"Punkin kummisetä" Richard Hell

Kun menin paikalliseen kirjakauppaan ostamaan Voltairen filosofista sanakirjaa, jonka olin huomannut olevan alennuksessa, matkaan tarttui myös aivan toisenlainen klassikko: ”punkin kummisedäksi” tituleeratun Richard Hellin kohtuullisen tuore omaelämäkerta Sopeutumattomien sukupolvi (2013).

Alkuperäiseltä nimeltään teos on hienompi: I Dreamed I Was a Very Clean Tramp. Se kertoo yksilön elämästä, mutta itselleni kiinnostavinta siinä on Hellin osallisuus New Yorkin omintakeisen punk-skenen synnyssä ja muotoutumisessa. 

Kirjaa on luettava yli 100 sivua ennen kuin päästään musiikkiin. Sitä ennen Hell, oikealta nimeltään Richard Myers, käy läpi nuoruuttaan ja repaleisia kouluaikojaan. Sitten hän muuttaa New Yorkiin, lopullisesti. Tuohon saakka kirjassa on muutamia musiikillisia viitteitä Rolling Stonesiin ja muihin aikansa rajumpiin bändeihin, mutta Helliä kiinnosti enemmän runous.

Sama meno jatkuu New Yorkissa. Musiikki tulee ikään kuin yhdeksi taiteelliseksi itseilmaisun kanavaksi. Runojen sijaan ja asemesta voi tehdä myös sanoituksia ja säveltää. Soittotaito tässä vaiheessa on tulevalla basistilla olematon.

Hell perustaa parhaan kaverinsa ja kämppiksensä Tom Verlainen kanssa yhtyeen The Neon Boys. Jo tuossa vaiheessa on sävelletty kappaleita, jotka tulivat myöhemmin tunnetuksi Televisionin ensilevyltä ja Richard Hell and the Voidoidsin tuotannosta.

Kun The Neon Boys ei löydä sopivaa toista kitaristia, hanke kariutuu, ja syntyy Television. Hell sotkee välinsä taiteellisesti eri linjoilla olevan Verlainen kanssa ja lähtee bändistä pari vuotta ennen ensilevyä. Hell on punk, Verlaine taiteilijasielu.

Hell siirtyy basistiksi Heartbreakersiin. Yhtye syntyy, kun Johnny Thunders ja Jerry Nolan saavat kenkää New York Dollsista liiallisen huumeidenkäytön seurauksena. Tuossa vaiheessa Hell käyttää kamaa, mutta huomattavasti vähemmän kuin bänditoverinsa.

Tämän jälkeen tuli Richard Hell and the Voidoids. Voidoids-nimen taustalla on Tom Verlainen kuvaus Hellistä (”void”) keskustelussa, jossa kaikkiin laitettiin oid-pääte.

Hellin tuotanto on verrattain vähäistä ja epätasaista. Hänellä on muutamia hyviä biisejä, mutta jos ollaan oikein ankaria, niin hänellä on vain yksi todellinen klassikko: ”(I Belong to the) Blank Generation”, joka oli yhtyeen vuoden 1977 debyyttialbumilla. Biisin teksti luetaan useimmiten kuvaukseksi tyhjästä, menetetystä sukupolvesta, mutta sanoma on ristiriitainen. Kyse on nimittäin ___ sukupolvesta eli sellaisesta, jonka jokainen voi täyttää itse, valita, hylätä ja valita uudelleen. Kun siitä laulaa tuskaisesti, syntyy ristiriitainen tulkinta, jota ei voi naulata yksinomaan myönteiseksi eikä kielteiseksi.

Lähimmäksi edellä mainitun kaltaista klassikkoutta päästään Hellin ja Dee Dee Ramonen heroiinihöyryisessä sävellyksessä ”Chinese Rocks”, jonka sekä Heartbreakers että Ramones levytti. Myös ensialbumin ”Love comes in spurts” ja toisen, Hellin huumekoukun vuoksi vasta vuonna 1982 ilmestyneen Destiny Street -levyn punkpopralli ”The Kid with the replaceable head” (joka tosin ilmestyi sinkun b-puolena jo 1979) ja ehkä vielä saman levyn ”Time” ja ”Ignore that door” ansaitsevat kunniamaininnan.

Kun kirjassa päästään CBGB-klubin vaiheisiin, alkaa sivuilla hengailla tuttua porukkaa Ramonesista ja Patti Smithistä Blondieen. Yksi musiikillisesti kiinnostavimmista, hieman vähemmän tunnetuista sivuhahmoista on Peter Laughner, 24-vuotiaana kuollut  sävellystaitoinen älykköversio Sid Viciousista. Laughner oli perustamassa Pere Ubua ja sitä ennen vaikutti Rocket from the Tombsissa. Hänen parhaimpiinsa kuuluu yhdessä Cheetah Chromen kanssa RftT:lle tehty ”Ain’t It Fun” – biisi, joka tuli tunnetuksi Dead Boysin versiona.

Hellin asema ”punkin kummisetänä” perustuu osittain hänen rooliinsa skenessä New Yorkissa. Tärkeämpi on kuitenkin hänen tyylinsä (revityt vaatteet ja lyhyt ylöspäin sojottava kampaus), jonka hetken New York Dollsia manageroinut Malcom McLaren toisti brittiläisessä Sex Pistolsissa. Kun Blondien Chris Stein selaili lehteä, jossa oli juttu Sex Pistolsista, hän totesi Hellille: Tule katsomaan, täällä on neljä jätkää, jotka näyttävät sinulta.

Kirjassa käsitellään 80-luvun jälkeistä aikaa vain parilla lauseella. Kun epilogissa palataan Tom Verlaineen, jää käsitys, että hän on Hellin herkkä kohta, jota raapaistaan vain pinnalta.

Lukemisen taustamusaksi sopii Richard Hell and the Voidoidsin albumi Blank Generation vuodelta 1977 sekä Spurts: Richard Hell Story, johon on koottu miehen parhaita edellä mainitun Voidoidsin lisäksi The Neon Boysilta, Heartbreakersilta, Televisionilta ja Dim Starsilta, joka oli Hellin bändi 1990-luvulla.

Lisäksi kirjan soundtrackiksi kelpaa kirjassa muutamaan otteeseen mainitun Ork recordsin pian ilmestyvä kokoelma New York New York, joka kattaa yhtiön koko tuotannon ja sisältää Hellin lisäksi Televisionia, Alex Chiltonia, Feeliesiä ja muutamia obskuurimpia artisteja.

Ai niin, kirjassa käsitellään kohtuullisen paljon huumeita ja seksiä.