Kirjastovisiitillä
matkaan tarttui Janne Salmen tuore kirja Rockin’
is our business: 30 vuotta suomalaista rock’n’roll -elämää 1982–2012. En
tiedä, mikä on osuva kirjan määritelmä, mutta tätä pidän lähinnä kirjan kansiin
laitettuna hengästyttävänä listana muistiinpanoja siitä kaikesta, mitä
rokkarikuvioissa tapahtui keikkarintamalla mainittuina vuosina. Sellaisena se
tarjosi mahdollisuuden tutustua tapahtumien kirjoon ja muistella niitä muutamia,
joissa itse oli mukana.
Pohjanmaalla
tuli käytyä kaikenlaisilla kotimaisten bändien klubikeikoilla, mutta teos
keskittyy ensisijaisesti ulkomaisiin keikkavieraisiin (vaikka ruotiikin
pääkaupunkiseudulta parin paikallisen bändin keikkoja vuosi toisensa perään).
Salmi
listaa esimerkiksi kaikki Valkeakosken Vuolteensillalla järjestetyt Rock’n’Roll
Jamboreet, joiden varhainen konsepti oli selvä: yksi tai kaksi ulkomaista
esiintyjää, pari kotimaista, levymyyntiä ja kaljapäissään olevia rokkareita.
Tyypillisesti bileet eivät rajoittuneet yhteen genreen, vaan sopivalla
yhdistelmällä paikalle houkuteltiin teddyjä, 50-luvun rockin ystäviä,
psychobillyjä ja neorockabillyn kuuntelijoita. Pohjanmaalta järjestettiin
tilausajo, joka poimi Tampereelta kyytiin lisää porukkaa, valitettavan usein
myös skinheadejä.
Omalta
kohdaltani olennaisia ovat vuodet 1989–1991, aika ennen täysi-ikäisyyttä.
Ensimmäinen
jamboreeni oli kesällä 1989. Viisitoistavuotiaalle tapahtumassa oli
ihmettelemistä. Levyjen ostelu oli yksi kohokohta, koska muutoin olin
postimyynnin varassa. Nyt pääsi koskettelemaan ja näkemään fyysiset teokset.
Pääesiintyjänä oli Suomessa tiuhaan vieraillut brittiläinen Restless, joka
saapuu myöhemmin tänä vuonna Suomeen jo toiseen kertaan.
Seuraava
kerta osui vuoden 1990 talveen. Nyt pääesiintyjänä oli brittiläinen Stargazers,
joka oli julkaissut harvinaisuudeksi muodostuneen pitkäsoittonsa jo vuonna
1982. Yhtyeen jive’n’jump rokettirolli ei ollut tehnyt minusta fania, mutta
taas piti päästä keikalle, josta toki pidin.
Keväällä
vetonaulana oli alan klassikko The Polecats. Yhtye oli tehnyt juuri uuden levyn
usean vuoden tauon jälkeen. Kävin keikan aikan eturivissä ja jossain vaiheessa esiintymistä
Morrisseyn luottokitaristina tunnetuksi tulleen Boz Boorerin kitara kolahti
päähäni. Onneksi ei sattunut. Tuo keikka jätti mukavat muistot vuosikausiksi.
Tässä
välissä The Cramps esiintyi Provinssirokissa, vaikka se ei kirjan sivuille
ylläkään. Pääsin näkemään yhtyeen soundcheckin edellisenä päivänä ja itse
keikka oli ikimuistoinen. Jossain on se c-kasetti, johon myöhemmin nauhoitin
radiosta soitetun keikan.
Heinäkuun
lopulla tuli taas keikkamatka. Nyt pääesiintyjänä oli neorockabillyn kärkeen
kuuluva brittiläinen Long Tall Texans, joka ei pettänyt. Paljon en keikasta
muista, mutta paikalla olin, ja edelleenkin kuuntelen yhtyettä mielelläni.
Yhtye on käynyt Suomessa monesti myöhemminkin, mutta ei ole osunut kanssani
samaan paikkaan lukuun ottamatta kesää 2006, jolloin matkasin bändin kanssa
samassa Ryan Airin koneessa Tampereelta Lontooseen.
Kesä
päättyi siihen, että elokuun lopussa brittiläinen psychobillyn kärkinimiin
lukeutuva Guana Batz esiintyi jopa Seinäjoella. En kuitenkaan yrittänyt k-18 -ravintolaan,
mutta kävelin paikan ohi keikan ollessa käynnissä. Katsoin ikkunan läpi, että
siellä ne soittavat. Pääsin kuitenkin näkemään bändin Vuolteensillalla. Tuolloin
tuore albumi Electra Glide in Blue
oli hallussa ja keikka täytti odotukset.
Lokakuun
lopulla tuli vielä mahdollisuus nähdä legendaarinen The Meteors. Psychobillyn
ehdoton klassikko oli kovassa vedossa. Yhtye oli juuri julkaissut yhden monista
livelevyistään – Life Styles of the Sick
and the Shameless: Live III. Ostin sen muistoksi, joskaan en paikan päältä.
Nimikirjoitukset kävin hakemassa keikkalippuun, jonka säilöin bändin
merkittävimmän ep:n ”Meteor Madness” sisäpussiin.
Jos
vuosi 1990 oli kiireinen rokkivuosi, niin seuraavakin alkoi lupaavasti. Heti
helmikuussa Vuolteensillalla oli esiintymässä parasta mahdollista
(psycho)billya: hollantilainen Batmobile. Mukana oli myös tuolloin vielä
useimmille tuntematon yhtyen, tanskalainen Nekromantix.
Nekromantixin
ensimmäisen levyn (Hellbound) olin
ostanut tamperelaisesta Daddy Cool -levykaupasta, mutta keikasta en innostunut.
Soitto puuroutui, mikä tuntui olevan ongelmana myös 20 vuotta myöhemmässä
Ruisrockin keikassa. Sen sijaan Batmobilen kolina oli juuri niin toimivaa kuin
saattoi odottaa. Edelleen jaksan kuunnella bändin levyjä muutenkin kuin
nostalgian siivittämänä, ja tämä ei päde kovin moneen alan bändiin.
Kesällä
tuli mahdollisuus päästä Stray Catsin juhannuskeikalle, sillä bändi oli
buukattu kaikista maailman mahdollisista paikoista Keski-Suomessa sijaitsevan Saarijärven
Ahvenlampirockiin. Pieneen autoon lastattiin viisi ihmistä ja Soinissa
pysähdyttiin kahville. Paikalliset kysyivät saman tien: ”Ootteko joku bändi?” Festivaalialueella
kaljatelttaan ei ollut ongelmia päästä sisään alaikäisenä, mutta en muista,
ostinko yhtään olutta. Ehkä join yhden. Kuuntelin kuitenkin tovin Zeppeliiniä
reggae-versioina esittänyttä Dread Zeppeliniä. Stray Catsin keikasta pidin
kovasti. Se oli ensimmäinen (toistaiseksi kahdesta) kerrasta. Kokemusta hieman
häiritsi takana seisoskellut ja joraava nainen, jolta puuttuivat housut.
Vielä
samana vuonna joulukuussa suuntasin nokan kerran Vuolteensillalle, jossa
esiintyi legendaarinen, jo vuonna 1970 perustettu Crazy Cavan. Tämä on ainoa
kerta, kun olen nähnyt Suomessa moneen otteeseen vierailleen bändin. Vaikka en
mikään teddyboy koskaan ollutkaan, olin otettu keikasta.
Vuosi
1991 ei ollut aivan yhtä aktiivinen kuin 1990, mutta kyllä tuostakin muistoja
saa vuoltua. Osasyynä on se, että jamboreita järjestettiin vuonna 1990 enemmän
ja niiden pääesiintyjät puhuttelivat teiniä.
Vuonna
1992 en muistaakseni osallistunut yhteenkään rokkijamboreeseen. Niitä
järjestettiin vähemmän, sillä Vuolteensillan bilepaikka poltettiin kesällä.
Suosikkini The Cramps vieraili kesän aikana Tavastialla ja Ilosaarirokissa.
Jälkimmäistä pohdin pitkään, mutta jostain syystä vaaka kallistui kotiin
jäämisen kannalle. Tiesin toki jo tuolloin, että myöhemmin kaduttaa.
Ehkä
suurin syy rokkipippaloiden skippaamiseen oli valtava innostus toisenlaiseen
musiikkiin. En kuunnellut yhtä antaumuksellisesti billybändejä. Sen sijaan
garagerokki ja kaikenlainen sitä läheltä liippaava outsider music (Hasil Adkins,
Legendary Stardust Cowboy jne.) tuntuivat kiinnostavammilta. Enemmän aikaa
vietin tutustuen uusiin suosikkeihini, kuten Nick Cave and the Bad Seeds, Sonic
Youth, Pixies, Bad Religion, CMX, ja Dead Kennedys. Silti kuunnelluimpiin
levyihin kuului billykuvioiden marginaalissakin olleet kotimaiset albumit,
kuten Garbagemenin ”Nobody Move Nobody Get Hurt” ja Tom Cat Rebelsin
”Tom-a-bility”.
Salmen
teoksen lukeminen aiheuttaa muistojen lisäksi myös tunteen siitä, että olisi
pitänyt olla aktiivisempi ja ennakkoluulottomampi. Miten hienoa olisi ollut
nähdä loistavat Blasters ja Paladins. Mikä kuriositeettiarvo olisi Screaming
Lord Sutchin keikalla – sitä sentään harkitsin vakavasti. Suomessa kävi tuohon
aikaan merkittävä määrä 1950-luvun suuruuksia, jotka olisi ollut hienoa nähdä:
Johnny Cash, Bo Diddley, Jerry Lee Lewis, Little Richard, Chuck Berry, Carl
Perkins ja Wanda Jackson, noin niin kuin esimerkiksi suurista nimistä. Pienellä
vaivalla olisi nähnyt myös sellaiset vähemmän tunnetut hienot artistit kuten Jack
Scott, Johnny Carroll, Ronnie Dawson ja Sonny Burgess.
Kirjassa
mainitaan myös myöhempiä näkemiäni keikkoja, mutta tässä kuvattu aikaväli kuvaa
yhtä, aika mukavia muistoja sisältävää osaa intensiivisistä teinivuosista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti