välisen dynamiikan tarkasteluksi.

Ääriateistit Pasilassa

Ateismi on harvemmin aiheena suomalaisessa televisioviihteessä. Pasila (13.3.), fiktiivinen animaatio, oli poikkeus, kun sen jaksossa selvitettiin ääriateistien johtajan kuolemaa.

Ääriateistien puheenjohtaja Arhiippa Rimpilä löytyy kuolleena kirkon tornin vierestä. Kun vainajan selästä löytyy mustelma, päätellään, että joku tönäisi hänet kirkon tornista. Epäilyt kohdistuvat aluksi kirkkoherraan, myöhemmin itse ateistijärjestöön ja lopuksi käy ilmi, että kirkonkello on vahingossa tönäissyt ääriateistien johtajan alas tornista.

Jakso tiivistää osuvasti liioitellen suomalaisen asenneilmapiirin ja eri asemapaikat.

Kun poliisi Rauno Repomies (kuvassa oikealla) tajuaa että vainaja oli ateisti, hänen puheensa muuttuu täydellisesti kunnioittavasta tuomitsevaksi: ”Jumalauta, aivan paska jätkä oli Arhiippa ja aivan liian pitkään eli jumalatonta ja tyhjää elämäänsä.” Tähän tutkinnassa mukana oleva Kyösti Pöysti (kuvassa vasemmalla) toteaa: ”Rauno, toi sun paasaaminen on toivottoman vanhanaikaista. Eihän kukaan enää usko Jumalaan.”

Pöysti kommentoi Raunolle, että me ateistit olemme aikamme viimeisiä suuria totuudenpuhujia, mutta kun hän kohtaa organisoidun ateistiyhteisön aktiivit, hän kommentoi, että ”Mä olen ateisti, eli mun kai pitäis teoriassa olla teidän puolella, mutta täähän on vain noloa.”

Tässä kohdassa Pöysti on kuullut ateistien tempauksista, joissa vaihdettiin kaikki kirjaston Raamatut pornolehtiin, laitettiin kolehtiin ulostetta ja koirankakkaa tavaratalon seimikuvaelmaan. Hän kysyy onko näiden tarkoitus kiinnittää mediahuomio, jotta todellinen asiakeskustelu voi alkaa. Aktiiviateistit vastaavat, että ei, tämä on älykästä satiiria.

Myöhemmin Pöysti sanoo kollegalleen, että mainitut ateistit pilaavat hänen kaltaisensa hillityn ateistin maineen samalla tavalla kuin Päivi Räsänen pilaa maltillisten tapakristittyjen maineen.

Kaikki edellä mainitut hahmot ovat miehiä.

Jaksossa on myös hippihenkinen Tarja, joka yhdistelee elementtejä eri uskonnoista ja on innostunut henkisistä harjoituksista. Kun Repomies menee pois tolaltaan luulleessaan hänen konfirmaatiopappiansa syylliseksi murhaan, Tarja yrittää saada Raunon takaisin tolpilleen ehdottamalla ja opettamalla meditaatiota. Hieman samankaltainen asetelma oli lauantaina (15.3) Suomessa esitetyssä Midsomer Murdersin jaksossa, jossa päähenkilön, etsivä Barnabyn vaimo yritti helpottaa miehensä stressiä opettamalla hänelle joogaa. On tyypillistä, että molemmissa tapauksissa nimenomaan nainen on se itäisistä virtauksista ja elementtien yhdistelystä kiinnostunut hahmo.

Järjestöateismista tulee jaksossa kielteinen kuva. Olisi ollut liioittelua tehdä heistä murhaajia, mutta muut keinot käytetään. Ääriateistit ovat todistamassa puheenjohtajansa tapaturmaista kuolemaa, mutta he yrittivät lavastaa kirkkoherran syylliseksi mediahuomion ja suurempien jäsenlukujen toivossa.

Episodin keskiössä on hahmo, joka ei pahemmin perusta uskonnosta, varsinkaan paatoksellisesta asenteesta, mutta vielä vähemmän hän arvostaa ateistiaktivisteja. Tämä kuva sopii lähes täydellisesti siihen, mitä voidaan nimittää liberaalin valtamedian suosimaksi kannaksi niin Suomessa kuin Briteissä. Niitä yhdistää monikin asia, mutta kenties olennaisin molempien jakama viesti on se, ettei uskontokriittisillä järjestöillä ole mitään relevanttia sisältöä ja sanomaa.

En ole aikaisemmin katsonut yhtään Pasilan jaksoa kokonaan, mutta tämä oli hyvin hauska, hyvin käsikirjoitettu. En ole varma, ajattelevatko ateistisissa järjestöissä touhuavat ihmiset samoin.

Tätä kirjoitettaessa sarja on vielä katsottavissa 27 päivän ajan: http://areena.yle.fi/tv/2156448

Enkelihoitoja, halauksia ja todisteita

Tangolaulajana tunnettu Kirsi Ranto vieraili Yle1-kanavalla Arto Nybergin ohjelmassa mainostamassa kirjaansa, kertomassa itsestään, Äiti Ammasta ja enkeleistä. Lopuksi hän esitteli valokuvia, joihin on hänen mukaansa tallennettu enkeleitä.

Ohjelma oli poikkeuksellisen mielenkiintoinen, monesta eri syystä. Yksi on jo se, että monet uskonnontutkijat ovat tutkineet näitä aiheita. Suomessa esimerkiksi Terhi Utriainen tekee tutkimusta enkelihoitajista ja ainakin Johanna Ahonen, Kimmo Ketola ja Jyri Komulainen ovat tutustuneet Äiti Ammaan ja hänen seuraajiinsa. Toinen on tietysti se, että valtamediassa käsitellään aiheita, joiden tavanomainen paikka on naistenlehdissä.

Yksi mielenkiintoinen elementti on sukupuoli. Ellen ole aivan väärässä, enkelihoitajat ja heidän asiakkaansa ovat voittopuolisesti naisia. Myös Amma vetoaa enemmän naisiin kuin miehiin. Toki naiset ovat ylipäätään uskonnollisempia kuin miehet, mutta jos ajatellaan pelkästään Suomea, on edelleen vaikea kuvitella, että esimerkiksi työväenluokkaiset duunarimiehet innostuisivat sankoin joukoin enkeleistä ja/tai halailevasta Äiti Ammasta. Tämä ei tarkoita, ettei miehiä olisi mukana näissä, mutta ne ovat vähemmistössä.

Nybergin ohjelmassa Ranto rakensi narratiivin itsestään siten, että laulaja paloi loppuun ja alkoi etsiä ratkaisuja tilanteeseen. Tämä on aika tavallinen tarina: vaikka äärimmäistapauksissa voikin saada hoitoa, ei terveyskeskuksesta saa juurikaan apua, jos väsyttää, vähän masentaa ja elämällä ei ole oikein selvää suuntaa. Tällöin kaikki niin sanotut vaihtoehtoiset hoitomuodot ja ylipäätään elämänhallintaan apua tarjoavat toimijat ovat relevantteja vaihtoehtoja. Samoin enkelit ja Amma. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki näistä kiinnostuneet olisivat burn outin partaalla olevia ihmisiä.

Itse olen ehdottanut, että affektiivisuus näyttelee tärkeää osaa nykyajan uskonnollisuudessa (mahdollisesti myös menneisyydessä) (ks. teokseni Notkea uskonto). Tärkeää ei ole niinkään oikeat opilliset käsitykset, vaan se, että valittu uskonnollinen viitekehys (tai niiden yhdistelmä) tuntuu oikealta, jäsentää kuulumista johonkin ja vastaa käytännön tarpeisiin. Tämä tuli hyvin esiin Rannon rakentamassa narratiivissa burn outista mielenrauhan löytämiseen.

Tähän liittyy se, että monille teologiset ja opilliset rajat eivät ole erityisen tärkeitä. Rannon tavassa yhdistellä enkelihoitoja ja Äiti Amman ajatuksia ei välttämättä ole teologista tolkkua, muutoin kuin Rannon kommentissa, jonka mukaan hänen mielestään kaikki johtavat samaan. Siinä kuitenkin yhdistyy opillisesti kaksi hyvin erilaista perinnettä. Rannon blogin perusteella hänen kauttaan välittyvä kombinaatio ei rajoitu näihin, vaan se on todellinen smörgåsbord.

Mutta olennaista onkin, ettei opillinen koherenssi ole kaikille relevantti asia. Teologiset rajat eivät ole ihmisten valintojen rajoja. Tätäkin puolta olen hahmotellut edellä mainitussa kirjassa, mutta saman ovat todenneet monet uskontotieteilijät minua ennen ja jälkeenkin.

