Syyslukemiset, loka- ja marraskuu

Lokakuu meni kirjojen osalta alakanttiin. Vain muutama luettu kirja, nekin musiikkiaiheisia. Silti näihin oli yksi tarkoituksellinen näkökulma. Marraskuu lisäsi listaan kiinnostavia, kotimaisiakin teoksia. 

 

Bad Religion & Jim Ruland (2021) Do What You Want: The Story of Bad Religion 

Moni on moittinut kirjoitustyyliä, mutta teoksen kuvaamat tapahtumat ovat erittäin mielenkiintoisia ja informatiivisia sellaisellekin, joka on jollain tasolla seurannut Bad Religionin merkittävää ja pitkää uraa punkin veivaamisen parissa. Tämä maksoi seitsemän euroa, joten suosittelen kaikille yhtyeestä ja Kalifornian punk-historiasta kiinnostuneille. Myös uskontokulmasta luettuna paketista saa paljon irti – myös ne, jotka ovat lukeneet laulaja Greg Graffinin omia naturalismia puolustavia uskontokriittisiä kirjoja. 

S. H. Fernando Jr. (2020) From the Streets of Shaolin: The Wu-Tang Saga 

Kun en ole koskaan seurannut Wu-Tang Clanin tai sen noin yhdeksän jäsenen soolouraa, on vaikea päästä teoksen imuun. Ehkä kiinnostavinta on Ol’ Dirty Bastardin surullinen elämä, joka päättyi vuonna 2004. Opettavaisinta uskontonäkökulmasta on kuitenkin se, miten keskeisesti islam-vaikutteinen Five-Percenters Nation liittyy tässäkin kohtaa hip hopin historiaan erityisesti New Yorkissa. Sen sijaan hyvin yksityiskohtaiset kuvaukset albumien yksittäisistä raidoista toiminevat lähinnä entusiasteille. Tosifaneille varmaan ok. 

Geoff Brown (2007) The Life of James Brown 

Tekijä vaikuttaa tietävän soulin kummisedän yksityiselämästä yhtä vähän kuin moni muukin artistista kirjoittava. Teos kuvaakin lähinnä uran tapahtumia yksityiskohtaisesti eikä niitäkään kovin vetävästi. Oma kulmani oli tässäkin uskonto, mutta siitä ei alun taustajuttujen lisäksi tullut esille juuri mitään – jopa vähemmän kuin aikaisemmin lukemistani Brownia käsittelevistä kirjoista. Sen ymmärsin, että Brownin toiminnassa mustien aseman edistäminen oli prioriteetti, joka ylitti mm. uskontorajat. Kristitty Brown siis tuki esimerkiksi mustien muslimien hankkeita. Näkökulman vuoksi en pyri arviomaan muihin ulottuvuuksiin liittyviä teoksen ansioita kovin seikkaperäisesti – se kuitenkin käy selväksi, että Brown itse selosti asioita itselleen parhaakseen katsomalla tavalla. Tiedä sitten, johtuiko se muistin valikoivuudesta vai tarkoituksellisesta toiminnasta. 

Juha Himanka (2018) Korkein opetus. Opettaminen yliopistoissa ja korkeakouluissa 

Teos on yllättävänkin vetävä pohdinta opettamisesta yliopistossa. Se tuo esiin vakiintuneen pedajargonin ja niihin liittyvät käsitykset, mutta ei toista niitä kritiikittömästi ikuisina totuuksina, joihin kaikkien olisi vain nyt syytä tottua. Teoksessa tulee paljon historiallista ja filosofista pohdintaa opetuksesta, mikä luo yhtäältä uskottavuutta ja toisaalta mielenkiintoa. Suurin ongelma on oikoluku – teoksessa on runsaasti lyönti- ja sijapäätevirheitä. Jos niihin ei jää jumiin, itse sisältö on pääosin inspiroiva ja palkitseva ainakin niille, jotka yliopistossa opettavat ja jotka aihetta pohtivat. Se, että käsiteltävistä teemoista osa tulee selvitetyksi epämääräisemmin kuin toiset, ei tässä tapauksessa vie pois teoksen kykyä toimia reflektiovälineenä yliopistossa opettavalle. 

Markus Tiittula (2023) Jumalakortti. Uskonnon ja politiikan epäpyhä liitto 

Journalistin kirjoittama tietoteos käsittelee uskontoon ja uskoon vetoamisen tenhoa yhteiskunnassa. Se poimii esimerkkejä eri puolilta maailmaa ja eri aikakausilta, vaikka painotus onkin nykyajan Suomessa ja Yhdysvalloissa. Unkariakin käsitellään paljon. Teoksen ytimenä ovat toimittajan haastattelut ja matkat erilaisiin kohteisiin. Teoksen sävy on verrattain provokatiivinen, enimmäkseen uskontokielteinen. Siinä mielessä voisi sanoa, että Tiittula elvyttää Suomen kontekstissa uusateistista puhetta uskonnosta. En lähde tässä erittelemään teosta kovin syvällisesti, sillä olen itsekin siinä mukana yhtenä haastateltavana. Kaikesta en ole tekijän kanssa samoilla linjoilla, mutta suosittelen lukemaan. Siinä on aikamoinen nippu esimerkkejä sekä uskontoihin liittyvistä ongelmista että yhteiskuntien tavoista käsitellä uskontoja joskus turhankin lempeästi. 

Christer Lindholm (2019) Totuudenjälkeinen talouspolitiikka Thatcherista Trumpiin 

Tästä ei populaari talouspoliittinen kirjallisuus paljon parane. Teoksessa voisi olla enemmän lähdeviitteitä, mutta tällaisenaan se on tiivis, selkeästi kirjoitettu ja tasapainoinen analyysi siitä, mitä kutsutaan neoliberalismiksi. Tekijä itse kutsuu sitä (mielestäni aivan oikein) markkinafundamentalismiksi, jonka tehtävänä on jättää markkinoiden hoidettavaksi asiat, jotka ovat esimerkiksi hyvinvointivaltiomallissa olleet valtion tehtäviä. Siitähän syntyy sotkua, vaikka jossain määrin myös talouskasvua. Tätä vasten pyritään tekemään ymmärrettäväksi kansallisten (oikeisto-)populististen puolueiden kannatuksen nousu. Teos tuo esiin markkinafundamentalismin aikaansaamia etujakin tietyissä tilanteissa, mutta nostaa asianmukaisesti esiin niitä monia todella vakavia ongelmia, joita olemme kohdanneet ajattelutavan saaman kannatuksen ja vaikutusvallan vuoksi. Suosittelen kaikille, lämpimästi, vaikka teoksen nimi ei ole mielestäni onnistunut. Itse olisin laittanut sinne sanan markkinafundamentalismi. Totuudenjälkeisyys on tässä minimaalisessa roolissa. 

Stephen John (2023) Objektiivisuus tieteessä 

Kyse on lyhyestä filosofisesta katsauksesta objektiivisuuden käsitteeseen ja siihen, miten objektiivisuutta tieteessä voitaisiin hahmotella. Parhaiten teoksen ensimmäinen puolisko toimii esimerkkien kohdalla, erityisesti Elizabeth Lloydilta lainattu esimerkki vinoumasta naisen orgasmia koskevasta tutkimusperinteestä on havainnollistava (tutkimuksen penetraatiokeskeisyyden bias teki hankalaksi hahmottaa ilmeisen selityksen). Samoin on Elizabeth Andersonin tuottama esimerkki avioeron vaikutusta lapsiin koskevista tutkimuskiistoista (toivotut tulokset saadaan, kun määritellään aikaväli sopivaksi – lyhytkestoiset vaikutukset kielteisiä, pitkäkestoiset neutraaleja). Loppupuoli on iskevämpää keskustelua. John puolustaa maltillisesti objektiivisuuspuheen tärkeyttä. Se, miten objektiivisuutta arvioidaan, on kuitenkin monimutkaista ja herkkää, eikä se taivu yksinkertaiseen vastaukseen. John nojautuu ajattelemaan objektiivisuutta sosiaalisen prosessin kannalta eikä niinkään (perinteiseen tapaan) tuotoksena. Tässä olen samoilla linjoilla, ja sitä John täsmentää Inkeri Koskisen kiehtovalla ajatuksella objektiivisuudesta episteemisten riskien vähentämisenä. Tulen edelleen pitämään mielessäni Ian Hackingin huolen siitä, että objektiivisuuspuhe toimii ongelmallisena kohotussanana, joka vie meidät pois käytännön pikku yksityiskohdista abstraktioon. Mutta yhtä lailla Johnin käsittely tarjoaa hyvän perusteen jatkaa puhetta objektiivisuudesta. Hyvä teos, mutta viimeiset lauseet ovat sen ongelmallisimpia. John esittää, että objektiivisuuspuhetta pitäisi jatkaa, koska muu maailma pitää objektiivisuutta tärkeänä. En ymmärrä, miksi näin olisi automaattisesti. 

Joseph Blankholm (2022) The Secular Paradox: On the Religiosity of the Not Religious 

Tämä on luultavasti perusteellisin uskonnottomien yhteisöjä käsittelevä monipaikkaiseen etnografiaan perustuva teos Yhdysvaltojen kontekstissa. Siksi kyse on poikkeuksellisen tärkeästä tutkimuksesta, jossa kuvataan ja uudelleen kuvataan monipuolisesti niitä nyansseja, joita uskonnottomien katsomuksiin kuuluu. Huomion saavat myös yhteisöjen toiminnalle ja asenteille tyypilliset valkoisuusvinoumat. Tarkoittaa sitä, että ei-valkoisilla on kulttuurisesti haastavampaa löytää paikkansa näissä yhteisöissä. Jos jotain kritisoin, niin se liittyy otsikon mukaiseen painotukseen kahdella tavalla. Ensinnäkin en ole ollenkaan varma, onko kyseessä paradoksi. Tekijä tarkoittaa sillä, että sekulaarit yhteisöt tekevät irtioton uskonnosta mutta nojaavat uskonnonkaltaisuuteen yhteisönmuodostuksessaan. Paradoksi se on minusta ensisijaisesti tutkimuksen tekijälle, joka näkee uskonnottomien yhteisöt melko vahvasti uskonnonkaltaisina. Ja tämä on se toinen ongelmallinen, alaotsikossa kiteytyvä painotus. Enimmäkseen teos ei käsittele uskonnottomien uskonnollisuutta. Jos nämä aika suuret ongelmat sivuutetaan ja keskitytään yhteisöjen ja niihin eri tavoin kiinnittyneiden yksilöjen ajatusmaailmojen yksityiskohtiin, teos on runsaudensarvi, joka muistuttaa, että organisoituneetkin uskonnottomat ovat varsin kirjava ja erimielinen joukko.

Kesälukemiset, heinäkuu

Lanegan, Mark (2021) Devil in a Coma: A Memoir 

Jos Laneganin oikeat muistelmat, Sing Backwards and Weep (2020), oli oikeasti korkeatasoinen musiikkikirja, tätä seuraavaa liparetta ei olisi pitänyt julkaista. Siinä on muutama sivu koronamuistelmia sairaalasta ja pari runontynkää. Edellisessä kirjassa Laneganista välittyy sympaattisella tavalla epäsympaattinen kuva, nyt vain epäkiinnostavan mu**un. 

Copeman, Jacob & Schulz, Mascha toim. (2022) Global Sceptical Publics: From Non-Religious Print Media to ‘Digital Atheism’ 

Tämä on ensimmäinen toimitettu teos, joka käsittelee ateismin/uskonnottomuuden ja median keskinäissuhteita. Sen näkökulma painottuu vahvasti media-antropologiaan ja -etnografiaan, jossa seurataan, mitä ihmiset tekevät somessa ja miten se on osa heidän elämäänsä. Sellaisia tapauksia teos esittelee ympäri maailman. Mukana on myös teoretisointia, mutta muutama puute on silmiinpistävä: teoksessa ei käsitellä journalismia ja valtavirtamediaa, eikä siinä ole tapaustutkimuksia ateismin ja/tai ateistien mediarepresentaatioista. Eikä somen ja muun valtajulkisuuden suhteita tematisoida syvällisesti. Puute on mielestäni merkittävä, koska itse tutkin näitä edellä mainittuja. Muutama teksti viittaa julkaisuihini, mutta tällaisessa teoksessa olisin kuvitellut, että tutkimukseni olisi noteerattu selvästi osana aikaisempaa tutkimusta jo johdannossa. Minulle teos on samanaikaisesti oikein hyödyllinen ja lisätutkimuksen tarpeesta muistuttava (ja juuri siitä näkökulmasta, mitä itse teen). 

Gross, Neil (2008) Richard Rorty: The Making of an American Philosopher 

Tässä on tavallaan kaksi kirjaa yhdessä. Yhtäältä teos on Richard Rortyn (1930–2007) elämäkerta vuoteen 1982 asti (siihen asti kun hän siirtyi Princetonista Virginian yliopistoon, ja jätti filosofian institutionaalisen kehyksen taakseen). Toisaalta teos on yritys rakentaa sosiologinen teoria intellektuaalisen position muodostumisesta Rortyn elämällä havainnollistettuna. Siinä missä edellinen oli parasta mahdollista kesälukemista (tai mitä tahansa lukemista), jälkimmäinen tuntuu sanovan raskaan teoreettisen apparaatin avulla vain vähän sellaista, mitä ei olisi voinut sanoa ihan tavallisen elämäkerran tarinankerronnassa. Olisin mielelläni lukenut Rortyn elämästä myös vuoden 1982 jälkeen. Silti käsitellystä ajanjaksosta saa tarkan ja yksityiskohtaisen kuvan Rortyn ajattelun painopisteiden muutoksista. 

Rusbridger, Alan (2020) News and How to Use It 

Guardianin päätoimittajana uraansa tehnyt Rusbridger on kirjoittanut muutamia journalismin tilaa käsitteleviä teoksia. Tämä on yksi niistä, organisoituna aakkosellisesti hakusanoihin. Osa toimii hyvin, toiset vähän heikommin, mutta kokonaisuus on kiinnostava katsaus journalismiin. Suurin osa esimerkeistä on Briteistä, joten jonkinlainen ymmärrys saarivaltakunnasta ja sen mediakentästä ryydittää mukavasti lukuinnostusta. Muutoin voi olla puuduttavaakin etsiä sitä pointtia yksittäisistä hakusanoista. Suosittelen kuitenkin journalismin tilasta kiinnostuneille. 

Saarela, Tommi (2021) Pave Maijanen: Elämän nälkä 

Maijasen soolotuotanto ei ole teekuppini. Silti 500-sivuinen teos Paven elämästä on kiinnostava kokonaisuus, koska mies on ollut mukana niin monessa. Inhimillisestä puolesta oli oikein kiva lukea, vaikka (vai: koska) Pave ei koskaan ollut rokkisekoilija (ehkä sellaisia kirjoja on luettu riittävästi). Musiikin osalta tuotantojutut ovat kirjan keskeistä antia, ei teknisessä mielessä vaan projekteina, joissa kohdehenkilö on ollut mukana (mm. Wigwam, Hurriganes, Dingo). Samoin Royals ja soolohommat, joista on saatu musiikkimaailmaan liittyviä kiinnostavia huomioita irti. Niistä diggailu ei vaadi Paven musan diggailua. Suosittelen Pave-fanien lisäksi niille, joita kiinnostaa suomalainen musiikkikenttä akselilla proge – bluesrock –popiskelmä – dingo – euroviisut – mestaritareenalla. Rockabillymuotia Pave inhosi, siitä on mukana muutamia pistäviä kommentteja. 

Newton, Richard & Touna, Vaia toim. (2023) Fieldnotes in the Critical Study of Religion 

Tässä on poikkeuksellinen tapa käsitellä uskontotieteen ja laajemmin uskonnontutkimuksen oppihistoriaa. Otetaan yksi lainaus klassikolta, lähdetään purkamaan sitä ja kuljetaan toisinaan yllättäviinkin suuntiin. Lopputuloksena on inspiroiva kokoelma, joka on samalla epätasainen. Mukana on muutama loistava käsittely, muutama oivaltava kuljetus klassikosta nykypäivän metodologisiin keskusteluihin ja muutama rohkea, lopulta epäonnistuva yritys. 

Lövheim, Mia & Stenmark, Mikael toim. (2021) A Constructive Critique of Religion 

Teoksessa käsitellään kritiikkiä sen arkimerkityksessä eli arvoarvostelmina eikä niinkään ilmiöiden mahdollisuusehtoina. Tarkoituksena on tunnustella, miten kritiikki voisi olla rakentavaa uskonnon yhteydessä. Mukana on muutamia tärkeitä artikkeleita ja muutamia itseäni vähemmän inspiroivia, teologisempia tekstejä. Teoksen yleinen linja vaikuttaa hylkivän vahvaa uskontokritiikkiä ikään kuin uskontomyönteinen uskontokritiikki olisi rakentavaa. Mutta tässä on lähtökohta, jota voitaisiin perata syvemmin: vaikka kritiikin tulee olla rakentavaa vaikuttavuuden maksimoinnin mielessä, miksi kritiikin tulisi olla kohdettaan rakentavaa? Siksi minulle teoksen syvin anti on yksittäisissä vahvoissa, pääosin tuttujen kirjoittajien artikkeleissa, jotka voisivat olla toisessakin kontekstissa. Näiden teemoina ovat mm. erilaiset ateistiset kritiikit (S LeDrew), laki erit. Kreikassa (E Fokas) ja Ruotsin radikaalioikeisto (P-E Nilsson).

Uskonto pohjoismaisissa sanomalehdissä

Muistaakseni vuonna 2010 ehdotin ensimmäisen kerran parille kollegalle Torontossa, että voitaisiin tehdä johonkin tieteelliseen aikakausjulkaisuun teemanumero, jossa käsiteltäisiin uskontoa pohjoismaisessa mediassa pitkän aikavälin aineistoilla. Siinä voisi olla esimerkiksi artikkelit jokaisesta pohjoismaasta. Yhdeksän vuotta myöhemmin jotain tämänsuuntaista julkaistiin.

Uusin, avoimesti verkosta saatavilla oleva Temenos: Nordic Journal of Comparative Religion sisältää viisi artikkelia, joista yksi johdattelee uskonnon tutkimiseen pohjoismaisissa sanomalehdissä ja neljä käsittelee pitkällä aikavälillä yhtä pohjoismaata. Norja (Knut Lundby), Ruotsi (Mia Lövheim), Suomi (Teemu Taira) ja Tanska (Henrik Christensen) ovat tarkastelun kohteita. Islannin osuuteen emme löytäneet sopivaa kirjoittajaa, joten jätimme sen pois.

Teemanumero venyi kaikkien kirjoittajien kiireiden ja muiden velvoitteiden vuoksi. Se meni hyllylle hetkeksi parikin kertaa, mutta pullahti sieltä nopeasti takaisin keskusteluihin. Varhaisia analyyseja esiteltiin niin Turkissa kuin Englannissa uskonnon ja median tutkimuksen konferensseissa. Jotain näistä teemoista pohdittiin myös Ruotsissa pidetyissä tapaamisissa.

Yhdessä välissä olimme tekemässä toimitettua teosta, mutta päädyimme lopulta tarjoamaan teemanumeroa aikakausjulkaisuun. Hyvä puoli tässä ratkaisussa on se, että tekstit ovat avoimesti saatavilla verkossa. Pohjoismaisella kohdennuksella toimitettu teos olisi todennäköisesti ilmestynyt vain hintavana kovakantisena, kustantajien miettiessä, miten he saisivat markkinoitua analyysia amerikkalaisille opiskelijoille.

Se taisi olla Etelä-Koreassa kesällä 2016, kun istuimme kirjoittajaporukalla alas pohtimaan, miksi venytämme projektia jatkuvasti. Totesimme, että nyt kaikki sitoutuvat siihen. Päätimme tarjota aihetta Temenokseen ja päivittää analysoitavat materiaalimme nykypäivään niin, että olisimme samanaikaisesti menneeseen katsovia että ajankohtaisia. Omalla kohdallani aineiston keruun ja koodaamisen jatkaminen vuodesta 2010 eteenpäin tuli mahdolliseksi, kun sain Katariina Björkmanin tutkimusassistentiksi muutamaksi kuukaudeksi syksyllä 2018.

Suurin osa työskentelystä hoitui vuoden 2016 tapaamisen jälkeen sähköpostitse, mutta meille tarjoutui vielä mahdollisuus tavata asian tiimoilta. Syksyllä 2018 isännöin Henrik Christensenin vierailua Helsingin yliopistoon. Yhtenä vierailun ohjelmista oli työstää teemanumeroa. Samalla viikolla myös Mia Lövheim ja Knut Lundby vierailivat Helsingissä, joten vietimme yhden aamupäivän teemanumeroa suunnitellen ja hioen. Tuossa vaiheessa kaikilla oli jo jonkinlainen versio omasta tekstistään. Loppu oli viimeistelyä.

Viime vuosina on ilmestynyt jonkin verran artikkeleita, jotka käsittelevät samaa teemaa. Tässä on kuitenkin pyritty ”tiheämpään”, yksityiskohtaisempaan ja kattavampaan analyysiin kuin aikaisemmissa hankkeissa. Artikkeleissa yhdistellään laadullisia ja määrällisiä menetelmiä. Niissä keskustellaan nykypäivän asioista, mutta painotetaan pitkän aikavälin mahdollisia muutoksia.

Johdantoteksti luo yleiskatsauksen pohjoismaiseen uskontomaisemaan ja mediaan sekä uskonnon ja median tutkimukseen. Lisäksi siinä kartoitetaan käsitteitä, joiden avulla kunkin maan sanomalehtiaineistoa peilataan. Näin saadaan muodostettua selkeä keskusteluyhteys maakohtaisten artikkelien välille, vaikka niissä onkin analysoituna hieman eri vuodet hieman erilaisin otantamenetelmin.

En sano, että teemanumero on jotenkin merkittävämpi kuin muut aihepiiristä julkaistut tekstit. Sen voin kuitenkin todeta, että tämä paketti täydentää merkittävällä tavalla aikaisempia julkaisuja. Seuraavat pitkäaikaistutkimukset uskonnon käsittelystä pohjoismaisessa mediassa tulevat melko varmasti reagoimaan tavalla tai toisella näihin teksteihin. Se, milloin seuraavat pitkäaikaistutkimukset tehdään, on ennustuskykyni ulkopuolella.

Muiden puolesta en voi puhua, mutta itselleni oli tärkeää saada tämä aineisto analysoitua ja paketoitua johonkin kuosiin. Aloin kerätä ja työstää materiaalia jo vuonna 2006, ja olen kirjoittanutkin sen pohjalta useita artikkeleita, mutta tällaista melko kattavaa yleisesitystä en ole aikaisemmin tehnyt.

Kokonaisuutena materiaalia on niin paljon, ettei kaikkea kiinnostavaa ole mahdollista nostaa esiin yhdessä tekstissä. En kuitenkaan juuri tällä hetkellä suunnittele kirjoittavani uutta artikkelia aineiston pohjalta. Se ei tarkoita, ettenkö jossain vaiheessa voisi palata materiaalin pariin, mutta ensiksi on toteutettava muita jäähyllä olleita ideoita.

Lukemisto löytyy linkistä:

https://journal.fi/temenos/issue/view/5375

Jumalan paluu 2000-luvulle

Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura järjesti marraskuun lopulla symposiumin otsikolla Jumalan paluu 2000-luvulle. Osallistuin siihen kutsuttuna puhujana. Jos minut kutsutaan puhujaksi, pyrin osallistumaan koko tilaisuuteen. Niin tein tälläkin kerralla. Se kannatti.

Tapahtuman puheenvuorot olivat aihepiireiltään hyvin erilaisia, mutta jotenkin itselleni tuli olo, että kaikkiin sai jonkinlaisen tulokulman ja että yhdessä ne lopulta muodostivat kokonaisuuden. Ainakin niistä jokainen käsitteli jollain tavalla omia kiinnostukseni kohteita.

Tilaisuus alkoi Atte Kalevan alustuksella siitä, miten radikaalimuslimit tulkitsevat tiettyjä islamin käsitteitä muslimien enemmistöstä poikkeavalla tavalla. Heti perään Elina Kahla selvitti, miten uskonto on osa Venäjän politiikkaa. Ehkä kaikkein eniten kiinnostusta herättänyt detalji koski muslimien suurta määrää ja erityistä rooli – esimerkiksi erityistehtävissä – Venäjän armeijassa.

Johanna Vuorelma pohti, miten uskoa koskeva retoriikka on osa suomalaista nykypolitiikkaa. Erityisesti taloutta koskeva puhe sisältää paljon uskoa, vaikka paikoin termin käyttö olisikin synonyyminen ilmaisulle ”Olen sitä mieltä”. Itselleni tämä ei vaikuttanut uudelta ilmiöltä, sillä 1990-luvun lamassa talous oli päättäjien puheiden perusteella suvereeni olio, jonka käsittely vaati (uskolle ja uskonnollisuudelle tavanomaista) erityistä suhtautumista. Taloutta ei hallita tai ohjata, sitä pyritään miellyttämään, jotta se pysyy tyytyväisenä. Vaikka Vuorelma ei niin väittänyt, itselleni tuli mieleen Vanhan testamentin Jumala. Alustus palautti mukavasti mieleen oman väitöskirjani ja sen aikaiset ajatukset.

Tämän perään Lauri Kemppainen alusti luonnollisen lain keskustelusta ja sen kytköksistä politiikkaan, käsitellen erityisesti David Bentley Hartin provokatiivisia näkemyksiä. Sami Pihlström selvitti jumalatodistusten nykytilaa ja päätyi ehdottamaan, että vaikka jumalatodistukset ovat saaneet jonkin verran uutta puhtia, niiden vahva paluu on hyvin epätodennäköistä: ihmiset voivat olla teistejä, mutta se ei perustu jumalatodistuksen vakuuttavuuteen. Samaa mieltä.

Olli-Pekka Vainio selvitti, miten uskontokritiikki on ollut osa populaarikulttuuria muutaman sadan vuoden ajan, Rabelais’n Pantagruelista nykypäivän videopeleihin. Esitelmässä eriteltiin kiinnostavia esimerkkejä, joskaan en hahmottanut, oliko mukana jokin vahva väittämä tai argumentti. Ainakin kävi selväksi, että populaarikulttuuri on ollut ennenkin uskontokriittistä, mutta ei välttämättä ateistista.

Omassa alustuksessani käsittelin ateismia osana Jumalan paluuta koskevaa intellektuaalista kertomusta. Esitin, että kertomus Jumalan paluusta alkaa muodostua 1990-luvulla korvaamaan Jumalan kuoleman kertomusta. Se vakiintuu 2000-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä, mutta samalla vuosikymmenellä syntyy vastareaktiona uskontokriittinen ateismin paluu. Yhdenlainen ”synteesi” tästä on vasemmistolainen ateistinen Jumalan paluu, mikä tarkoittaa uskonnon käyttämistä vasemmistolaisten utopioiden elvyttämisen resurssina.

Pekka Varje pohti työkulttuurin muutosta käyttämällä erityisesti STS-pankkia esimerkkinä. Tämäkin toi mieleen vahvasti oman väitöskirjani, joten ehkä joku yrittää sanoa jotain. Varje sovelsi uskontotematiikkaa työpaikkojen johtamiskulttuuriin. Hänen väitöskirjansa ilmestyy tuota pikaa, joten siitä voi katsoa tarkemmin, miten ihannetyöntekijän ja työkulttuurin malli on muuttunut Suomessa toisen maailmansodan jälkeisenä aikana.

Päivän viimeinen alustus käsitteli sukupuolta. Jaana Hallamaa osoitti, miten misogynistisen manosfäärin näkemykset naisen paikasta korreloivat tiettyjen (erityisesti konservatiivisten) kristillisten naisten näkemysten kanssa.

Tilaisuuden pohjalta ollaan ilmeisesti kokoamassa teosta, joten artikkeleiksi muokatut alustukset voi lukea sitten myöhemmin.

Uskonnottomuudentutkijat Oslossa

Jostain syystä kaksi kesän matkoista suuntautui Osloon. Elokuun alussa kaupungissa järjestettiin pohjoismainen tapahtuma, joka kokosi yhteen uskontososiologeja. Vähän yli kuukautta myöhemmin pidettiin hyvin pienen porukan konferenssi Formatting Nonreligion.

Kun paikalla on alle 40 ihmistä, välttyy tunteelta siitä, että on hukkunut johonkin massaan, jossa ei ehdi näkemään ja tapaamaan ketään. Nyt vietimme pari päivää yhdessä rakennuksessa kuunnellen esitelmiä ja keskustellen. Vanhojen tuttujen ja uusien ihmisten tapaamisen lisäksi tapahtumassa oli itselleni kolme erityisen antoisaa asiaa.

Ensiksi esitelmien kirjo kattoi useita eri maita. Näin oli mahdollista kuulla alustuksia, jotka kohdentuivat esimerkiksi Kreikkaan, Belgiaan, Unkariin, Viroon, Slovakiaan, Englantiin, Skotlantiin, Norjaan, Romaniaan, Saksaan, Yhdysvaltoihin, Italiaan ja Portugaliin. Lyhyistä esitelmistä ei ehkä muodostunut yhtä selkeää linjaa, koska lainsäädäntö, käytännöt ja perinteet vaihtelevat maasta toiseen. Selväksi kuitenkin tuli taas se, että esimerkiksi Euroopan tilanteiden ymmärtämiseksi on välttämätöntä tutustua alueellisiin ja valtiollisiin historioihin. Yleinen puhe ”eurooppalaisesta modernisaatiosta” kätkee väistämättä merkittävät alueelliset erot.

Toinen antoisa asia oli oma Suomea käsittelevä esitelmä. Löydösten esittely ja näkemysten testailu ei ainakaan herättänyt vastalauseita, vaan vahvisti sitä, että artikkelisuunnitelmassa ollaan oikeilla linjoilla.

Kolmas kohokohta oli pieni osa kanadalaisen Lori Beamanin esitelmästä. Lori käsitteli nipun tapauksia, joissa tiettyä symbolia tai käytäntöä on neuvoteltu ”uskonnollisesta” ”kulttuuriseksi”. Meillä näistä tunnetuin taitaa olla ”Lautsi case”, Italian krusifiksitapaus, jossa suomalaisen Soile Lautsin kanteen vuoksi kouluista piti poistaa krusifiksit ennen kuin päätös pyörrettiin korkeammalla taholla. Beaman käsitteli myös samankaltaista tuoreempaa tapausta Mouvement laïque québécois v Saguenay (City), josta voi lukea lisää vaikka Wikipediasta tai Beamanin artikkelista “The Inclusion of Nonreligion in Religion and Human Rights” (Beaman, Steele & Pringnitz, lehdessä Social Compass 1/2018). Suomessa Suvivirsi toimisi riittävän samankaltaisena esimerkkinä.

Beamanin vahvuus oli siinä, että hän esitti tapausten toistuvat piirteet: kristillinen konteksti, valittajat ovat tyypillisesti ateisteja (harvoissa tapauksissa juutalaisia), valittajat ignoroidaan aluksi, myöhemmin julkinen keskustelu räjähtää käsiin, siinä valittajat leimataan ylireagoijiksi tai mielenterveydeltään häilyviksi, päätökset ovat usein myönteisiä symbolin tai käytännön jatkumiselle, korostetaan ettei ketään pakoteta osallistumaan.

Neuvotteluissa useimpien uskonnollisena pitämä symboli tai käytäntö määrittyy ”kulttuuriperinnöksi”, ”perinteeksi”, ”perustaksi, johon ei voida koskea”, ”universaaliksi arvoksi”. On huomattavaa, että tulos voi olla samanaikaisesti jotain, mikä on puolustajien mielestä universaalia, kaikkien hyväksymää (risti edustaa universaaleja arvoja) sekä oleellinen osa juuri meidän paikallista kulttuuriperintöä.

Siinä missä esimerkiksi sosiologi Christian Joppke on pitänyt kristinuskon ”kulttuuristumista” esimerkkinä sekularismin voittokulusta, Beamanin kanssa olemme sillä kannalla, että kyse on tavasta, jolla kristillinen valtakulttuuri pitää kiinni hegemonisesta asemastaan. Siksi Beaman käsittelee näitä tapauksia usein uskonnonvapauden kehyksessä nimenomaan uskonnottomien oikeuksien kannalta.

Esitelmän kuuntelu ja keskustelu Beamanin kanssa inspiroi palaamaan muutama vuosi sitten kirjoitettuun suomalaista suvivirsikeskustelua käsittelevään artikkeliluonnokseen. Ehkä kuulette siitä joskus enemmän.

Harhaanjohtajat

Viime keväänä ilmestyi poikkeuksellisen paljon julkisuutta saanut tietokirja Harhaanjohtajat (2017). Sen kirjoittajina ovat ex-helluntailainen, Uskontojen uhrien tuki UUT ry:n puheenjohtaja Terho Miettinen ja rikosjournalismiin erikoistunut toimittaja Raija Pelli, jonka osuus kokonaisuudessa jää epäselväksi. Kirjan ilmestyessä kuuntelin Miettisen radiohaastattelun, mutta en lukenut kirjaa. Nyt luin.

Teos käsittelee karismaattisen kristillisyyden parissa tapahtuneita ylilyöntejä. Erityisenä silmätikkuna ovat helluntailaisuus ja niin sanotut vapaat kristilliset suunnat, joista suuri osa toimii osin itsenäisesti mutta kuitenkin evankelis-luterilaisen kirkon sisällä.

Kirjan ensimmäinen osa keskittyy kuvaamaan liike tai henkilö kerrallaan erilaisia ylilyöntejä – rikoksia, ahdistelua, huijauksia, tyhjiä lupauksia, valheita, painostusta, lain rajamailla olevia rahankeruita ja niin edelleen. Vanhemmista liikkeistä käsitellään kartanolaisuutta, åkerblomilaisuutta ja korpelalaisuutta. Tuoreemmista keskitytään Tapani Koivuniemen ”konserniin”, Leo Melleriin ja Patmos lähetyssäätiöön, Pirkko Jalovaaran Rukousystäviin, Markku Koiviston Nokia Missioon sekä Patrick Tiaisen Uskon sanaan.

Jos koko teos olisi ensimmäisen osion liki 80 sivun kaltaista uskontokriittistä kuvailua erilaisista ylilyönneistä, tuloksena olisi ollut hyvä – joskin monenlaisia tunteita herättävä – tietokirja. Muut osiot, jotka kattavat suurimman osan kokonaisuudesta, ovat kuitenkin tutkimuksen ilmiasuun puettua kirjoittelua, jossa parasta on se, että kuvailua ylilyönneistä on ripoteltu sinnekin.

Tekijät hyödyntävät erilaisia psykologisia, sosiaalipsykologisia ja keittiöpsykologisia näkökulmia pohtiessaan, miksi saarnaajat tekevät ylilyöntejä ja miksi ihmiset kohtuullisen usein hyväksyvät ne.

Tutkimuksellisuus on kuitenkin haparoivaa. Jää vaikutelma, että viitatut tutkimukset on löydetty enimmäkseen sattumanvaraisesti. Vanhat ja suomennetut ovat etuasemassa eivätkä tekijät saa lukijaa vakuuttumaan siitä, että he tuntisivat uskontopsykologisen keskustelun niin hyvin kuin tutkimuksessa pitäisi. Lähdeluetteloa tekijät eivät tee asianmukaisesti edes korjattuun kolmanteen painokseen.

Välillä käydään psykoanalyysin puolella. Erityisesti Erich Frommin versio psykoanalyysista pyörii selittävänä kehyksenä monissa kohdissa, mutta lukija ei saa tolkkua siitä, miksi hänen pitäisi pitää Frommia auktoriteettina jonkun toisen sijaan. Lukija ei myöskään vakuutu, että kirjoittajat ovat huolellisesti punninneet eri vaihtoehdot. Toinen tekijöiden suosima tutkija on psykiatri Hannu Lauerma, jonka populaaritieteellisiin kommentteihin tietynlaisen uskonnollisuuden sairaalloisuudesta tekijät nojaavat. Tekijät patologisoivat kohteitaan läpi teoksen ja esittävät maallikkodiagnooseja verrattain hövelisti. En sano, että diagnoosit ovat vääriä, mutta jää epäselväksi, millä lihaksilla tekijät niitä esittävät ja miten perusteltuja ne ovat.

Uskontotieteelliseen keskusteluun tekijät eivät ole juurikaan perehtyneet.

Parhaiten teoksen kritiikki toimii, kun se kohdistuu rajattuihin liikkeisiin ja suoraan henkilöiden dokumentoituihin sanomisiin ja tekemisiin. Myös entisten jäsenten muistelut ovat kiinnostavia.

Vaikka kuolleiden herättämisyritykset ja rahahuijaukset ovat karua luettavaa, ehkä eniten pysäyttää se arroganssi, jolla eräät sanomaansa julistavat. Tapani Koivuniemen mukaan vuoden 2004 tsunami iski juuri oikeisiin paikkoihin seksiturismin ja pedofiilien ytimeen. Kannattaisi muistaa, että tsunamissa kuoli myös suomalaisia lapsia, jotka olivat vanhempiensa kanssa viettämässä joulua Thaimaassa. Leo Mellerin mukaan hirmumyrsky Katrina tuhosi New Orleansia, koska kaupunkiin oli kokoontunut homoseksuaaleja.

Kritiikki on hieman haastavampaa esimerkiksi helluntailaisuuden kohdalla. Miettinen kertoo osin omista kokemuksistaan, mutta kun helluntailaisuus on melko laaja ja monimuotoinen paketti, se joutuu osin epäreilusti silmätikuksi. Kirjan ilmestyttyä esimerkiksi Suomen Helluntaikirkon johtaja Esko Matikainen korosti, että nykypäivän helluntailaisuus tekee työtä kirjassa kuvattujen ilmiöiden kitkemiseksi ja pyrkii entistä suurempaan avoimuuteen. Vaikka lausunto on osa pr-toimintaa, se muistuttaa, miten hankalaa yleistäminen voi olla. Uskon, että teoksessa kuvatut ylilyönnit ovat suurimmaksi osaksi tapahtuneet, mutta viattomatkin voivat joutua kärsimään yleistyksistä.

Teoksessa on omaksuttu vahva kirkkomyönteisyys. Tekijöiden rakentama raja valtakirkon ja karismaattisen kristillisyyden välille on ensisijaisesti moraalinen, ei teoreettisten työkalujen käytöstä syntyvä ratkaisu.

Miettisen ja Pellin suurin ansio on erilaisten karismaattisten kristillisten pienyhteisöjen toiminnan varjopuolien dokumentointi. Se olisi ansainnut kokonaisen kirjan ilman vähän huteralle pohjalle rakennettuja selityksiä. En tarkoita, ettei selitysyrityksiä pitäisi olla ollenkaan, mutta tietty varovaisuus ja nöyryys tulkinnoissa olisi ollut paikallaan. Nyt ne hallitsevat kokonaisuutta.

Yksi sivuseikka on jäänyt kiinnostamaan. Miksi kirja sai niin hurjasti julkisuutta? Sen laatu ja taso eivät selitä. Voi olla, että kustantaja Docendo osaa markkinoida julkaisemia kirjojaan poikkeuksellisen hyvin. Voi myös olla, että tällainen aihe yksinkertaisesti saa median kuolaamaan.

Vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuminen

Aikaisemmassa kirjoituksessani käsittelin teosta Sosiaalisen median lyhyt historia, jossa lainattiin vuoden 2003 IT-viikkoa: ”Hieman yllättävänä pidetään uskonnollisia kysymyksiä käsittelevien [keskustelu]palstojen kohoamista suosituimpien joukkoon […] Suosituimmat keskustelupalstat vuonna 2003 ovat olleet Huuhaa, Maailman menoa, Suomalaiset julkkikset, Yleistä autoilusta ja Lestadiolaiset.” (s. 44.)

Jatketaan tästä. Nimittäin vanhoillislestadiolaisuus on ollut jo verrattain pitkään median, kokijoiden ja tutkijoiden kiinnostuksen kohde. Vuonna 2016 ilmestyi Maija-Leena Rovan toimittama Uskonsota keittiössä, jossa lähinnä entiset lestadiolaiset, ”kokemusasiantuntijat”, kertovat erkaantumistarinansa. Lisäksi toimittaja on koonnut perustietoa liikkeen toimintatavoista. Erkaantumiset ovat tapahtuneet eri aikaan: osa käsittelee 1960-lukua, osa viime vuosia.

Toimittaja luo itse katsauksen liikkeen historiaan ja toimintakulttuuriin, painottaen kirjan teeman mukaisesti ongelmallisia puolia.

Lestadiolaisuuden alku on 1840-luvussa, Lars Levi Laestadiuksen saarnatyössä. Liikkeestä on erkaantunut eri haaroja, mutta vanhoillislestadiolaisia on Suomessa noin 100 000. Liikkeen mukaan pelastusta ei ole sen ulkopuolella. Erityisesti 1970-luvulla liike oli julkisuudessa. Se suhtautui kielteisesti televisioon ja ”uskottomien” kanssa hengailuun. Se järjesti hoitokokouksia, joissa porukalla laitettiin liikkeen toimintaa epäilevät tai toimintaohjeista lipeävät ruotuun. Näihin aikoihin syntiä saattoi olla esimerkiksi se, ettei äänestänyt keskustapuoluetta.

Vanhoillislestadiolaista kulttuuria ovat määrittäneet vahvat sukupuoliroolit. Naisen oikea paikka on kodissa äitinä, vaimona tai kodinhoitajana. Tähän sopii se, että syntyvyyden säännöstely (ehkäisy ja abortti) on kiellettyä. Koulutus tekee naisista liikkeen joidenkin äänenpainojen mukaan ylpeitä ja esimerkiksi naispappeutta ei hyväksytä.

Toimintakulttuuria määrittää se, että asiat hoidetaan sisäpiirissä, ei viranomaisten kanssa. Ja kun asia saadaan johdon mielestä päätökseen, sitä ei enää sovi vatvoa. Liikkeen omat kielelliset ilmaisut merkkaavat rajan heidän ja ulkopuolisten välillä. Liikkeestä erkaantuneisiin saatetaan äärimmäisissä tapauksissa katkaista välit kokonaan. Rova muistuttaa, että nuoremmissa sukupolvissa saattaa olla vähän vapaamielisempiä asenteita.

Julkisuudessa itse liike on joutunut painostuksen kohteeksi, usein hyvästä syystä. 2000-luvun alussa hoitokokousten perinne ja viime vuosina erityisesti pedofiliatapaukset ovat puhututtaneet. Tällöin voi tulla myös ”siviiliuhreja”, eli liikkeessä verrattain tyytyväisenä olevat rivijäsenet tulevat kohdelluksi huonosti.

Mutta julkisuudella on toinenkin puolensa. Kuten Rova kirjoittaa, ”evankelis-luterilainen kirkko ja viranomaiset eivät voi enää piiloutua ’tietämättömyyden verhon’ taakse.” (s. 18.) Vanhoillislestadiolainen kulttuuri elää ongelmineen osana luterilaista kirkkoa, vaikka kirkon johto tai enemmistö ei sitä edustaisikaan. Luterilainen kirkko ei kuitenkaan voi vaieta ongelmista ilman samanaikaista hiljaista hyväksymistä. Tässäkin luterilainen kirkko, ja varsinkin Kari Mäkinen arkkipiispan roolissaan, on ollut kannanotoissaan ympäripyöreä.

Lestadiolaisuuden suunnalta katsottuna kirkollinen yhteys on osa alkuperäistä opetusta: keskeishahmo Lars Levi Laestadius opetti, että kaikkien laitoskirkkojen sisällä on toiminut ja toimii edelleen pieni ydinseurakunta. Vanhoillislestadiolaiset pitävät tietenkin liikettään tällaisena aidon hengen säilyttäjänä väljähtäneen laitoskirkon sisällä.

Teoksessa näkyy hyvin internetin rooli erkaantumisprosesseissa ja liikkeen ongelmien julkistumisessa.

Heti alkusanoissa Rova toteaa verkkoympäristön merkityksen: ”Muun muassa internetin suljetut palstat tarjoavat siihen [vapaaseen mielipiteen lausumiseen] oivan foorumin. […] Kun on avannut tuskaisan sydämensä suljetulla internet- foorumilla ja saanut siellä tukea vertaisiltaan, on helppo jatkaa avautumistaan muissakin medioissa.” (s. 13.)

Tosin kirjoittaja itse on erkaantunut liikkeestä jo 50 vuotta sitten. Siinä kiteytyy yksi silmiinpistävä seikka: useimmat kirjoittajat ovat erkaantuneet liikkeestä parikymppisenä tai myöhäisteininä. Tämä yhdistää kirjoittajia, mutta moni korostaa internetin merkitystä prosessissa.

Vuokko Ilola kirjoittaa: ”syksyllä 2006 löysin netistä keskustelupalstan, jossa aiheena oli vanhoillislestadiolaisuus. Kun aloin lukea kirjoituksia, minulle valkeni suureksi yllätyksekseni, etten ollutkaan yksin ajatusteni ja kokemusteni kanssa. Se havainto helpotti. […] Tässä vaiheessa prosessini lähti rytinällä eteenpäin, ja kävin sitä läpi julkisesti, ensin nimimerkin takaa mutta myöhemmin ihan omalla nimelläni eri keskustelupalstoilla.”

Yleensä – ja myös Vuokko Ilolan tapauksessa – netti ei yksi riitä. Tarvitaan ihmisiä ja kohtaamisia, rohkaisua ja esimerkkejä, jotta erkaantuminen tapahtuu. Moni mainitsee Uskonnon uhrien tuki UUT ry:n tukena, joka on auttanut jäsentämään ja käsittelemään menneitä kokemuksiaan. Keskustelupalstat ja esimerkiksi Facebook eivät ole erkaantumisen syy vaan ne toimivat sen tukena.

Yksi merkittävimmistä tarinoista esiin piirtyvistä seikoista on se, että suurin osa kirjoittajista ei ole erkaantunut vanhoillislestadiolaisuudesta uskonnottomuuteen. Enin osa on luterilaisen kirkon jäseniä. Kukaan ei nimitä itseään ateistiksi. Jokunen sanoo, ettei ole kirkon jäsen, eikä koe voivansa liittyä mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Mutta silloinkin saatetaan korostaa, että kumppani on. Yksi kirjoittajista on liittynyt ortodoksiseen kirkkoon. En tiedä, kuinka edustava otos on, mutta se muistuttaa, ettei yhden uskonnollisen liikkeen jättäminen tarkoita automaattisesti uskonnottomuutta.

Vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuminen on näiden todistusten perusteella harvoin uskonkriisi. Nämä ihmiset eivät ole välttämättä koskaan uskoneet Jumalan olemassaoloon. Osa ei ole koskaan luopunut jumalauskosta. Kyse on kriisistä, jossa ei voida elää täyttä elämää siinä yhteisössä, jossa on kasvanut. Erkaantuneille se on ollut yhteisö, joka on kontrolloinut koko elämää sukupuolielämästä harrastuksiin ja koulutuksesta poliittisiin preferensseihin.

Moni nostaa esiin ”kulttuurikäpin”. Kun liike ei suosi musiikin kuuntelua, elokuvien katselua, kirjojen lukemista, kilpaurheilua sekä kieltää television katsomisen, syntyy kulttuurikäppi suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Tästä moni kirjoittaja on kärsinyt.

Lieneekö syynä liikkeen kokonaisvaltaisuus, että monille kirjoittajille helpointa tuntuu olla muiden liikkeestä erkaantuneiden seurassa. Ainakin he jakavat jotain, mitä liikettä tuntemattomilla ei ole. Moni kokee myös arkuutta ja alemmuudentunnetta suhteessa ympäröivän kulttuurin jäseniin, josta yllä mainittu kulttuurikäppi on vain yksi tekijä.

Teoksen lopussa Janne Villa summaa kirjoittajien mainitsemia psyykkisiä ulottuvuuksia ja Elina Pirjatanniemi pohtii liikkeen toimintaa oikeusnäkökulmasta.

Tämän teoksen perään luin Juha Pentikäisen ja Risto Pulkkisen teoksen Lars Levi Laestadius: Yksi mies, seitsemän elämää (2011). Puuttumatta teoksen Laestadiusta romantisoiviin yksityiskohtiin, se muistuttaa, miten uskonnolliset johtajat ovat usein olleet hyvin erilaisia persoonia verrattuna siihen, millaiseksi seuraajat sen myöhemmin muuttavat. Laestadius oli toki jyrkkä ja tulikivenkatkuinen saarnaaja, mutta samalla hän oli yhdenlainen kosmopoliitti.

Dekkarigenren uskontokuvaukset

Katsoin ruotsalaisen Åsa Larssonin esikoisdekkariin perustuvan elokuvan Aurinkomyrsky (Solstorm 2007). Jostain syystä ruotsalaiset dekkarit tuntuivat nyt mielekkäiltä – luin jopa Denise Rudbergin kolmannen dekkarikirjan Kolmen kohtalokas leikki. Näistä ei kovin suuria kehuja kuitenkaan irtoa, mutta uskontotieteellisesti Aurinkomyrskyssä on kiinnostavaa se, että tarinan keskiössä on kristillinen lahko. Seuraavassa on pari spoileria, vaikka en suoraan paljastakaan syyllistä tai syyllisiä, jos jostain syystä haluat katsoa Yle Areenassa vielä saatavilla olevan elokuvan.

Kiirunassa sijaitsevassa kristillisessä lahkossa tapahtuu tähtisaarnaajan murha. Nuorelta mieheltä on leikattu kädet irti. On alusta pitäen selvää, että syyllinen tai syylliset löytyvät ryhmän sisältä. Yhteisö kuvataan sulkeutuneeksi. Se ei avaudu muuhun yhteiskuntaan. Siellä vallitsee vaikenemisen kulttuuri. Omia tuetaan ja suojellaan. Omat asiat hoidetaan omalla tavalla. Virkavallan esittämiin yhteistyöpyyntöihin vastataan toteamalla ”irrationaalisesti”, että Jumala suojelee ja päättää.

Kerran elokuvan aikana stereotypioilla tuodaan juoneen käänne. Murhaa selvittävä henkilö olettaa melkein loppuun asti, että saarnamies murhattiin, koska homoseksuaalina hän aikoi tulla ulos kaapista. Ja yhteisölle homous oli tietenkin synti. Vasta lopussa selviää, ettei homofobia ollut murhan syy; se oli toinen lahkolaisuuteen liitetty stereotypia, pedofilia. Yhteisö tiesi ja pääosin sieti tähtisaarnaajansa pedofiilisen taipumuksen, mutta jollain keitti yli.

Aurinkomyrskyn antama kuva kristillisestä lahkosta on vahvasti stereotypioihin nojaava ja sikäli yllätyksetön. Mitään muuta en oikeastaan odottanutkaan. Jäin miettimään, onko uskontojen kuvaaminen stereotypioita korostaen erityisen tavallista dekkarigenrelle. Ainakin brittimediaa käsittelevässä tutkimushankkeessamme törmäsimme jatkuvasti siihen, miten television rikossarjoissa uskonnolliset hahmot (ja rakennukset) ovat toistuvasti keskeisessä roolissa (ks. Knott, Poole & Taira 2013, Media Portrayals of Religion and the Secular Sacred). Rikossarjoissa on selvännäkijöitä, jotka eivät epäilyistä huolimatta ole syyllisiä vaan ehkä pikkuhuijareita. Niissä on maaseudun pappeja, jotka eivät ole moraalisesti niin suoraselkäisiä kuin lauman paimenelta voitaisiin odottaa. Erityisen mielenkiintoista materiaali tarjoaa Suomessakin vuosia pyörinyt Midsomer Murders.

