Talous-
ja sosiaalihistorian professorin Matti Peltosen Viinapäästä kolerakauhuun (1988) kuului kulttuurihistorian
opintojen alkuvaiheessa tenttikirjallisuuteen. Siitä jäi vahvat muistijäljet.
Peltosen toinen, jo yli 20 vuotta vanha kirjoituskokoelma Matala katse (1992) jäi jostain syystä lukematta. Nyt kävin sen
läpi iltalukemisena.
Matala
katse viittaa niin sanottuihin uusiin historioihin, erityisesti mentaliteetti-
ja mikrohistoriaan. Niissä arkinen ja alhainen, yksityiskohtainen ja
vähäväkinen ovat tulleet osaksi historiantutkimuksen kohdetta.
Yksinkertaistettu oppihistoria kulkee näin: kiinnostus matalaan perustui aluksi
vakiintuneisiin ”eliitin” tuottamiin lähteisiin ja jonkinlaiseen alhaisen
ylenkatsomiseen, mutta myöhemmin mahdollisten lähteiden kirjo on laajentunut eliittikulttuurin
ulkopuolelle. Alempia säätyjä ei enää pidetä ”hillittöminä” (Johan Huizinga)
tai epäluovina.
Tämän
tarinan Peltonen jakaa kolmeen vaiheeseen: kulttuurihistorialliseen
mentaliteettien historiaan (ennen 50-l), demografiseen mentaliteettihistoriaan
(40-l lopulta 60-l puoliväliin) ja antropologiseen mentaliteettihistoriaan
(70-l).
Iso
osa teoksesta käsittelee lukutaidon historiaa ja lukutaidon merkitystä
yhteiskuntien muutoksessa. Aihe on kiinnostava, mutta itselleni läheisempi on
historiateoreettinen keskustelu. Tosin teoksessa on merkittävä huomio luku- ja
kirjoitustaidon yleisyyden keskinäisistä eroista Suomessa. Lukutaito on ollut
yleisempää. Peltosen tulkinnassa syynä on kirkko, jonka tehtävänä näiden
taitojen opettaminen oli ennen koululaitoksen kehittymistä: Jumalaa palveltiin
lukemalla, ei kirjoittamalla.
Olen
aina arvostanut Peltosen työtä sen verran mitä siihen olen tutustunut. Hänen
muutamat kirja-arviot Tieteessä tapahtuussa
ovat olleet lehden parhaimmistoa. Nyt luettuna Matala katse pakottaa myös muistelemaan uudella tavalla niitä
kulttuurihistorian kursseja, joita kävin opinnoissani 1990-luvulla (tein
syventävät opinnot ja tuolloin vielä mahdollisen sivugradun).
Peltonen
käy helposti seurattavaa keskustelua useiden tutkijoiden kanssa. Carlo
Ginzburg, Lucien Febvre, Marc Bloch, Emmanuel Le Roy Ladurie, Nathalie Zemon
Davis, Giovanni Levi, Fernand Braudel, Jacques Le Goff ja muutamat muut
teoksessa vilisevät nimet tulivat tutuiksi opiskeluaikana, vaikka kaikkia
niistä en suoraan lukenutkaan. (Osa heistä kuuluu mentaliteettien vanhempaan
tutkimukseen, jota vastaan myöhemmät tutkijat reagoivat, mutta niitä kaikkia
yhdistää kiinnostus ”matalaan”.)
Se,
että mentaliteettihistoria, mikrohistoria ja populaarikulttuurin historia
tulivat osaksi historiateoreettista ymmärrystä heti perusopinnoista alkaen
tarkoitti, etten koskaan saanut koulutusta, joka olisi pitänyt valtiohistoriaa
tai suurmiehiin, sotiin, taiteilijoihin ja poliitikkoihin keskittyvää historiaa
tärkeimpänä, oikeana historiana tai ainoana mahdollisena.
Peltonen
kirjoittaa, että ”ilmiöt, jotka aikaisemmin olivat joko perifeerisiä tai
sovinnaisuussyistä vaikeita tutkia, ovat nousemassa tutkimuksen keskiöön.” Tämä
ymmärrys kytkeytyi hyvin uskontotieteen opintoihin, sillä uskontotieteellekin oli
jo tuolloin ominaista tarkastella kansanomaista uskonnollisuutta ja
populaarikulttuuria, ylipäätään muita kuin suurten maailmanuskontojen oppeja,
johtajia ja julkilausumia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti