Lapa
ylös, jos olet osallistunut festivaaleille ja nähnyt kaikki esiintyneet
artistit. Helsingin Ääniwallissa pidetyssä Hori Smokussa kävi näin, joskin vain
toisen päivän osalta. Ensimmäisen päivän ohjelmisto ei puhutellut, mutta toinen
päivä tarjosi hintaa ja laatua puntaroiden uskomattoman hienon kattauksen
niille, joiden sydämessä on paikka autotallirokille ja punkille.
12 esiintyjää kymmenessä tunnissa 28 eurolla. Siinä savottaa.
Ensimmäisenä esiintyi Giorgio Murderer. Nelihenkinen kombo soittaa tiukasti autotallipunkkia, jota maustaa syntikoista ujeltavat laserääneet. Laulavasta rumpalista pisteet, samoin kuin vetävistä kompakteista biiseistä. Tässä vaiheessa ei ollut vielä ahdasta, mutta jengi nautti. Mahtava aloitus. Livenä tuolta:
ja
studiossa tuolta:
Nopeasti
siirtymä toiselle lavalle, jossa soitti Särkyneet.
Bändin esiintyminen kesti niukasti yli 20 minuuttia, mutta siinä ajassa
kuultiin yhtyeen parhaat kauniin melodiset poprallit, eikä montaa heikompaa
tekelettä kuultu. Bändi kuulosti jotenkin kömpelömmältä kuin aikaisemmin tai
sitten olin ensimmäistä kertaa selvänä bändin keikalla. Tykkäsin tietenkin.
Pienellä lavalla aloitti Lähtevät kaukojunat. Tamperelainen punk-trio oli ehkä soitannollisesti festivaalin kömpelöin, mutta arkisista aiheista kertovien melodisten punk-pop -biisien idearikkaus pelastaa yhtyeen. Hieno jatke tapahtumalle.
Päälavalle kapusi seuraavaksi Talmud Beach, jonka vähäeleinen huumoriblues toimi hyvin. Nautinnollinen keikka tämäkin, joskin jätin lopusta vähän aikaa yleiseen hengailuun. Heti alkuun tuli ”Hobo don’t mind a little rain” ja setissä oli liuta itselleni tuntemattomia biisejä.
Studiossa:
https://www.youtube.com/watch?v=AAEh-AxAVf8
Pieni tauko ulkoilmassa ennen seuraavaa esiintyjää. Sitten pienellä lavalla tapahtui jotain käsittämätöntä. Sinne nousi kreikkalainen Acid Baby Jesus. Olin kuunnellut yhtyettä hiukan etukäteen, joten ounastelin keikan olevan ihan kiva. Se oli kuitenkin järkyttävän hyvä. Yhtye yhdistelee 60-luvun Kalifornian hippi- ja nuggetsmeininkiä psykedeliaan ja punkkiin (muistuttaen punk-hetkinään Black Lipsiä). Välillä mieleen tulee Rolling Stones psykedeelisimmillään. Hienoja biisejä, miellyttävää jamitusta, paljon yhteislaulua. Aion tutustua tähän lisää.
Studiolive:
Video:
Ja taas mentiin. Päälavalla esiintyi seuraavaksi Buck Biloxi and the Fucks. Bändin kitaristi-laulaja on Giorgio Murdererin rumpaloiva laulaja. Bändeissä on sama basisti. Buck on monotonisempaa ja – jos mahdollista – vielä vähän suorempaa. Biiseissä on vaihtelua vähemmän kuin Ramonesilla, mutta basso jytisee Ramonesia enemmän. Bändi soittaa tuollaisia 20 minuutin keikkoja. Todella hieno yhtye omassa genressään.
Livenä:
Studiossa:
Pienessä
salissa aloitti Läjä Äijälän instrumentaaleja soittava roots-trippi The Sultans. Läjä näppäilee kitaraa ja
joku toinen rummuttaa. Nyt mukana oli myös läskibasson soittaja, joka muutti
bluesin rockabillyksi. Kun kaikki istuivat, ei salin perältä nähnyt mitään. En
ängennyt eteenpäin, vaan jätin keikan parin biisin varaan.
Olosuhteiden
vuoksi siirryin ulkoilmaan nauttimaan drinkkejä. Rommipaussin jälkeen oli aika
siirtyä katsomaan Hopeajärveä. Sille
läheisin vertailukohta lienee Radiopuhelimet, mutta paljon muutakin tulee
mieleen, vaikkapa Sielun Veljet. Äkkiväärää musiikkia soittava yhtye on melko
hyvä, vaikka täydelliset biisit heiltä puuttuu. Nyt päällimmäiseksi mieleen jäi
”566 plus sata”. Mukava keikka tämäkin.
Kiireinen
siirtyminen brittiläisen Black Timen
eturiviin. Eteen siksi, että tarkoituksena oli katsoa vain osa keikasta, joten
se olisi hyvä nähdä paraatipaikalta. Jo alkukeikan katsominen tarjosi
suunnilleen ne biisit, jotka tunsin. Bändin musiikissa kuuluu suosikkiyhtyeitäni,
esimerkiksi The Cramps ja Jesus and Mary Chain, mutta Black Time on melko
kaukana niiden omaperäisyydestä ja luovuudesta. Jos pastissi on parasta mihin
kykenee, kannattaa imitoida parhaita. Sen viihdyttävä Black Time on ymmärtänyt.
Sitten
oli vuorossa pikainen ruokatauko. Tankkauksen jälkeen lavalle nousi Pää kii, joka soitteli ne tutut ja
mainiot biisinsä läpi hieman epävireisesti. Taas piti katsoa ja diggaillakin,
vaikka bändi polkee aika lailla paikallaan. Bergmanin spiikeistä huvittavin oli
”Dead Moon mieluummin kuin Stooges”.
Pikkulavalla
ei enää soitto soinut. Oli siis taas pieni rommitauko ennen kuin päästiin
kuuntelemaan amerikkalaista Moon Duoa,
joka on kuitenkin trio. Junnaavaa krauttia, psykedeelistä kitaraa, syntikka-ujellusta
ja steppilautarumpukomppia lavalla, jonka täydellisestä pimeydestä loistaa
taustakankaan värikuviot. Tämä on minulle oikeanlaista tyyliltään enimmäkseen
lainatun musiikin päivitystä nykyaikaan. Nautin keikasta todella paljon. Saatoin
jopa tanssia.
Studiolive:
Video:
Viimeinen
tauko ja sitten Dead Moon. Viimeksi
näin yhtyeen aika tarkkaan 20 vuotta sitten Turussa. Bändi lopettaa oman
ilmoituksensa mukaan kiertämisen syksyllä, joten kyse taisi olla Suomen
jäähyväiskeikasta. Alkuun tuli ”Fire in the western world” ja heti perää ”13
going on 21”. Alkupuolella tuli myös yksi suosikeistani ”Running out of time”
ja sitten muutama itselleni vähemmän tärkeä biisi. Jälkipuoliskolla kuultiin
klassikoita ”Dagger moon” ja varsinaisen setin päättänyt ”Dead moon night”.
Encoressa tuli hienot ”It’s o.k.” ja ”Out in the blue”. Koko illan päätti debyyttilevyltäkin
löytyvä Elvis-laina ”Can’t help falling in love with you”. Tuossa tammikuun
2015 keikka hyvällä kuvan ja äänen laadulla.
Tiivistetysti
Hori Smokun plussat ja miinukset:
Plussat:
+Esiintyjät!
+Hinta:
päivälippu vain 28 euroa
+Rommi-inkivääriolut
-drinkki: hyvää kuudella eurolla ilman kaljanlanttauksen aiheuttamaa
pöhöytymistä
Miinukset:
-Loppuillan
ahtaus – päivä oli loppuunmyyty
-Paikassa
ei myydä kahvia eikä teetä
-Merchandise-osasto
olisi järkevää organisoida keskitetysti niin, että artistien tuotteita saisi
läpi päivän
-Järkkäreiden
mielivalta: takit piti jättää narikkaan puolen yön jälkeen eli puolentoista
artistin ajaksi, paitsi farkkurotsia ei tarvinnut jättää – nahkatakki piti;
sukupuolten eriarvoisuus: miehet eivät saaneet kantaa puolen yön jälkeen
kangaskassia, mutta naisille suotiin mikä tahansa rinkka
-Dead
Moonille tunkeneet aggressiiviset ja väkivaltaiset miehet ja naiset:
keskisormenmittaiset terkut erityisesti känniselle naiselle, sinulle, joka
huidoit kainalosauvoillasi tarkoituksellisesti ihmisiä ja tuplakeskari sun
itkevälle räkäkänniselle kaksimetriselle miehellesi, joka vei sekoilullaan viiden ihmisen tilan ja jonka siirsin pois jalkojeni
päältä ja joka sen seurauksena sopersi, että olen ikävin ihminen koko päivänä.
Kauneusvirheistä
huolimatta kokonaisuus jäi roimasti plussalle. Kesän paras keikkapäivä
Sidewaysin perjantain kanssa.
ps.
Myös Yle noteerasi tapahtuman televisiouutisissa ja verkkosivuillaan. Kuvissa
seisoskelen minäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti