Yksi
nuoruuteni musiikillisista ankkureista oli Sonic Youth. Se ei ollut tärkein
bändi, mutta sen kuuntelijoihin olen suhtautunut aina jo lähtökohtaisesti melko myönteisesti.
Olen kuunnellut sitä silloinkin, kun en oikein innostunut. Ajattelin, että vika
on siinä, etten yritä tarpeeksi (usein näin olikin). Yhtye on ollut
jonkinlainen osa elämääni niin monta vuotta, etten edes jaksa muistella
yksityiskohtia.
Jokin
sai innostumaan yhtyeen studioalbumien kuuntelusta. Yksi syy oli tunne, että tauko
on ollut pitkä. Pitäisi palata bändin pariin. Kuuntelu on jäänyt vähälle viime
aikoina. Suurin syy oli Kim Gordonin teos Tyttö
bändissä (2015). Nämä yhdessä riittivät. Hyllystäni löytyvät kaikki muut
paitsi viimeiseksi jäänyt The Eternal.
Se piti kaivaa kovalevyltä. Päätin jakaa kuuntelun kahteen osaan, koska
yhtyeestä riittää sanottavaa ilman yksityiskohtaisia henkilöhistoriallisia
muisteluitakin.
Confusion is Sex (1983) on aina
kuulostanut undergroundilta ja avant-gardelta. Se ei ole helppo levy edes Sonic
Youth -asteikolla. Mooren säveltämä avausraita ”(She’s in a) Bad mood” on
iskevä, välillä koveroidaan Stoogesin klassikkoa ”I wanna be your dog” ja
Gordonin ”Shaking hell” lienee yksi levyn tunnetuimmista, mutta muuten
kuljetaan kirskuvien kitaroiden äänivallissa. Albumi tullaankin muistamaan
ensisijaisesti preparoiduista kitaroista eli siitä, että kitarankieliin
kiinnitetään erilaisia esineitä, jotka vaikuttavat sointiin. Rummuissa suurimmalla
osalla levyä on mies, joka on soittanut ihan helkatin hienoissa yhtyeissä. Jim
Sclavunos, tuttu esimerkiksi seuraavista: The Cramps, Tav Falco’s Panther
Burns, Nick Cave and the Bad Seeds, Grinderman, Devil Dogs ja Teenage Jesus and
the Jerks. Sonic Youthiin hän ei kuitenkaan sopinut ja tilalle tuli Bob Bert.
Musiikillisesti debyytti on ”lupaava demo”, jota en aivan joka päivä jaksa
kuunnella. Pakkohankinta se ei ole, ainakaan aloittelijalle, mutta omastani en
luovu.
Bad Moon Rising (1985) on isomman
levy-yhtiön julkaisema. Bändin jäsenet saivat ennakkoa ja jättivät päivätyöt.
Heistä kiinnostuttiin Englannissa, jossa synat olivat päivän juttu ja
kitararokin kuolemaa oli julistettu hyvän aikaa. Albumin nimi otettiin CCR:n
kappaleesta, mutta musiikki oli aivan jotain muuta. Se on jalostetumpaa ja
piirun verran helpompaa kuin hiomattomalla debyytillä. A-puolen ”Brave men
run”, ”Society is a hole” ja ”I love her all the time” ovat jääneet mieleen. Levyn
ehdoton klassikko on singlenäkin julkaistu, Lydia Lunchin kanssa yhteistyössä
toteutettu ”Death valley 69”, joka kiteyttää sen, että yhtye halusi laulaa
amerikkalaisen populaarikulttuurin pimeästä puolesta mieluummin kuin Reaganin
ajan päivänpoliittisista kysymyksistä. Se myös päättää alkuperäisen albumin.
Cd-versiolla on neljä bonusta, joista Gordonin vokalisoima ”Flower” on väkevin
esitys. Kokonaisuus on enemmän äänimaisemaa kuin melodiaa, synkkää enemmän kuin
iloa, jähmettävää enemmän kuin tanssittavaa, kylmää enemmän kuin lämmintä, taidetta
enemmän kuin rokkia. Ai niin, Kim ja Thurston olivat menneet naimisiin albumin
ilmestymistä edeltävänä vuonna.
Evol (1986) on Gordonin sanoin yhtyeen
”feikkigoottilevy”, mutta yleisemmin sitä pidetään askeleena aikaisemmasta no
wavesta kohti pop-ilmaisua. Jälkimmäinen kuvaus on täysin oikein. Silti kyse ei
ole helposta levystä, vaan haastavasta: varautuneesta, etäisestä ja melko
hidastempoisen viileästä indiekitaran hallitsemasta teoksesta Sen tunnetuin
raita on ”Expressway to yr.skull”, joka tosin on nimetty albumin takakannessa
toisin (”Madonna, Sean and Me”). Se laittaa New Yorkin näkökulmasta Kalifornian
meiningin omaan valoonsa: ”We’re gonna kill the California girls”. Gordonin ”Shadow
of a doubt” sai nimensä Hitchcockin samannimisestä elokuvasta. Hän myös lauloi
singleraidan ”Starpower”, vaikka keikoille sen hoiti Moore. Rumpaliksi tuli
tässä vaiheessa Steve Shelley, joka jäi yhtyeeseen sen loppuajaksi. Lydia Lunch
vierailee tälläkin levyllä. Nyt hän kirjoitti ”Marilyn Mooren” tekstin yhdessä
Thurston Mooren kanssa. Bassotaituri Mike Watt vierailee parilla raidalla.
Kuuntelen levyä yhtenä mattona enkä siksi halua nostaa yksittäisiä biisejä yli
muiden. Selvin ”hitti” on kuitenkin cd-levyn päättävä ”Bubblegum”, joka
julkaistiin alkujaan ”Starpowerin” b-puolena. Hieno levy, joka on kehitysaskel
yhtyeen popimpaan kauteen, mutta vielä kaukana siitä.
Sister (1987) sai jotenkin nimensä
sci-fiä kirjoittaneen Philip K. Dickin kaksoissiskon varhaisen kuoleman
vaikutuksesta Dickin elämään. Se ei menestynyt erityisen hyvin ilmestyessään,
mutta myöhemmin se on nostettu yhdeksi 1980-luvun tärkeimmistä indielevyistä.
Se jatkaa yhtyeen siirtymää popimpaan ilmaisuun hylkäämättä kokeellisuutta.
Vierailijalistalla on jo tutuksi tulleita nimiä, esimerkiksi Mike Watt (joka
myös koveroi myöhemmin omalle soololleen levyltä löytyvän kappaleen ”Tuff
gnarl”), Lydia Lunch ja J. Mascis. Itselleni albumin ehdoton kohokohta on
”Stereo sanctity”. Siinä on kaikki elementit, joiden vuoksi pidän yhtyeestä. Ja
kitarankuritukseen yhdistyvä komea melodia. Sen perässä on onnistunut
”Pipeline/Kill time”. Mukana on myös Crimen ”Hot wire my heart”, joka ei ole
tyypillinen SY-raita, mutta osoittaa bändin monesti todistetun kyvyn tehdä
upeita versioita toisten kappaleista. Sister
ei ole koskaan ollut itselleni rakkaimpia levyjä, mutta nyt on todettava, että
tämä on paljon parempi kuin muistinkaan.
Daydream Nation (1988) oli
arvostelumenestys. Kriitikot rakastivat levyä. Siinä säilyivät yhtyeen
underground-elementit, mutta se oli helpommin lähestyttävä. Siinä oli poppia.
Juuri siksi se oli myös nuoruudessani parin seuraavan albumin kanssa Sonic
Youthin tähtiaikaa. Vaikka tätä ei tullut kuunneltua jatkuvasti (eli yhtä usein
kuin Pixiesiä, Crampsia ja Nick Cavea), sen ympärillä oli aura. Siitä ei
sopinut puhua pahaa, jos ei halunnut menettää uskottavuuttaan ja kuulostaa
törpöltä. Mooren sävellyksistä esimerkiksi levyn kaksi ensimmäistä raitaa,
”Teenage riot” ja ”Silver rocket”, näyttävät linjan: tyylikästä ja menevää
melodista kitaraindietä, jotka muistuttavat myös levyä luonnehtivasta
jammailusta. Gordonin sävellyksistä ”Kissability” ja seitsenminuuttinen ”Cross
the breeze” ovat suosikkejani, mutta myös ”The Sprawl” on onnistunut. Ranaldo
sai kolme biisiä levylle. Niistä ”Eric’s trip” innoitti eräitä kanadalaisia
miehiä perustamaan samannimisen bändin (ostin heidän levynsä bändin nimen
perusteella Anttilan alennuksesta) ja ”Hey Joni” on hittiainesta. Levyn päättää
14-minuuttinen ”Trilogy”. Kaikkiaan teos on yksi 1980-luvun tärkeimmistä
kitaralevyistä. Se oli indietä ennen MTV-alternativea. Sanoituksia en ole koskaan
kuunnellut, mutta teemoiltaan ja pakkaukseltaan se flirttailee, inspiroituu ja
namedroppailee sopivasti kaunokirjallisen kulttuurin, taiteen ja
populaarimusiikin perinteen kanssa (en mene yksityiskohtiin). Pitchforkin
mielestä se on 80-luvun paras levy.
Goo (1990) tarkoitti siirtymää suurelle
levy-yhtiölle, mikä puolestaan tarkoitti merkittävää ennakkoa, mikä puolestaan
tarkoitti Kimille ja Thurstonille yhteisen asunnon ostamista. Lopputuloksena ei
ollut kuraa, vaikka näin olisi voinut ennakoida. Sen sijaan saatiin yksi
todellisista indieklassikoista, yksi yhtyeen parhaista levyistä. Helposti
lähestyttävä, mutta vailla kompromisseja. Sen työnimi oli muuten Blow Job? Se alkaa ”Dirty bootsilla”,
joka muistuttaa minua lukiosta. Sitä seuraa loistava ”Tunic”, Karen
Carpenterille omistettu Kimin kuiskaten laulama biisi. Tunnetuin raita on upea
”Kool thing”, jolla vierailee Chuck D. Ranaldon ainoa sävellys ”Mote” on
laatua, mutta koko muukin levy on erinomainen. Kannessa on Raymond Pettibonin
klassikoksi muodostunut piirustus, joka Gordonin mukaan perustuu Terrence
Malickin elokuvan Julma maa
pariskuntaan ja Wikipedian mukaan paparazzivalokuvaan Maureen Hindleysta ja
hänen aviomiehestään, jotka olivat todistajia viiden lapsen
murhaoikeudenkäynnissä. J. Mascis vieraili levyllä taas ja antoi myös sen
tekemiseen pari vinkkiä. Mascisin merkitys Sonic Youthin uralla on ollut
itselleni tuntematon asia. Tässä kohdassa bändi kiersi Neil Youngin
avausaktina. Se osoitti, ettei yhtye ollut valtavirtaa tai ainakaan Youngin fanien
mieleen, mutta itse Nipasta Gordonilla on kirjassaan vain hyvää sanottavaa.
Dirty (1992) räjäytti potin.
Lukiolaiselle Nirvana ja Sonic Youth kulkivat samassa linjassa taaloja
käärivinä bändeinä, jotka tekivät loistavaa musiikkia. Itse en ostanut Dirtyä välittömästi, mutta sitä
kuunneltiin kaverin luona cd:ltä ja kotona c-kasetilta. Se onkin ehkä helpoin
yhtyeen levy, ainakin ilmestymisaikanaan, joskaan ”helppo” ei ole ensimmäinen
adjektiivi, jolla sitä kannattaa kuvata. Yhtye on oma itsensä, tunnistettava,
vetäytyvä ja hyökkäävä vuoron perään, mutta samalla lähestyttävä, paikoin jopa hittihakuinen.
Esimerkiksi ”Sugar Kane” on melodinen ja kirskuva menestyssävelmä, toisin kuin
sisäänpäinkääntyneempi ensisingle ”100%”. Albumilla on muuten kaksi
kirjailijalle ja Black Flagin roudarille Joe Colelle omistettua kappaletta.
Mooren äsken mainittu ensisingle ja Gordonin ”JC”. Mainittujen lisäksi ainoa
Ranaldon sävellys ”Wish fulfillment”, ”Orange rolls, angel’s spit” ja ”Purr” ovat
perinteisiä suosikkejani, mutta olen yleensä kuunnellut mainiota levyä
kokonaisuutena. ”Drunken butterflyn” lyriikat perustuvat Heart-yhtyeen biisien
nimiin. Albumin tuotti Nirvanankin parissa touhunnut Butch ”kultasormi” Vig. Se
myi bändin omassa vaatimattomassa mittakaavassa hyvin ja sai järjestäen
myönteisiä, jopa ylistäviä arvioita.
Viimeistään
tässä vaiheessa olin mukana juonessa. Tästä eteenpäin osasin jo odottaa tulevia
levyjä. Itse yhtye oli kulkenut alun kokeilevasta no wavesta melodisemman
kitaraindien kautta yhdeksi grungen aikakauden suuruudeksi, vaikka kukaan ei
tietääkseni Sonic Youthia grungeksi määritellytkään. Yhtyeen tarina oli
saavuttanut jonkinlaisen lakipisteen. Kaupallisessa mielessä tästä oli matka
vain yhteen suuntaan – alas. Mitä muuta sanottavaa on yhtyeen myöhemmistä
studioalbumeista, siitä kirjoittelen vähän myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti