keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Vuoden 2013 albumit

Viime vuoden listaa tehdessä lupasin itselleni, että tänä vuonna ei tule mitään massiivista listaa. Jotain halusin kuitenkin koota. Valitsin kolme kategoriaa, joihin päätin tunkea jotain. Nämä kategoriat ovat uusia levyjä tehneet vanhat tuttavuudet, täysin ja melkein uudet tuttavuudet ja lopuksi kotimaiset. Syntyi aika massiivinen lista, vaikka kokoamisen aikana pudottelin kaikenlaista kuunneltua pois.

Vuonna 2013 ostin äänilevyjä laskujeni mukaan 250 kappaletta. Niistä reilusti yli 200 on ennen vuotta 2013 ilmestyneitä. Se kertoo jotain katseeni suunnasta ja vaikeudesta tehdä listaa tälle vuodelle. Tosin kuuntelin esimerkiksi Spotifysta useita tuoreita pitkäsoittoja, joten pelkästään ostolevyjen varassa ei olla tänäkään vuonna.

Listasta ei tullut tavallinen paketti, jossa arvotetaan muutama teos muiden yli. Siitä tuli pikemminkin kuvaus siitä, millaista uutta musiikkia on tullut kuunneltua. Toimikoon se muistilistana myös tuleville päiville.


Vanhat tuttavuudet:

Arcade Fire: Reflector – uskomattoman hienon yhtyeen ylivoimaisesti huonoin levy

Luke Haines: Rock’n’Roll Animals – Haines on yksi idoleistani. Uusi teemalevy sisältää melko vähän kunnollisia biisejä, mutta nimikkoraita on osoitus siitä, ettei miehen potentiaali ole kadonnut minnekään.

Nick Cave & the Bad Seeds: Push the Sky Away – Yhtäältä lähes mitäänsanomaton, toisaalta hyvinkin puhutteleva levy yhdeltä ikisuosikilta. Ei parasta Cavea eikä lähelläkään huonointa. Nimibiisi aukeni täydellisesti, kun kuulin sen kirjadivarissa. Kuudennella (?) Cave-keikalla levyn biisit upposivat vanhoja perushittejä paremmin.

Primal Scream: More Light – hyvä mutta ylipitkä albumi bändiltä, josta pidän erittäin paljon. Avausraita ja ”Goodbye Johnny” nousevat muiden yli, mutta on huolestuttavaa, miten vähän tätä on jaksanut kuunnella.

National: Trouble Will Find Me – keskinkertainen levy upealta bändiltä.

Fall: Re-mit – 2012 oli poikkeus, kun ei tullut albumia, mutta nyt tuli. Eipä tullut kovin hyvä kakku, mutta on siellä Markin honotusta ja pari tehokasta riffiä. Heikompikin Fall on parempi kuin vuosi ilman.

Eels: Wondrous, Glorious – vaihteeksi rokimpi teos, joka sai hyvät arviot. Itse en nosta tätä bändin huippujen tasolle, mutta elävänä yhtye oli taas kokemisen arvoinen.

Deer Tick: Negativity – tämäkin hieno, otteeltaan edellisiä rennompi levy tuli ostettua Kanadan reissulta.

Bill Callahan: Dream River – en ole edes kuullut kokonaan, mutta Callahanin kaikki soolot ovat olleet upeita teoksia.

Shearwater: Fellow Travellers – koveralbumi kiertuetovereiden biiseistä, ja sieltä löytyy hyviä tulkintoja ja yksi täysosuma – Xiu Xiun ”I luv the valley oh!!”

Phosphorescent: Muchacho – tyylillisesti hieman aikaisemmista poikkeava, mutta erittäin onnistunut teos

Crime & the City Solution: American Twilight – bändin edellisestä on 23 vuotta, mutta tyylikkyydestä ei ole karissut murustakaan

Okkervil River: The Silver Gymnasium – suhtaudun yhtyeeseen suurella lämmöllä, ja uusi albumi on hieman kädenlämpöisempi kuin olisin toivonut, mutta on silti listallani korkealle.

Deerhunter: Monomania – tyylikäs indielevy, johon en ehtinyt tutustua kovin paljon, mutta jatkan kuuntelua vuonna 2014.

Grant Hart: The Argument – keikalla tuli surullinen olo, joten on sitäkin mieluisampaa huomata, että erittäin hyvä levy sai kiittävät arviot.

Muutakin tuli kuunneltua: pidin MGMT:n (s/t) kahdesta edellisestä, mutta uusi ei auennut. Vampire Weekend (Modern Vampires of the City) ei sanonut mitään kovin uutta, mutta ei heidän uutukaisensa huonokaan ole. Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen Midlake (Antiphon) sai aikaan odotuksia paremman albumin. Jonathan Wilsonin (Fanfare) uusin ei ole iskenyt toistaiseksi edellisen tavoin, mutta se on jäänyt vähälle kuuntelulle. Spencer Krug julkaisi Moonface-nimellä (Julia with Blue Jeans on) kelvollisen teoksen, mutta sitä kuunnellessa tulee ikävä nerokasta Sunset Rubdownia. Tunng (Turbines) teki uuden levyn, josta haluaisin pitää enemmän.

Villagers (Awayland) ei edelleenkään nouse ”varsin ok” -kategorian yläpuolelle, lukuun ottamatta biisiä ”Nothing arrived”. The Liminanas (Costa blanca) tekee edelleen kiinnostavaa ja tyylikästä musiikkia, mutta yksittäisiä huippubiisejä saisi olla enemmän (esim. upea ”Liverpool”). Yeah Yeah Yeahs (Mosquito) ei ole itselleni tärkeä yhtye, mutta päädyin kuuntelemaan uuden useamman kerran. Best Coastin (Fade Away) otteita olen seurannut odottavin mielin, mutta lupaukset jäivät lunastamatta – tasaisen kiva levy. Arctic Monkeysin (AM) albumi jatkoi yhtyeen keskitasoa parempaa kulkua. Glasvegas (Later…) ei ole parantanut ensimmäisestä levystään, mutta suhtautumiseni on edelleen myönteistä ja Provinssirokissa bändi teki hienon keikan noin 150 katsojalle. Suhteeni British Sea Poweriin (Machineries of Joy) on myönteinen, mutta välillämme on aina ollut outo etäisyys, jota uusinkaan albumi ei poista. Kehuttu Savages (Silence Yourself) päivitti Siouxsie and the Bansheesin nykypäivään lisäämällä ripauksen Bauhausta ja hyppysellisen Joy Divisionia sekä kuorruttamalla Yeah Yeah Yeahsilla, mutta itse jäin vähän kylmäksi.

Iron & Wine (Ghost on Ghost) maustoi folkinsa vahvasti soulilla lievästi oman makuni yli, vaikka jatsahtavat elementit sopivat kokonaisuuteen. Livenä bändi toiminee edelleen. Maanmainio Willard Grant Conspiracy (Ghost republic) oli aikamoinen pettymys: upeita biisejä ei ollutkaan, mutta jäljelle jäi sentään Robert Fisherin ääni. The Besnard Lakes (Until in Excess…) tekee edelleen tasaisen laadukasta jälkeä. Thermals (Desperate Ground) teki taas kerran tarttuvan levyn ja Thee Oh Sees (Floating Coffin) rämisi myös vuonna 2013 yhtä intensiivisesti kuin aikaisemminkin. Arbouretum (Coming Out of the Fog) ei rämise yhtä paljon, mutta ilahduttaa hidastempoisilla viisiminuuttisillaan. Low (The Invisible Way) kuulostaa edelleen hyvin kauniilta ja tyylikkäältä, ja tuo mieleen Robert Plantin, joka versioi yhtyettä muistaakseni kolmen raidan verran edellisellä albumillaan.

Yo La Tengo (Fade) oli keikalla erinomainen, mutta uuteen levyyn en ole rakastunut. Hyvä se on kuitenkin. Flaming Lipsin (The Terror) suhteen olen menettänyt toivoni, vaikka tämänkin kuuntelin. Manic Street Preachersin (Rewind the Film) matalaprofiilisen ja akustispainotteisen albumin viehätys perustuu kontrastiin verrattuna aikaisempiin mahtipontisiin teoksiin – kuuntele vaikkapa Cate Le Bonin laulama ”4 lonely roads”. Pere Ubu (Lady from Shanghai) julkaisi levyn ja pidän yhtyeestä päivä päivältä enemmän. Noin 10 vuoden välein levyttävän Throwing Musesin (Pugratory/Paradise) uutuus vuonna 2013 on hieno paluu 1990-luvun alkuun, mutta siksi sitä tulikin kuunneltua. Toisenlaiseen ysäriin palasi musiikillisesti muuttumaton – ja Sandovalin kauniista äänestä huolimatta unettava – Mazzy Star (Seasons of Your Day) 17 vuoden tauon jälkeen. Kasari-indien helmi Camper van Beethoven (La costa perdida) jaksaa edelleen porskuttaa: oivallusten määrän sijaan tasaisuus kuvaa bändin nykytilaa paremmin. The Del-Lords (Elvis Club) julkaisi 23 vuoden tauon jälkeen varsin viihdyttävän albumin, jonka avausraidasta ”When the drugs kick in” pidän erityisen paljon.

Lee Ranaldo (Last Night on Earth) teki jälleen hyvän levyn, mutta enää hän ei pääse yllättämään edellisen tavoin. David Bowie (The Next Day) teki ihan kivan albumin, mutta en jaksa sauhuta siitä. Adam Ant (is the BlueBlack Hussar…) pullautti pitkäsoiton, jonka kuunteleminen on ollut verrattain mataliin odotuksiin nähden yllättävän myönteinen kokemus. Roy Harperin (Man & Myth) tuoreinta olen kuullut vain maistiaisen verran, mutta siitä pitäisin melko varmasti. Billy Bragg (Tooth & Nail) vaihtoi brittiaksentin jenkkiin ja jos se ei häiritse, on uusin miellyttävää kuunneltavaa. Myös Johnny Marr (Messenger) sai aikaan täysin kelvollisen albumin, mutta ei siitä riemunkiljahduksiin repeä.

Richard Thompson (Electric), Fairport Conventionista tuttu mies, pääsi yllättämään erittäin positiivisesti, sillä en ole pahemmin vaivautunut kuuntelemaan hänen soolojaan. Giant Sandin keulakuva Howe Gelbin (The Coincidentalist) levyt ovat aina hyviä. On aika siistiä kun yli 70-vuotias Guy Clark (My Favourite Picture of You) laulaa ikäistensä asioista ja edellisenä vuonna kuolleesta vaimostaan. Chris Stameyn (Lovesick Blues) tuotokset kuuntelen läpi; ne miellyttävät aina, mutta huippukohtia on yleensä, kuten nytkin, vain muutamia. Edwyn Collinsin (Understated) jäi vähälle kuuntelulle, mutta jo sen perusteella tiedän pitäväni levystä. John Grantin (Pale Green Ghosts) uusi on jäänyt edeltäjäänsä vähemmälle kuuntelulle, joten pitänee aloittaa vuosi sillä. Cass McCombsin (Big Wheel and Others) levyt ovat aina tasaisen hyviä ja yleensä mukana on pari helmeä, kuten nytkin. Kurt Vilestä (Waking on a Pretty Daze) on todella helppo diggailla myös vuonna 2013, mutta uutukaista en ole ainakaan vielä ostanut.

Suomessa tuiki tuntematon harpisti Serafina Steer (The Moths Are Real) on kuulunut valikoimiini siitä lähtien kun näin hänet keikalla. Anna Calvista (One Breath) täällä pidetään, mutta minua hän ei vangitse aivan ostavaksi faniksi asti, vaikka taitavaa ja tyylikästä musiikkia esittääkin. Neko Case (The Worse Things Get…) ei ole auennut soolona samalla riemulla kuin New Pornographers, mutta en osaa valittaakaan. Lisa Germano (No Elephants) teki 1990-luvulla loistavia albumeita, mutta viime vuosina on pukannut muutakin kuin priimaa. Laura Veirsillä (Warp & Weft) on hieno ääni, mainio tapa sekoittaa kantria ja indiepoppia ja joskus myös loistavia biisejä. Caitlin Rosen (The Stand In) modernista kantrista on vaikea olla pitämättä livenä ja levyllä. Rilo Kiley (Rkives) pisti kansiin mukavan kuuloisia ennenjulkaisemattomia ja harvinaisuuksia, mutta sitä ei kai lasketa varsinaiseksi uudeksi albumiksi.

Spotifyn mukaan Tamikrestin Chatma on vuodelta 2012, mutta Wikipedia sanoo 2013. Joka tapauksessa se on hieno levy, mutta eihän sekään tuo paljon yllätyksiä, jos on kuunnellut vaikkapa edeltäjää Toumastin. Vieux Farka Touren (Mon Pays) kitara soi kauniisti myös uudella levyllä – aivan kuten aikaisemmilla albumeilla. Näin Afrikassa.

Daft Punk (Random access memories) ei ole minulle erityisen tärkeä, mutta siitä Moroder-biisistä diggasin kovasti. Kraftwerkin Karl Bartosilta (Off the record) ilmestyi albumillinen turvallista retroelektroa. MIA (Matangi) ei tavoittele suurempia yleisöjä, mutta oman tien kulkijaa pitää kunnioittaa maininnalla. Fuck Buttons (Slow Focus) yllätti vuoden 2009 albumilla, mutta nyt reaktioni on standardiosastossa ”ihan kiinnostavaa”. Boards of Canadan (Tomorrow’s Harvest) rauhoittavaa pulputustakin kuuntelin rentoutuneena, mutta en ihan hahmota, miksi tämä on toisille tajunnan räjäyttävä. Muutoin uuden elektronisen musiikin kuuntelu oli vähäistä, vaikka olihan siellä vielä Pet Shop Boys (Electric), joka on korviini yhtä keskinkertaista pikkukivaa kuin aina ennenkin.

Raskaamman osaston uutuudet jäivät vähälle huomiolle. Queens of the Stone Agen (Like Clockwork) viimeisimmän kuuntelin kolme kertaa ja erityisesti singlestä ”My God is the sun” pidin kovasti. Nine Inch Nailsiin (Hesitation Marks) yritin saada otteen kuin 1990-luvun alussa, mutta ei se puhuttele samalla tavalla. Black Sabbath (13) saavutti uutuudellaan enemmän kuin odotin, mutta ostelen mieluummin hyllystä puuttuvia klassikoita.

Myös Pixies teki uutta musiikkia, mutta ei julkaissut albumia. Pidin uusista biiseistä, vaikka ei se sama Pixies olekaan. Jos olisivat julkaisset albumin, se olisi korkealle listattu. No, pääsin kuitenkin ostamaan Frank Blackin singlekokoelman Oddballs, vaikka kaikki biisit minulla taisi ennestään olla.

Ainakin Endless Boogien (Long Island) ja My Bloody Valentinen (mbv) uutuudet on kuuntelematta. Jo vuonna 2011 ilmestynyt Tom Waits (Bad as Me) tuli vihdoin ostettua. Laitetaan se korkealle ilmestymisvuotensa levyihin.


Uudet tuttavuudet:

Wampire (Curiosity) tekee kiinnostavaa indiemusiikkia ja se tuli nähtyä myös keikalla. Parquet Courts (Light up gold) viehätti kovasti kitaravetoisella indierokillaan, vaikka keikka ei ollut ihan napakymppi. Astetta raskaammassa osastossa jurnutti esikoisellaan Ty Segallin bändi Fuzz (s/t), mutta se ei yllä Tyn parhaiden projektien tasolle. Palma Violets (180) oli miellyttävä tuttavuus suoran ja melodisen mutta rämisevän kitararockin saralla ja ”Best of friends” on upea, kuin Killersin sävelkynä olisi sovitettu garagebändille, jonka laulaja on ominut Joe Strummerin laulumaneerit. Lontoolaistuneiden aussien The Graveltones (Don’t Wait Down) oli kuluneen vuoden pakollinen kitarasta ja rummuista koostuva garageduo, joka samanaikaisesti potkii ja haukotuttaa. Paremmin jytisi Dr. Feelgoodin jalanjäljissä kulkeva irlantilainen teinisensaatio The Strypes (Snapshots).

Bombino (Nomad) kuulosti ihan yhtä hyvältä kuin Tinariwen ja Tamikrest, vaikka ei psykedeelisen mausteensa vuoksi ihan samanlaista malibluesia olekaan. Atoms for Peacen (Amok) teos katosi Spotifysta niin nopeasti, etten ehtinyt kuunnella kuin kerran, mutta siitä ei seurannut ostopäätöstä. Thurston Moore touhusi bändinsä Chelsea Light Movingin (s/t) kanssa herättäen ristiriitaisia tunteita, mutta levy on täysin kelvollinen, vaikka onkin kaukana Mooren uran huippuhetkistä. Uncut-lehti tutustutti Night Bedsiin (Country Sleep), joka oli tämän vuoden uusi Ryan Adams ja vähän myös Bon Iver.

Paul Simonin poika Harper Simon (Division Street) teki hienon, järjestyksessään toisen soololevyn, jolta löytyy yksi vuoden suosikeistani, ”Bonnie Brae”. Cate Le Bon (Mug Museum) herätti kiinnostusta folkpainotteisella popillaan ja esimerkiksi ”Are you with me now?” on erinomainen syy seurata walesiläisen ja sittemmin losiin loikanneen nuoren naisen tekemisiä, vaikka mukaan mahtui pari täytepalaa. Julia Holter (Loud City Song) oli kiinnostavaa musiikkia tekevä uusi tuttavuus, mutta se ei päässyt ihon alle. Sen sijaan Ty Segallin bändissäkin soittava Mikal Cronin (MCII) sai aikaan näistä uusista tuttavuuksista yhden parhaista indiepopalbumeista. Kun ehdin kuunnella enemmän, sen arvostus oletettavasti nousee. Sama pätenee Unknown Mortal Orchestraan (II), jonka indiepopin äänimaisemassa on yhtä paljon tilaa kuin Sun-levy-yhtiön rokeissa 50-luvulla. Myös Matthew E. Whiten (Big Inner) pehmeän tyylikäs pop oli mieluisa tuttavuus.


Kotimaiset:

Suomalaisen musiikin osalta 2013 oli minulle punkin vuosi. Ostin tuoreiden punk-yhtyeiden pitkäsoittoja vinyyleinä, mutta niistä suurin osa julkaistiin jo ennen tätä vuotta. Vuonna 2013 ilmestyneitä seiskatuumaisia kertyi hyllyyn nippu, mutta niitä ei listata, kun eivät ole albumeita.

Ehkä kaikkein eniten minua innosti Nyrkkitappelun (Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocks) urporock ja lämmitti niin kotona kuin keikalla. Toinen suurta mielihyvää synnyttänyt artisti oli Räjäyttäjät (AwopBopaloopop Alopbam Räjä). Näiden perään voi nostaa vielä Death Hawksin (s/t) toisen albumin ja Talmud Beachin (s/t) esikoisen. Tuomari Nurmion (Dumari ja spuget) slangirallit hain Citymarketin alehyllystä, mutta onhan mies parempiakin tehnyt. Parhaaksi biisiksi saattaisin kuitenkin nostaa K-X-P:n loistavan ”Staring at the moonin”, vaikka en muuten albumista jaksakaan sauhuta.

1 kommentti:

juuso palo kirjoitti...

Talmud Beach on vuoden 2012 paras kotimainen...