Pixies,
Nirvana ja Smashing Pumpkins – siinä oli toisten pyhä kolmiyhteys 1990-luvun
alussa. Kaikki kuuluivat valikoimiini. Tosin minulla oli vielä pyhempi
kolmiyhteys – Pixies, Cramps ja Nick Cave. Smashing Pumpkinsia kuuntelin
innostuneesti, mutta useammin levylautaselle löysi tiensä Nomeansno tai
vaikkapa Dinosaur Jr. Jokin Smashing Pumpkinsissa mätti: se oli liian lähellä
metallista otetta ja biisimateriaali ei ollut järjestelmällisesti vahvaa
noustakseen lähellekään Pixiesin tasoa.
Jos
SP on niin tuttu, miksi ottaa sen studioalbumit kuunteluun kirjoitussarjassa,
jossa lähtökohtaisena ideana on tutustua vähälle kuuntelulle jääneisiin
yhtyeisiin? Vastaus on ilmeinen: faniuteni päättyi täydelliseen kyllästymiseen
1990-luvun lopussa. Sen jälkeen ilmestyneitä levyjä en ole kuunnellut. Tai jos
olen kuullut, en ole kiinnittänyt mitään huomiota. Nyt oli aika käydä läpi koko
setti.
Gish (1991) on ”lupaava” ensialbumi,
jonka kuuntelu ei vieläkään vakuuta. Yksinkertainen syy on se, ettei sillä ole
yhtään tappomelodiaa. Ehkä se selittää, miksi ostin albumin hyllyyni vasta
viime vuonna. C-kasetille se tuli nauhoitettua 1990-luvun alussa. Sen
ilmestymisen aikoihin olin poppareiden kanssa samaa mieltä, että yhtyeen ylivoimaisesti
paras biisi on ”Jennifer ever”, demo vuodelta 1988. Samaa mieltä olivat ne
suomalaiset popparit, jotka myöhemmin ottivat biisin bändinsä nimeksi. Biisiä
ei saanut mistään, joten sen kuuli vain silloin, kun Miettinen päätti soittaa pophelmen
Räkärodeossa. Jos et tunne biisiä, niin se löytyy YouTubesta. Nykynuorilla on
helppoa.
Siamese Dream (1993) sisältää kaksi
timattia, ”Today” ja ”Disarm”. Tässä en edes yritä olla omaperäinen väittämällä
jotain muuta paremmaksi. SP on parhaimmillaan juuri näissä, ei ylipitkissä,
keskitempoisissa, melodiattomissa ja angstisissa vingutuksissa. Toisaalta
verrattuna esikoiseen, myös rokkaavampi ja metallisempi Pumpkins on tällä
albumilla kaikessa parempi. Suhde on suunnilleen sama kuin Nirvanan Nevermindilla ja Bleachilla. Levystä on tullut 1990-luvun ehdoton klassikko ja
sellaisena pidän sitä itsekin. Sillä on tärkeä paikka omassa kasvamisessani,
mutta en pidä sitä mahtavana teoksena. Mielestäni 1990-luvun ensimmäisellä
puoliskolla tehtiin kymmeniä parempia levyjä, mutta populaarimusiikin
narratiivissa niillä kaikilla ei ole samanlaista ansaittua asemaa.
Mellon Collie and the Infinite Sadness
(1995) on tupla-albumi, jonka ostin heti kun sain mahdollisuuden. Sen jälkeen
lähdettiin Viking Linella ikimuistoiselle keikkareissulle Tukholman Hovetiin,
vanhaan jäähalliin. Itse albumeilla on aikamoinen nippu hienoja hittejä.
Ensimmäisellä Dawn to dusk -osiolla
on ”Tonight tonight”, ”Zero”, ”Bullet with butterfly wings” ja ”Love”. Pidän
myös kovasti levyn avaavasta rauhoittavasta introsta, jonka säestyksellä bändi
aloitti tuohon aikaan keikkansa. Toisella Twilight
to starlight -osiolla on ”1979”, ”We only come out at night”, ”Bodies” ja
”Thirty-three”. Näistä olisi saanut kuolemattoman tiiviin albumin, mutta
toisaalta tuplan ilmestyttyä minua viehätti paketin mahtipontisuus.
Adore (1998) tuli ostettua vuoden 2013
lopussa, kun se tuli vastaan alle vitosella. Se on kuitenkin tuttu levy
ilmestymisestään asti. Suhtautumiseni albumiin on ollut ristiriitaista. ”Ava
adore” on ilmeinen hitti ja sitä seuraava ”Perfect” on lievästä imelyydestään
huolimatta mieleinen teos. ”Daphne descends” on onnistunutta pehmeää ja ”Tears”
kohtalokasta Pumpkinsia. ”Crestfallen” ja ”Shame” ovat kauniita ja ”Appels +
oranjes” on menevää poppia. Hyviä biisejä sisältävästä levystä huolimatta
yhtyeen momentum oli mennyt. Levy ei tuntunut relevantilta ilmestyessään eikä
se tunnut siltä vieläkään, vaikka materiaali on vahvahkoa. Erilaiselta se
tietenkin kuulostaa edelleen bändin aikaisempaan linjaan verrattuna.
Machina/The Machines of God (2000) on
ehkä tullut kuultua osittain aikaisemmin, mutta nyt ollaan kuitenkin melko
neitseellisessä tilassa. Olin lopen kyllästynyt yhtyeeseen, mutta usein tulee
ymmärrettyä myöhemmin, ettei se selity suoraan sisällöllä. Bändi palasi
suorempaan, rokimpaan ja oikeastaan metalliseen ilmaisuun. Esimerkiksi
avausraita ”The Everlasting gaze” ei olisi sellaisenaan istunut mihinkään
bändin aikaisempaan levyyn. ”Raindrops + sunshowers” sopisi hidastettuna Adorelle, mutta nyt kyse on anomaalisesta
laukkapopista. Vasta kolmas raita, ”Stand inside your love” on tasapainoisen
onnistunut. Kokonaisuutena albumi on täysin asiallisesta biisimateriaalista
huolimatta vieraannuttava. Siitä puuttuu tähtihetket, luovuus ja se herkkyys,
joka bändissä vetosi myös indiepoppareihin. Sen äänimaailma on yksitotista
ummehtunutta mattoa, jonka lähes 80 minuuttiin ei mahdu nyansseja eikä
avaruuden tuntua. Bändi kulki liikaa aikansa metallistuvien trendien perässä,
joskaan ei tarpeeksi kyetäkseen hyppäämään pomppumetallin ja muiden aikansa
amerikkalaisten trendien kyytiin.
Zeitgeist (2007) ilmestyi seitsemän
vuoden tauon jälkeen. Yhtye tuntui tarpeettomalta vuonna 2000 ja mikään ei
ollut muuttunut siirryttäessä ajassa vuoteen 2007. Muistan jotenkin hämärästi
albumin ilmestyneen, mutta en edes kuullut sitä. Vuonna 2014 se kuulostaa
lähtökohtaisesti metalliputkeen juuttuneelta turhakkeelta, jonka mielekkyyden
ymmärtää vain Billy Corgan, jos hänkään. Taaskaan kyse ei ole siitä, ettei
siltä löytyisi aivan kelvollisia sävellyksiä, mutta en keksi, miten kukaan
yhtyettä kultakausina kuunnellut jaksaisi kiinnostua Zeitgeistista. Ensimmäinen jonkinasteinen ilopilkku on viides raita
”Tarantula”. Samaa mieltä oli joku muukin, koska se julkaistiin albumilta
ensisinglenä.
Oceania (2012) ei ollut kaiken koetun
jälkeen teos, jota odotin. Rehellisesti sanottuna en edes rekisteröinyt sen
ilmestymistä. Kun kokosin vuoden albumilistaa, ei se edes käynyt mielessä. Nyt
kuunneltuna se vaikuttaa paremmalta kuin pari edellistä levyä. Kyse on
tarpeettomasta albumista, mutta toisaalta Corgan on päässyt eroon ummetuksesta.
Sen biisit tuntuvat luontevilta ja pakottamattomilta. Se ei ole radikaali
irtiotto, mutta biisimateriaali on hyvää keskitasoa. Corganin käsitys albumin
sopivasta mitasta on edelleen omista mieltymyksistäni poikkeava.
Smashing
Pumpkinsin tuotannon kuuntelusta jää ristiriitainen olo. Yhtye on
parhaimmillaan yksi hienoimmista, mutta sen ura kääntyi jyrkkään laskukierteeseen,
josta se ei ainakaan toistaiseksi ole palannut takaisin. Bändiltä on jäänyt
elämään useita biisejä. Ainakin minun on vaikea kuvitella tilannetta, jossa ”Jennifer
Everin”, Siamese Dreamin parhaiden, Mellon Collien onnistumisten tai Adoren valittujen palojen kuuleminen ei
saisi ihmettelemään, miten upeita kappaleita bändi on tehnyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti