Skotlantilainen
Big Country kävi provinssissa vuonna 1986. En ollut tuolloin läsnä, mutta
katsoin keikan televisiosta. Siitä lähtien minulla on ollut hyvin lämmin suhde
yhtyeeseen. Lämmin, mutta kuitenkin etäinen.
Nauhoitin
c-kasetille ainakin The Seer
-albumin. Ostin jostain syystä sen jälkeen ilmestyneen maksisinglen King of Emotion, joka majailee edelleen
vinyylihyllyssäni, mutta sitä seuranneen Peace
in Our Timen ostin vasta vuonna 2011 levymessuilta kahdella eurolla.
Musavisassa
tunnistin näytteen uudelta, vuoden 2012 albumilta, mutta olin yllättynyt, sillä
en tiennyt bändin olevan taas aktiivinen. Yhtyeen kulta-ajan laulaja Stuart
Adamson teki itsemurhan vuonna 2001, joten en olettanut bändin tekevän uusia teoksia.
Laittaessani
Peace in Our Timen soimaan ymmärsin,
että levyn heikkouksista huolimatta suhtaudun edelleen suurella lämmöllä
yhtyeeseen. Kun vielä pienen kirjeenvaihdon seurauksena tajusin, että Adamson
oli myös Skids-yhtyeen perustaja, päätin käydä Big Countryn levyt läpi.
The Crossing (1983) on hieno debyytti,
jonka avaa yhtyeen nimikkobiisi ”In a Big Country”. Se sai ansaitusti kiittäviä
arvioita ja se kävi myös kaupaksi. Albumi on kuitenkin enimmäkseen ”lupaava”,
sillä siltä puuttuvat sellaiset iskevät täysosumat, joita yhtye parhaimmillaan
teki. Jo tällä levyllä on vahvana myös yhtyeen tavaramerkki, säkkipilleiltä
kuulostavat kitarat. Sikäli Big Country oli valmis paketti jo varhaisessa
vaiheessa, mutta lopullinen hiominen jäi seuraaviin teoksiin.
Steeltown (1984) meni Britanniassa listaykköseksi.
Vaikka debyytti myi mainiosti, se ei saavuttanut listakärkeä. Steeltownia kehystää idea työväestön
ongelmista Skotlannissa, joten se on musiikillisen ilmaisun lisäksi myös
teksteiltään hyvin skottilainen ja brittiläinen, oman aikansa tehdas- ja kaivosteollisuuden
alasajon yhteiskunnalliseen kontekstiin istuva. 1980-luvun alun kaivosmiesten
lakko ja Thatcherin toiminta ovat osa brittiläistä muistia. Silloin tehdyt
ajankuvat ovat jääneet elämään ikivihreinä (esim. Specialsin ”Ghost town”). Steeltown ei ole Specialsin tapaan
diskojen lattiat kansoittavan teoksen asemassa, mutta albumin arvostus on
osittain kiinni sen ilmestymisajankohdan ja tekstien leikkauspisteessä. Yksittäisistä
biiseistä voi mainita menestyneimmän singlen ”East of Eden”, mutta albumi
toimii enemmän kokonaisuutena kuin yksittäisinä hitteinä. Ehkä ostava yleisö
oli samaa mieltä, koska singlejen menestys oli vaatimatonta verrattuna albumin
ykkössijaan. Tosin levyn päättävä ”Just a shadow” taitaa olla parempi biisi.
The Seer (1986) on yhtyeen täysosuma.
Heti ensimmäisenä on iso hitti ”Look away”, joka ”Remembrance dayn” kanssa on muistuttanut
minua Big Countryn osaamisesta myös sävellyspuolella. Edelleen ajattelen, että
albumi on täynnä muitakin hienoja biisejä, kuten ”The teacher”, ”I walk the
hill”, ”One great thing”. Levy on kuitenkin selkeä askel popimpaan suuntaan.
Osa siitä, mitä voitettiin tarttuvuudessa, menetettiin soundissa. Siitä
huolimatta The Seer säilyttää
paikkansa yhtyeen parhaana albumina.
Peace in Our Time (1988) ei voinut olla
kuin pettymys. Nyt kuunneltuna sillä on silti hienoja hetkiä, vaikka sävellyksistä
huokuu välillä 80-luku kiusallisella – tai nykypäivänä ajateltuna nostalgisella
– tavalla. Esimerkiksi singlelohkaisu ”King of emotion” ja ”Thousand yard
stare” ovat oikein hienoja biisejä. Edellisten kaltainen menestys albumi ei
kuitenkaan ollut.
No Place Like Home (1991) on erikoinen
teos. Ilmeisesti yhtye ajatteli, että yksi polku on kuljettu loppuun. Jäljelle
jäi kaksi mahdollisuutta – sanoa, että se oli siinä tai uudistua. Bändi valitsi
jälkimmäisen. Albumi kuulostaa Big Countrylta vain vähän. Nimestään huolimatta
musiikista on riisuttu paikalliset tunnusmerkit ja tekstitkin ovat pinnallisen
tutustumisen perusteella jotain muuta. Yhtye kuulostaa kiillotetulta ja jokseenkin
tasapaksulta amerikkalaiselta AOR:ltä, mutta saattaa olla historian ironiaa,
ettei albumia edes julkaistu Yhdysvalloissa.
The Buffalo Skinners (1993) on synteesi
edeltäjästä ja vanhasta. Siinä on tuttua Big Countrya, mutta se ei ole paluu
80-luvulle. Albumi on reipas ja raikas, mutta ei mullistava.
Why the Long Face (1995) ja Driving to Damascus (1999) jäivät
kuuntelematta, sillä niitä ei ole Spotifyssä. Niiltä ei ole myöskään
irtoraitoja käsiini saamilla yhtyeen kokoelmalevyillä. Jälkimmäinen julkaistiin
yhdysvalloissa nimellä John Wayne’s Dream
ja se sai kelvollisia arvioita. Why the
Long Face ei ollut myynti- eikä arvostelumenestys.
The Journey (2013) on paluulevy 14
vuoden tauon jälkeen. Biisit eivät kuulosta vallankumouksellisilta, mutta eivät
myöskään huonoilta. Albumi on ehkä yhdentekevä maailman mittakaavassa, mutta on
jotenkin hienoa kuulla myös uutta Big Countrya 2010-luvulla. Yksittäisistä
biiseistä mainittakoon ”Another country”. Mainiossa The Alarm -yhtyeessä vaikuttanut uusi laulaja Mike Peters suoriutuu
mahdottomasta tehtävästä siedettävästi, mutta on myönnettävä, että Stuart
Adamsonia tulee ikävä.
Big
Countrylla on niin tunnistettava soundi, että vaikkapa neljän levyn kuuntelu
putkeen alkaa tuntua työltä. Yhtyeestä on parempi nauttia yhden teoksen
kerta-annoksina. Studioalbumien kuuntelu ei ainakaan vähentynyt yhtyeen arvoa
silmissäni, mutta se yllätti, että selvät hittipotentiaalia sisältävät
kappaleet ovat pakkautuneet yhdelle levylle. Tämä ei silti tarkoita, ettei
esimerkiksi kaksi ensimmäistä olisi ehdottoman positiivisia kokonaisuuksia.
Oikeastaan vain No Place Like Home on
selkeästi heikompi pitkäsoitto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti