perjantai 21. maaliskuuta 2014

Studioalbumit osa 32: Pere Ubu

En ole varma, milloin Pere Ubu astui itseäni kiinnostavien yhtyeiden piiriin. Ehkä se oli vuonna 1993, kun Frank Blackin ensimmäinen sooloalbumi ilmestyi. Levyllä soitti myös Eric Drew Feldman. Luin, että hän oli soittanut aikaisemmin Captain Beefheartin kanssa ja yhtyeessä nimeltä Pere Ubu, joskin vasta vuoden 1989 Cloudlandista alkaen.

Myöhäisempi muistikuva on vuodelta 1997, kun Bob Hund teki mainion version Pere Ubun ”Final solutionista” nimellä ”Ett fall & en lösning”. Tutustuin Bob Hundiin, mutta en Pere Ubuun.

Kun maleksin Prahassa pari viikkoa itsekseni vuonna 1998, huomasin Pere Ubun keikkamainoksen. Koska en oikein tuntenut bändiä eikä tekemisestä ollut puutetta, päätin jättää tapahtuman väliin. Jälkeenpäin voi hieman harmitella, sillä siinä olisi ollut mahdollisuus päästä kiinni kiinnostavaan yhtyeeseen. Nyt se jäi hieman myöhemmälle ajalle.

Jossain vaiheessa lainasin kirjastosta summamutikassa Rocket from the Tombsin cd:n. Se iski välittömästi ja kovaa. Ymmärsin, että Stoogesilta kuulostavalla yhtyeellä oli Pere Ubu –kytkös: Ubu kehittyi Rocketin rippeistä. Myöhemmin lainasin kirjastosta Ubu-boksin. Se oli hyvää musiikiia, mutta se myös tuntui riittävän. Vielä myöhemmin aloin katsella YouTubesta Ubun televisioesiintymisiä. Niistä iski erityisesti kappale ”Breath”, jonka bändi esitti Night Musicissa. Vähitellen kypsyi ajatus tutustua bändiin paremmin.

Ostin neljän cd:n boksin Datapanik in the Year Zero. Siinä on bändin 5 ensimmäistä albumia sekä yksi cd sekalaisia Ubu-johdannaisia (tai sitä edeltäneitä) yhtyeitä ja ennen ensilevyä julkaistuja paloja. Mukana ovat yhtyeen ehdottomat klassikot, ensisingle ”30 Seconds over Tokyo” ja toinen single ”Final solution”. Sen jälkeen ostin Worlds in Collision –levyn ennen kuin ryhdyin kuuntelemaan systemaattisesti.

Yhtye on sekoitus garagea, post-punkkia, krautrockia ja myöhemmin myös poppia. Kaikkea yhdistää laulaja David Thomasin tunnistettava ja viehättävä ääni, mutta bändin hienouksiin kuuluu myös muutakin. Eihän yhtye, joka ottaa nimensä Alfred Jarryn näytelmästä (josta näin hienon version Turun kaupunginteatterissa 2000-luvun alkupuolella), voi olla läpeensä huono.

Ennen ensialbumia yhtye teki siis muutaman ikimuistoisen singlen.

The Modern Dance (1978) on ensimmäinen täyspitkä ja se alkaa kahdella Ubu-klassikolla, ”Non-alignment pack” ja ”The Modern dance”. Muilta osin vierastan tämän levyn yksittäisistä biiseistä kirjoittamista, sillä itselleni kyse on enemmän äänimaisemallisesta kokonaisuudesta kuin biiseistä.

Dub Housing (1978) ilmestyi samana vuonna ja se on, mikäli mahdollista, tyylillisesti eklektinen ja yhtenäinen samanaikaisesti. Toisin sanoen sillä post-punk ja krautrock flirttailee paikoin dub reggaen kanssa, mutta kokonaisuus on kompakti. Mitään aikaisemmin mainittujen hittien kaltaisia yksittäisiä täysosumia albumilla ei ole, mutta silti se on Ubun yksi arvostetuimmista levyistä. Jotenkin mieleen tulee The Fall, joka kuulostaa hyvältä silloinkin, kun yksittäisiä biisejä ei meinaa löytyä.

New Picnic Time (1979) jatkaa samalla linjalla. Rytmillistä kokeilua ilman iskeviä melodioita on konsepti, joka saattaa puuduttaa, mutta ainakin bändi tekee sen paremmin kuin moni muu yhtye.

The Art of Walking (1980) menee taas askeleen kokeilevampaan ja häröilevämpään suuntaan.

Song of the Bailing Man (1982) on boksissani samalla cd:llä edeltäjänsä kanssa, joten levyn vaihtumista ei edes huomaa. Samaa kamaa. Vähitellen kuuntelu alkaa puuduttaa ja mieleen hiipii ajatus, mihin tästä voi edetä. Se jäikin viimeiseksi levyksi ennen ensimmäistä hajoamista.

The Tenement Year (1988) on yhtyeen ensimmäinen reunion-levy. Siinä on osittain tuttua ja osittain uusia painopisteitä. David Thomasin ääni on yhtä tunnistettava kuin ennenkin, mutta musiikillisesti ote on suorempi. Lisäksi biisit ovat rakenteeltaan perinteisempiä, joskaan ei mitään valtavirtaa. Kokeelliselta indiebändiltä kuulostavissa sovituksissa ja biiseissä on piileviä popkoukkuja. Mukana on myös herkän kaunis ”Miss you”, tosin ubumaiseen tyyliin sovitettuna, jottei mitään hittiä synny. Jos alkukauden levyissä rupesi vähitellen kyllästymään ja miettimään, minne yhtye voi enää edetä, paluulevy tarjoaa vastauksen. Se on vahva näyttö bändin kyvystä uudistua menettämättä uskottavuuttaan.

Cloudland (1989) aukeaa yhdellä parhaista bändin popvetoisista biiseistä (”Breath”). Albumilla on myös bändin tunnettuihin ja pidettyihin kappaleisiin kuuluva ”Waiting for Mary”. Myös ”The Wire” ja ”The Waltz” ovat maininnan arvoisia levyllä, joka kuuluu Ubun tuotannon popahtaviin – mutta silti juurilleen uskollisiin – kohokohtiin.

Worlds in Collision (1991) sai pitkän pähkäilyn jälkeen kuuntelemaan kaikki muutkin bändin levyt. Se alkaa hienolla biisillä ja tekstillä ”Oh Catherine”, joka koko levyn tavoin on popimpaa Ubua. Myös ”Goodnight Irene”, Talking Headsia etäisesti muistuttava ”Worlds in collision”, melodinen ”Over the moon” ja popahtava ”Nobody knows” ovat heti mieleenpainuvia raitoja.

Story of My Life (1993) on siinä mielessä tyypillinen Ubu-levy, että se alkaa upealla kappaleella. Tällä kerralla kyseessä on ”Wasted”. Toisena tulee ”Come home”, joka saattaa olla televisiosarja Kalifornian katsojille tuttu. Levyn single oli ”Kathleen”, joka on suorahkoa poppia. Kokonaisuus ei ole radikaalisti kahdesta edeltäjästään poikkeava, mutta tämä on kevyesti yhtyeen poppaavin kokonaisuus.

Ray Gun Suitcase (1995) on hidastempoinen, melko raskassoutuinen levy. Tosin sen kuuntelu vahvistaa ajatustani Pere Ubun ja the Fallin yhteisestä piirteestä: ne ovat aina miellyttävää ja kiinnostavaa kuunneltavaa, vaikka tekisivät vaikeasti avautuvaa musiikkia. Tällä en tarkoita, että Ray Gun olisi heikko teos, mutta sieltä ei totta vie tanssilattian täyttäviä hittejä kannata hakea. ”Montana” ja ”Down by the river II” ovat hienoja biisejä. Suosikkiraitani on yksinkertaisuudessaan ja hypnoottisuudessaan vangitseva ”Vacuum in my head”, jonka luontevin esityspaikka olisi taidenäyttely (”I’ve got a vacuum cleaner in my head / it sucks up everything I know”). Aikamoinen taidepläjäys on myös Beach Boys -cover ”Surfer girl”.

Pennsylvania (1998) nostaa tempoa ja muistuttaa rytmiikaltaan enemmän alkuaikojen taivalta kuin bändin popimpaa kautta. Levy jää jotenkin hajanaiseksi eikä aukea edes parilla kuuntelulla.

St. Arkansas (2002) tuli kuunneltua kursorisesti YouTubeen ladatuista palasista. Sen avaa hieno raita ”The Fevered dream of Hernando DeSoto” ja päättää vielä onnistuneempi ”Dark”. Albumi on edelliseen verrattuna ihan helppoa kuunneltavaa.

Why I Hate Women (2006) ei löydy Spotifysta enkä ole saanut sitä käsiini muuta kautta. YouTubessa on muutama biisi ja niiden perusteella kyse ei ole mistään hittikimarasta, mutta ei myöskään täysin obskuurista kokeilusta. Testikappaleet ovat melko tutunoloista Ubua, jota värittää David Thomasin omintakeinen ääni.

Long Live Pere Ubu! (2009) ei ole yhtyeen vaikein eikä helpoin teos. Se on jotain siltä väliltä. Onnistuneimmasta päästä löytyvät ”Song of the grocery police”, ”Watching the pigeons” ja ”The Story so far”.

The Lady from Shanghai (2013) ilmestyi pienen tauon jälkeen ilahduttamaan ja ehkä ennen kaikkea muistuttamaan yhtyeen olemassaolosta. Musiikki levyllä on aikamoista häröilyä, joskin sellaisenaan varsin mielenkiintoista. Popmelodiat ovat harvassa, samoin kuin post-punk tai garage, mutta krautrock tuntuu edelleen olevan Thomasin mieleen. Ehkä tässä vaiheessa yhtyeen ei tarvitse miellyttää – tekevät vain ihan miltä itsestä tuntuu.

Vaikka en kaikista Pere Ubun tekemisistä saakaan pitävää otetta, on kunnollinen bändiin tutustuminen ollut todella antoisaa. Niin monilla aikaisemmin sivuuttamillani Ubu-levyillä on yksittäisiä biisejä, joita pitää pyöritellä uudestaan ja uudestaan.

Vaikka aloitin kuuntelun tilanteesta, jossa hyllystä löytyi yhtyeen viisi ensimmäistä albumia samassa boksissa ja vähän enemmänkin, en olisi uskonut, että yhtyeen myöhemmältä uralta löytyy niin paljon innostavaa musiikkia. Vahva suositus kaikille, vaikka Pere Ubu taitaa olla lopulta tarkoitettu harvoille.

Ei kommentteja: