Ensimmäinen
osa Sonic Youthin levystä päättyi vuonna 1992
julkaistun Dirtyn menestykseen. Bändin levytysura jatkui kuitenkin seuraavat 17 vuotta. Tässä on toinen osa.
Experimental Jet Set, Trash and No Star
(1994) tuntui heti ilmestyessään Dirtyn
menestyksen jälkeiseltä krapulalevyltä, mutta olen aina pitänyt siitä. Se on
askel kohti marginaalia kaikin tavoin: lähestyttävyydeltään, tyyliltään,
hiomattomuudeltaan, soundeiltaan. Se on myös ainoa SY-levy, jonka olen ostanut
välittömästi ilmestymisen jälkeen vinyylinä – ja vieläpä sinisenä vinyylinä
formaatin kuolemaa julistaneena aikana. ”Bull in the heather” oli varautunut,
joskin hieno ensisingle, mutta kaksi suurinta suosikkiani ovat ”Starfield road”
ja sekavasti rynnivä ”Bone”, jonka lauluosuus on Kimin kuiskailua. Muita
muistamisen arvoisia on ainakin ”Screaming skull”, ”Self-obsessed and sexee” ja
”Tokyo eye” enkä tällä valikoinnilla halua dissata muita raitoja. Ai niin, ja
”In the mind of the bourgeois reader” meinasi unohtua. Lyriikoissa on vahva
Gordonin feministinen vire. Butch Vig jatkoi tuottajana. Arvioissa oli paljon
myönteistä, mutta moni olisi halunnut bändin menevän valtavirrassa omille
epämukavuusalueilleen. Sen sijaan yhtye vetäytyi kuoreensa. Tämä hämmensi
minuakin vuonna 1994. Yhtä kaikki lopputulos on onnistunut. Se on
listasijoituksia tarkastelemalla yhtyeen menestynein albumi, mutta uskon sen
olevan vain seurausta edellisen levyn herättämästä kiinnostuksesta. Tässä
kohdin syntyi Kimin ja Thurstonin ainoa lapsi Coco.
Washing Machine (1995) oli haastava heti
ilmestyessään. Bändi harkitsi vakavasti nimensä muuttamista Pesukoneeksi, mutta
päätti jättää sen vain levyn nimeksi. Albumilla on pitkiä jamitteluja, jotka
kuulostavat bändiltä itseltään, mutta nopeammat melodiahitit ja klaustrofobiset
kitaravallit puuttuvat, vaikka teoksella ei ole pahemmin bassoa, koska Gordon
päätti soittaa enimmäkseen kitaraa. Levyn yleisilmeestä kertovat lohkaistut
singlet. Toinen singleraita ”Little trouble girl” on tempoltaan hidas, se
sisältää puhelaulua ja melodiset osuudet laulaa (Gordonin heikon laulutaidon
vuoksi) Pixiesistä ja Breedersistä tuttu Kim Deal. Albumin päättää yhtyeen
pisin biisi, noin 20-minuuttinen ”The Diamond sea”, joka oli ensimmäinen single,
joka tosin oli vähän yli viisiminuuttinen otos pidemmästä levyraidasta.
Levy-yhtiön toiveesta avausraita ”Becuz” pilkottiin pituutensa vuoksi kahtia,
jolloin toinen osa ”Becuz coda” siirtyi levyn jälkipuoliskolle. Yksi
suosikeistani, ”Junkie’s promise”, pääsee loppuunsa sentään neljän minuutin
kohdalla. Levyn parhaita on ”No queen blues”, joka sopii täydellisesti levyn
jammailevaan tunnelmaan, mutta yhdistelee sopivasti bändin aikaisempia,
myönteisessä mielessä tukahduttavia ja kaoottisia hyveitä. Teos sai kiittäviä
arvioita. Itselleni se ei ollut jostain syystä kuin ihan kiva, mutta nyt
kuunneltuna se on oikein toimivaa, letkeää jammailua. Parempi kuin muistinkaan.
Levyn ilmestyttyä pyysin tuttua levykauppiasta soittamaan sitä. Hän totesi,
että se on se bändi, jonka kitarat ovat epävireessä.
A Thousand Leaves (1998) sisältää
täsmälleen yhden helpon raidan. Se on ”Sunday”, jonka videolla heiluu Macaulay
Culkin. Biisiin liittyi myös ensimmäisen SY-keikkani muistaakseni ainoa
repliikki: ”Nyt on maanantai, seuraava kappale on sunnuntai.” Muuten keikka
Tukholman vesifestivaaleilla oli aikamoinen taidepläjäys. Lopuksi tuli
kohokohta ”Death valley 69”. Tämä levy jatkaa karkeasti ottaen edellisen
linjaa. Siinä on pitkiä, jammailevia, rakenteellisesti keskimääräistä haastavampia,
improvisaatiohakuisia melko hitaita biisejä. Siitä puuttuu äsken mainittua
lukuun ottamatta helpot ja iskevät raidat, joita Pesukoneella vielä oli. En ole
koskaan pitänyt tätä yhtyeen merkittävimpiin kuuluvana levynä, eikä se sinne
nouse nytkään. Huono se ei ole. Siitä vain puuttuu tunne siitä, että jotain
kiinnostavaa on tapahtumassa. Tätä mielikuvaa vahvistavat bändin jäsenten
kommentit siitä, että levytyksessä ei ollut erityistä ideaa tai tuntua siitä,
että nyt ollaan tekemässä jotain merkittävää. Kunhan soiteltiin. Kritiikki oli
vaihtelevaa, mutta pääosin varsin myönteistä.