Olisiko niin, että rikosten selvittämisen kuvaamiseen liittyvät konventiot operoivat kontrastoimalla rationaalisen ajattelun uskonnolliseen? Olisiko niin, että tämä ei ole satunnainen elementti rikossarjoissa ja -kirjallisuudessa, vaan niihin erityisen helposti istuva kaksinapaisuus, joka pelaa stereotypioilla, usein uusintaen ja toisinaan kevyesti haastaen?

Mediatutkimusta kilokaupalla osa 6: Journalistin etiikka

Viime vuoden marraskuussa ostin nipun mediaa käsitteleviä alennuskirjoja. Niiden joukossa oli Jorma Mäntylän Journalistin etiikka (2008). Se kuului joulun alla kasaamaani lukupinoon, mutta lukeminen myöhästyi muutamalla kuukaudella. Nyt luin sen nopeasti ja nautin kovasti.

Teoksen alussa pohditaan, miksi ylipäätään journalismiin tarvitaan eettisiä ohjeita. Yksi merkittävä syy on se, että itsesääntelyllä pyritään välttämään kalliit ja raskaat oikeusjutut.

Toisessa ja kolmannessa luvussa käydään läpi journalistietiikan historiaa ja filosofiaa. Samalla vertaillaan Suomen tilannetta muihin maihin. Näissä ison roolin saa brittifilosofi, liberaalin lehdistöteorian kehittelijä John Stuart Mill (1807–1873), josta Mäntylä teki väitöskirjan vuonna 2007.

Neljäs luku, ”Journalistin ohjeet”, on teoksen pisin. Siinä käydään läpi suuri määrä esimerkkejä julkisen sanan neuvoston, eli journalismin keskeisimmän itsesääntelyelimen toiminnasta. Tämä on erittäin mielenkiintoista luettavaa. Siinä myös pohditaan, miten JSN:n päätösten perustana olevan journalistin ohjeiden muuttuminen on vaikuttanut siihen, mitä pidetään ”hyvänä lehtimiestapana”, kuten ennen oli tapana sanoa. Pohdinta jatkuu luvussa viisi, johon teos päättyy. Viides luku, ”Muuttuvat ohjeet ja etiikka”, ei kanna pitkän ja onnistuneen edeltävän luvun jälkeen. Tuntuu, että ohjeista oppi riittävästi tapausesimerkkien kautta.

Tapausesimerkkejä runsaasti esittelevä luku neljä on erittäin suositeltavaa yleissivistävää luettavaa. Vaikka julkisen sanan neuvoston päätöksiä voi kuka tahansa lukea verkosta, tässä tarjotaan tulkintavälineitä päätösten ymmärtämiseen. Samalla huomataan, että osa päätöksistä ei välttämättä vastaa omaa ymmärrystä siitä, mikä on hyvää journalismia. En ryhdy tässä referoimaan kirjan sivuilla esiteltyjä esimerkkejä – kiinnostuneet löytävät teoksen käsiinsä helposti.

Lukuprosessin aikana kävin läpi julkisen sanan neuvostoon päätyneitä uskontoaiheisia tapauksia. Niitä ei ole monta eikä niiden päätökset poikkeava merkittävästi langettavien ja vapauttavien päätösten kokonaisprosenteista. Kiinnostavaa on, ettei tapauksissa yleensä ole kyse valtakirkosta, vaan islamista ja kristillisistä vähemmistöistä.

Samalla tutustuin Mainonnan eettisen neuvoston (MEN) uskontoaiheisiin käsittelyihin. Löysin vain vapauttavia päätöksiä, oli kyse sitten luterilaisesta kirkosta, vapaa-ajattelijoista, muslimeista tai helluntailaisista. Yksittäiset uskonnot voidaan esittää mainonnassa kielteisessä valossa, kunhan a) ei anneta ymmärtää, että kaikki ryhmän jäsenet ovat vain ja ainoastaan tällaisia tai b) ei nimetä ketään tiettyä ryhmän edustajaa.

 

Richard Rorty – amerikkalaisen filosofian paha poika

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen lukenut vuonna 2007 kuolleen Richard Rortyn tekstejä (tai häntä käsitteleviä tekstejä) ehkä enemmän kuin kenenkään muun yksittäisen ajattelijan. Sanottu voi olla liioittelua, koska en pidä kirjaa luetuista sivuista. Voi olla, että olen lukenut enemmän Gilles Deleuzea, Zygmunt Baumania, Slavoj Žižekiä tai valikoituja uskontotieteilijöitä, mutta yli 10 Rortyn kirjaa tai häntä käsittelevää kirjaa on tullut kahlattua läpi.

Ainakin voidaan sanoa, etten ole innostunut viimeisen kymmenen vuoden aikana yhtä paljon kenestäkään itselleni entuudestaan vain pinnallisesti tutusta ajattelijasta. Tämä ei tarkoita, että olisin samaa mieltä kaikesta, mutta hänen näkemyksensä ja laajaan lukeneisuuteen perustuva lähestymistapansa ovat ruokaa ajattelulle. Myös hänen tyylinsä on viehättävä. Siinä on rennon asenteen vastalääkettä niille, jotka kauhistelevat, mikäli tiedolle ja moraalille ei ole historian ylittävää varmuutta. Rorty on myös poikkeuksellisen selkeä ajattelija, jota lukiessa ei kaipaa selventävää kommentaaria vierelleen. Tällä en tarkoita, ettei kommentaarit olisi avuksi, vaan että Rorty osaa (toisin kuin moni mannermainen ajattelija) kertoa selkeästi, mitä hän ajattelee käsiteltävänä olevista asioista.

Aloitin yksityiskohtaisen Rortyn lukemisen Leedsissä syksyllä 2007. Sitä ennen olin lukenut jonkin verran hänestä ja joitakin hänen artikkeleitaan. Lokakuussa 2016 selailin Lontoossa Ronald A. Kuipersin vuonna 2013 kirjoitettu yleisesitystä Rortysta. Nyt sain vihdoin luettua teoksen. Ostin sen ensisijaisesti siksi, että muissa johdannoissa uskontoa ei ole käsitelty yhtä laajasti. Tässä en ensisijaisesti esittele Rortyn ajattelua, vaan Kuipersin teosta. Kuipers jakaa teoksensa viiteen pääteemaan, henkilöhistoriaan, filosofiaan, politiikkaan, uskontoon ja totuuteen.

Henkilöhistoriassa Kuipers nojaa vahvasti Neil Grossin vuonna 2008 ilmestyneeseen teokseen Richard Rorty: The Making of an American Philosopher, mutta Rorty kirjoitti itsekin lyhyen omaelämäkerrallisen tekstin ”Trotsky and Wild Orchids”, joka on painettu aloittelijoille suositeltavaan teokseen Philosophy and Social Hope (1999). Kuipers kertoo, miten nuoresta Rortysta, teknisesti orientoituneesta analyyttisesta filosofista, tuli pragmatisti, joka oli liberaali amerikkalainen patriootti ja vasemmistolainen reformisti muttei vallankumouksellinen kommunisti. Hän myös kertoo melko paljon Rortyn vanhemmista ja heidän vaikutuksestaan poikansa ajatteluun.

Filosofialuvun ytimessä on Rortyn maailmanmaineeseen nostanut Philosophy and the Mirror of Nature (1979), jonka sisältö loi tekijästään käsityksen filosofian pahana poikana. Siinä hyökätään länsimaiselle filosofialle ominaista representationaalista ajattelua vastaan. Siinä hylätään totuuden korrespondenssiteoria ja ajatus siitä, että tieto perustuisi tosiin uskomuksiin. Rorty on antirepresentationalisti, eli kieli ei kuvaa maailmaa vaan on aina maailmassa eräänlainen työkalu, jolla operoidaan saadakseen haluttuja asioita. Rortyn mukaan totuudesta ei kannata rakentaa filosofista teoriaa; tietoa oikeutetaan todellisuuden vastaavuuden sijaan intersubjektiivisesti hyvien perusteluilla uskomuksilla. Rorty haluaa vapauttaa filosofian mielen ja maailman välisen suhteen, todellisuuden oikean rakenteen ja todellisuutta vastaavan tiedon mahdollisuuden pohdiskelusta. Hän haluaa antaa filosofialle uuden tehtävän sivistävänä – ja maailmaa muuttavana – keskusteluna. Ikuisuuden ajattelun sijaan Rortyn ajattelu on läpeensä historiallista, jossa tärkeää on ymmärtää oman ajattelun sosiaalisuus ja kontingenssi sekä pitää uudenlaisen ajattelun ja uudenlaisten kuvausten mahdollisuuksia avoimena. Kuipers onnistuu hyvin kuvaamaan Rortyn filosofisen läpimurron ajatteluketjun.

Politiikkaa käsittelevä luku keskittyy yllättävänkin paljon artikkelikokoelmaan Contingency, Irony and Solidarity (1989). Kyse on yhdestä parhaista Rortyn teoksista, mutta Kuipers olisi voinut kirjoittaa paljon laajemmin Rortyn konkreettisista poliittisista näkemyksistä, joissa jatkuvasti painotetaan reformistista asennetta vallankumouksellisen ajattelun sijaan. Kuipersin ratkaisuna on eritellä yksityiskohtaisesti kolme käsitettä – kontingenssi, ironia ja solidaarisuus – jotka yhdessä kuvaavat Rortyn poliittista positiota ”liberaalina ironistina”. Termi tarkoittaa kantaa, jossa julmuus toisia kohtaan on kamalinta mitä voi olla (liberaaliuden laaja määritelmä) ja jossa ymmärretään oman käsitteistön historiallisuus (ironisti). Näissä yhdistyy myöskin julkinen ja yksityinen: julkisessa elämässä liberaalius on tärkeää ja sitä vaalitaan laajentamalla solidaarisuutta toisia kohtaan; yksityisessä elämässä Rorty kannustaa kokeilemaan uusilla sanastoilla ja itsensä uudelleen keksimisen tavoilla, vaikka niillä ei olisikaan solidaarisuutta rakentavaa voimaa. Näin Rortyssa yhdistyy Habermas (solidaarisuus) ja Nietzsche / Heidegger / Derrida  (ironismi Rortyn tarkoittamassa merkityksessä). Rortyn mukaan on turhaa yrittää sitoa molempia yhteen teoreettiseen, ristiriidattomaan viitekehykseen. Tätä hän perustelee omaelämäkerrallisella esimerkillä – hän salli itselleen sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen tähtäävän toiminnan (trotskilaisuus) ja yksityiset harrastukset (villiorkideat), eikä niitä voinut nivoa yhteen viitekehykseen. Se, miten hyvin Rortyn erottelu julkisen ja yksityisen välillä pitää, on toisen keskustelun aihe.

Kaksi viimeistä lukua ovat Kuipersin omintakeinen kontribuutio Rortysta käytävään keskusteluun, ainakin jos vertaillaan Rortyn ajatteluun johdattelevia teoksia. Niistä ensimmäinen käsittelee uskontoa – aihe, jota ei ole juurikaan käsitelty vastaavissa teoksissa. Kuipers ymmärtää, ettei jumalauskolle ole Rortyn omassa elämässä mitään asemaa. Silti hän kaivelee niin pitkään, että jonkinlainen ”jäänteenomainen teologia” voisi löytyä Rortyn ajattelusta. Se on sosiaalisen toivon teema – en tosin tiedä, mikä tässä on teologiaa tai onko erityisen hyödyllistä kutsua sitä teologiaksi, sillä Rorty hylkää teistiset käsitejärjestelmät, koska ne siirtävät ihmisten omiin kykyihin luottamisen transsendenssille. Kuipers ymmärtää myös sen, ettei Rortyn ajatteluun sovi ateismin julistaminen, koska hän ei pyri kertomaan, millainen todellisuus lopulta on. Siksi jäljelle jää pragmatistinen kysymys siitä, onko uskonnollinen käsitteistö hyödyksi vai haitaksi elämälle. Tätä Kuipers käsittelee pintapuolisesti, eikä hän viittaa Rortyn omaan, teoksessa Philosophy as Cultural Politics (2007) esitettyyn näkemykseen, jonka mukaan ei välttämättä ole mielekästä kietoa moraalista harkintaa ja toivoa koskevat kysymykset kristillisen tai minkään muunkaan teistisen, vakiintuneen käsitteistön perinteen varaan.

Toinen uskontoluvun juonne on uskonnollisten argumenttien asema julkisessa demokraattisessa keskustelussa. Käsittelyn lähtökohtana on Rortyn teksti ”Religion as conversation-stopper” (löytyy teoksesta Philosophy and Social Hope) ja sen kommentaarit. Tekstissä Rorty erottelee selkeästi julkisen ja yksityisen, jonne uskonnollinen argumentointi kuuluu, koska uskonnolliset kannat eivät pluralistisessa yhteiskunnassa ole argumentteja, joiden lähtökohdat olisivat jaettuja. Kommentaarien jälkeen hän tulee lähemmäksi näkemystä, jonka mukaan ei ehkä olekaan väliä, perustuuko keskustelu uskonnollisiin kantoihin vai ei. Mikä tahansa argumenttia vailla oleva kanta on ongelmallinen, joskaan niitä ei ole välttämätöntä sulkea pois. Tämä ei ole aivan tarkkaan ottaen Rortyn kanta, mutta hän vie ajatteluaan tähän suuntaan. Minusta Rortyn teksti ja siihen kohdentuneet kriittiset kommentaarit ovat kiinnostavampia kuin esimerkiksi Jürgen Habermasin samasta aiheesta esittämät näkemykset. Habermasia lukee nykyään joka toinen uskontososiologi, Rortya ei juuri kukaan.

Viimeinen pääluku keskittyy Rortyn myöhäisiin näkemyksiin totuuden ja objektiivisuuden käsitteistä. Niillä ei ollut mitään merkitystä Rortylle, mutta keskustelut sympaattisten Rortyn lukijoiden kanssa saivat hänet toteamaan, että vaikka hän on edelleen sitä mieltä, ettei totuutta kannata yrittää määrittää todellisuuden sisäisen rakenteen täsmällisenä representaationa, voidaan puhua siitä, miten todet lausumat ”get things right”. Nämä näkemykset löytyvät teoksesta Rorty and His Critics (2002), mutta Kuipers käy läpi keskustelujen pääpiirteet. Vaikka Rorty muuttaa elämänsä loppupuolella totuutta koskevaa ajatteluaan hieman, hän toteaa silti pysyvänsä pragmatistina: pragmatistille totuus on sitä, että puheesi ei riipu siitä, mikä on todellista, vaan siitä, mitä hyötyä on puhua tietyllä tavalla. Realistille totta on se, että saat oikein (”get right”) suurimman osan siitä, mitä puhut.

Kuipers enemmänkin eksplikoi Rortyn ajatuksia kuin asemoi häntä filosofian kentälle. Rorty oli kuitenkin hyvin erikoinen sillanrakentaja analyyttisen ja mannermaisen filosofian välille. Hänen sankarinsa oli John Dewey – näkemys, jota useimmat Rortyn aikalaisista piti pölhönä ajatuksena. Rortya inspiroineisiin filosofeihin kuuluu yhtä lailla obskuureina pidetyt Heidegger ja Derrida kuin analyyttisen puolen Wittgenstein, Sellars, Quine ja Davidson. Kuipers tuo ansiokkaasti esiin Rortyn velkaa Deweylle ja analyyttisille filosofeille, mutta jostain syystä Kuipers käsittelee hyvin vähän esimerkiksi Heideggeria ja Derridaa. Jokainen Rortyn lukija tietää, miten tärkeitä he olivat hänelle: Rorty ei ollut samaa mieltä kaikesta, vaan muotoili oman kantansa suosimalla sekä Heideggerilta että Derridalta vain tietyn aikakauden näkemyksiä.

Kuipers tiivistää lopussa, että Rorty oli erityisesti toivon ajattelija. Rortylle oli tärkeää, ettei nykyisyyden kontingentti diskurssi näytä ikuiselta, koska meillä on mahdollisuuksia aina enemmän kuin ensiksi ajattelemme. Tässä hän on sukua Gilles Deleuzelle.

En ole löytänyt Rortylta yhtään myönteistä viitettä Deleuzeen. Muutamista viitteistä käy myös ilmi, ettei Rorty lukenut Deleuzea laajasti, vaikka kirjoitti nuivan arvion Deleuzen teoksesta Nietzsche ja filosofia. Deleuze ja Guattari kirjoittavat Rortysta kielteisesti yhdessä kohdassa teoksessa Mitä filosofia on? Onneksi sentään Deleuzen seminaareissa opiskellut Paul Patton on kirjoittanut Deleuzen ja Rortyn filosofioiden selvistä ja merkittävistä yhtäläisyyksistä artikkelissaan ”Redescriptive Philosophy: Deleuze and Rorty”, joka löytyy Pattonin teoksesta Deleuzian Concepts (2010).