Tähän asti seurasin ohjelmaa, jossa enkeleistä ja Amman haleista merkitystä elämään löytänyt viihdejulkkis kertoo luontevasti oman tarinansa.

Haastattelun lopussa tapahtui kuitenkin jotain erikoista ja erilaista, joka muutti – ainakin oman tulkintani mukaan – koko haastattelun tunnelman. Ranto esitteli valokuvia, jotka hänen mukaansa todistivat enkelien olemassaolon. Yhdessä kuvassa oli jokin valkoinen pallo. Toisessa oli jotain pisteitä – ikään kuin perinteinen linssi olisi kastunut.

Henkilökohtaisesti aloin tuntea oloni kiusaantuneeksi. Rannolla on kuulemma vain iphone4, jolla ei saa niin hyviä kuvia enkeleistä kuin laadukkailla digikameroilla. Onneksi on Facebook, jossa kaverit laittavat Kirsille paljon sydämiä, kun Arto esitti niin tiukkoja kysymyksiä.

Jäin miettimään, miksi haastattelu päättyi tällä tavalla, kysymykseen todisteista. Päätös on ymmärrettävistä syistä varsinkin uskontokriitikoiden mieleen, kun palataan asetelmaan tiedollisista väittämistä: onko niitä enkeleitä nyt ihan oikeasti olemassa ja missä ovat todisteet?

Mietin, voisiko olla niin, että häntä on pyydetty tuomaan valokuvia. Jos hän on itse päättänyt tuoda kuvat, hänellä voi olla oletus siitä, että media haluaa käsitellä aihetta näin tai sitten hän jostain syystä itse halusi todistella enkeleiden olemassaolon puolesta.

Valitettavasti en tiedä taustoja, joten en voi mielekkäästi spekuloida sen enempää. Selvää kuitenkin on, että jossain vaiheessa median enkelidiskurssissa kysytään todisteita. Amman osalta ei kysytä todisteita, koska siihen ei jostain syystä liitetä suomalaisessa mediassa mitään erityisiä yliluonnollisia tai opillisia sisältöjä. Sen sijaan Nyberg esitti hieman heikosti valmistellun kysymyksen Amman varallisuudesta, mutta sen käsittely tyrehtyi nopeasti.

Aineksia olisi ehkä ollut parempaan, mutta tällaisenakin se oli – odotuksistani poiketen – mielenkiintoisempi kuin Remun haastattelu samassa ohjelmassa.

Ateistien kirkko

Isossa-Britanniassa on virinnyt keskustelu niin sanotusta ”ateistisesta kirkosta”. Lontoossa on järjestetty sunnuntaisia kokoontumisia, jotka muistuttavat pitkälti jumalanpalveluksia. Tosin niissä ei viitata mihinkään yliluonnolliseen, kaikkivoipaan ja kaikkitietävään olioon.

Jo ennen näitä tapahtumia käytiin väittelyä siitä, tarvitseeko ateistiksi itsensä mieltävä jonkinlaista uskontoon rinnastettavaa viiteryhmää. Ne, jotka kokivat tarpeelliseksi jonkinlaisen ateistien yhteisön kehittämisen ryhtyivät tuumasta toimeen.

Näiden Sunday Assembly -nimellä kulkevien kokoontumisten puuhaajina ovat erityisesti brittiläiset koomikot Sanderson Jones ja Pippa Evans. Tämä ei ole täysin yllättävää, sillä varsinkin stand-up -koomikot ovat aktivoituneet ateismien puolestapuhujina viime vuosina.

Mutta mitä ”ateistien kirkossa” oikein tehdään?

Tapahtumaan osallistuneet lauloivat yhdessä Queenin ”Don’t stop me now”, Stevie Wonderin ”Superstition” ja Nina Simonen ”Ain’t got no”. Alttarilla oli kuva televisiosta tutusta fyysikko Brian Coxista. Siellä luettiin pätkä Liisan seikkailuista ihmemaassa. Istuttiin pari minuuttia hiljaa penkissä funtsaillen. Kerättiin kolehti, jolla tapahtuma rahoitettiin. Sitten seurattiin powerpoint-esitystä antimateriasta.

Tapahtumiin on osallistunut noin 200-300 ihmistä ja BBC:n toimittajan mukaan valtaosa oli nuoria valkoisia ja keskiluokkaisia. Aika näyttää, jatkuuko tapahtuman suosio, ja onnistuuko sen lanseeraaminen urbaanin Lontoon ulkopuolelle.

Sunday Assembly on esimerkki siitä, että ateismi näyttäisi jakaantuvan angloamerikkalaisessa maailmassa niihin, jotka haluavat jonkinlaisia yhteisöllisiä jumalanpalveluksenkaltaisia toimintamuotoja ja seurakuntamaista organisoitumista ja niihin, jotka pitävät tällaista tarpeettomana.

Edellistä vaihtoehtoa edustavat Sunday Assemblyn lisäksi Alain de Botton, jälkimmäistä esimerkiksi Richard Dawkins.

Kyse ei ole poliittisesta jaottelusta. Sunnuntaisin kokoontuvien ateistien yksi taustavaikuttaja, Alain de Botton, kirjoittaa kyllä hyveistä ja etiikasta, mutta hänen teoksessaan Religion for Atheists näkökulma on yksilökeskeinen. Toisin sanoen de Botton pohtii, mitä hyvää uskonto vailla uskoa yliluonnolliseen tarjoaa yksilölle, esimerkiksi uusia tuttavuuksia, yhteisöllisyyttä, roolimalleja ja esteettisiä elämyksiä, mutta hän ei ole merkittävästi kiinnostunut esimerkiksi sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Niin sanotut uusateistit – huolimatta joistakin liberaalivasemmistolaisista mielipiteistä – eivät ole painottaneet kirjoituksissaan esimerkiksi sosiaalista oikeudenmukaisuutta tai tulonjakoa koskevia kysymyksiä. Sen sijaan esimerkiksi Sam Harris puolusti oikeutta aseiden kantamiseen reagoidessaan joulukuun 2012 kouluampumistapaukseen, mikä yhdistää hänet lähemmäksi yhdysvaltalaista konservatismia.

Yhdysvalloissa on kuitenkin esillä ateistien polarisoitumista, jossa kysymys sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta on keskeinen jakolinja. Yksi esimerkki on Atheism+, joka nimensä puolesta viittaa siihen, että ateismi on enemmän kuin jumalauskon puuttumista tai uskontokritiikkiä. Sen mukaan ateismi tulee kytkeä – mutta ei sulauttaa – muihin käsityksiin, kuten feminismiin, antirasismiin ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Tämä luonnehdinta on tehty suhteessa Jen McCreightin kokemuksiin ateistisesta poikien kerhosta, jossa feminismi, monimuotoisuus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus ovat kirosanoja. Itse olen parissakin yhteydessä korostanut, että erityisesti vihervasemmistolaiset teemat ja sukupuolisensitiivisyys ovat loistaneet poissaolollaan niin sanottujen uusateistien kirjoituksissa. Se, että Atheism+ on muodostunut pitkälti reaktiona uusateismiin osoittaa, että en ole ollut yksin pointtini kanssa.

Nämä kehityskulut eivät ole täsmälleen samaa, jota aikaisemmassa blogikirjoituksessani ja jo julkaistussa artikkelissa kutsuin ”ateistiseksi henkisyydeksi”. ”Ateistien kirkko”, de Botton ja Atheism+ eivät hae vauhtia idän henkisyydestä ja mietiskelystä, toisin kuin Steve Antinoff, mutta näitä kaikkia – listaan voidaan lisätä vaikkapa Andre Comte-Sponville ja Eric Maisel – yhdistää pyrkimys rakentaa jotakin ”merkitystä” ja yhteisöllisyyttä yhdistämällä ateistinen identiteetti johonkin. Tästä esimerkiksi Dawkins on pitkälti sanoutunut irti.

Ei ole kuitenkaan selvää, pitäisikö Dawkinsia tulkita lopultakin vain yhtenä kilpailijana, eikä niinkään rakentavan ja yhteisöllisen ateismin peilikuvana. Nimittäin hänen oma verkkosivustonsa on eräänlainen yhteisö, vaikka siellä ei mietiskellä eikä lauleta Queenin hittejä. Se kuitenkin muistuttaa monilta osin uskonnollisten yhteisöjen verkkosivustoja: siellä on jopa Convert’s corner, jonne heränneet voivat kirjata kokemuksensa muiden luettavaksi.