NYC Ghosts and Flowers (2000) liittyy
siihen vaiheeseen elämästäni, kun kuljin vähän väliä Pietarissa. Siksi myös
tämä albumi tuli ostettua sieltä. Jos yhtye oli vapauttanut itsensä ulkoisista
odotuksista vähitellen Experimentalista
alkaen, minä olin vapauttanut itseni yhtyeeseen kohdistetuista odotuksista
vasta tässä vaiheessa. Ehkä siksi levy on aina kuulostanut niin vapautuneelta
ja vapauttavalta. Tyylillisesti se ei tee muutosta edelliseen. Se koostuu
verrattain pitkistä, keskitempoisista, rennon jammailevista raidoista.
Seitsemän ja puoli minuuttia kestävä avausbiisi ”Free city rhymes” kertoo
kaiken oleellisen. Sitä seuraava ”Renegade princess” on rajumpi mutta silti
letkeä. ”Nevermind (what was it anyway)” on Kimin laulama helpohko raita, joka
joko kertoo tai ei kerro Nirvanasta (ei kerro). Sen jälkeen levy laajenee
tasaisen ylväänä mattona, josta ponkaisee esiin suriseva ”StreamXsonik subway”,
joka saa seuraansa onnistuneen albumin tyylikkään nimiraidan. No, tämä on minun
arvioni. Oikeasti bändin kitaralaitteet pöllittiin ja jäsenet kaivoivat vanhat
kamansa naftaliinista sekä preparoivat kitaransa parille raidalle alkuaikojen
tapaan. Kriitikoiden kanta oli vaihteleva: moni kolme viidestä -tyyppinen arvio
sai rinnalleen kehuja yhtyeen hovikriitikoilta. Merkittävä tapaus lienee kuitenkin
Pitchforkin 0.0/10. Tosin sama skribentti kirjoitti kymmenisen vuotta myöhemmin
rakastavansa albumia. Hänen arvionsa on kuulemma muistutus siitä, että tulee
suhtautua epäilevästi juuri kollegesta päässeen lapsen mielipiteisiin.
Murray Street (2002) tuli edellisen
tapaan ostettua Pietarista. Kuuntelin sitä viettäessäni kuukauden kaupungissa.
Siksi levy liittyy edelleen vahvasti aikaan ja paikkaan. Se on hieman helpommin
lähestyttävä muutaman haastavan jälkeen. Paikkaan se sijoittuu tekijöidensäkin
maailmassa. Murray Street on nimittäin katu, jolla bändin studio sijaitsi.
Aikaisemmillakin albumeilla vieraillut kitaristi Jim O’Rourke nimitettiin viralliseksi
jäseneksi. Kansikuvaan käytettiin lapsityövoimaa: siinä poseeraavat
mansikankeruussa Gordonin ja Mooren tytär Coco kaverinsa kanssa. Se sai
edeltäjäänsä paremmat arviot ja sitä kiitettiin tasapainosta melodioiden ja
kakofonian välillä.
Sonic Nurse (2004) ilmestyi aikana,
jolloin kiinnostukseni yhtyeeseen oli laantunut. Levy kuulosti vanhan
toistolta. Siis vanhan hyvän toistolta, mutta vähän tylsältä ja turvalliselta.
Päädyin kuitenkin tähän aikaan keikalle Tukholman Acceleratoriin (2005). Tälläkään
kerralla ei kuultu hittejä, jos ”Bull in the heatheria” ei sellaiseksi lasketa.
Bändi soitti lähinnä uutta levyä ja muutaman vanhan (ei tunnetuimpia). Ote oli
kokeileva ja kaoottinen. Nurse sai
enimmäkseen varsin myönteisiä arvioita, mutta osassa oltiin minun kanssani
samaa mieltä: nuoret yrittäjät ajavat ohi bändistä, joka tekee levyjä
velvollisuudesta ja vanhasta muistista. Nyt kuunneltuna on todettava, että tämä
on oikein hyvä albumi, josta puuttuu jotain. Siinä on lähestyttäviä biisejä ja
yksittäisiä kohokohtia (esim. ”Stones” ja ”Kim Gordon and the Arthur Doyle
hand”), mutta sillä ei ole samanlaista vahvaa ominaisluonnetta kuin monilla
muilla yhtyeen albumeilla.
Rather Ripped (2006) on levy, jota
odotin aivan yhtä vähän kuin edeltäjäänsä. Siitä on myös yhtä valju, tai
pikemminkin turvallista keskinkertaisuutta huokuva mielikuva. Kriitikot olivat
tällä kerralla sitä mieltä, että yhtyeen kypsyminen ja lähestyttävyys ei ole
eltaantumista tai vesittymistä vaan ansio. Levy siis sai varsin myönteisen
vastaanoton kriitikoilta. Kielteisemmät arviot perustuivat toiveeseen kuulla
kompleksista Sonic Youthia eli niissäkin jaettiin käsitys levyn
poikkeuksellisen ”biisimäisistä” sävellyksistä. Oma kantani on, että tämä on
yhtyeen pop-albumi. Sillä on hyviä biisejä, vaikkapa ilmeinen poppishitti
”Incinerate”, mutta kokonaisuudesta puuttuu tuntu, että albumi olisi tärkeintä,
mitä nyt tapahtuu. Se on pikemminkin rennosti ottava keski-ikäinen, joka
näyttää puolihuolimattomasti nuorille, miten asiat tehdään. Pavementista tuttu
Mark Ibold tuli soittamaan bassoa levyn kiertueelle, mutta ilmeisesti ei
osallistunut levytykseen.
The Eternal (2009) jäi yhtyeen
viimeiseksi studiolevyksi. Mark Ibold on virallisesti mukana siinä. Levy on
tavallista myöhäisen ajan Sonic Youthia. Se on harkittu, melko suoraviivainen
ja jotenkin turhankin tyytyväinen omaan tilaansa. Ensimmäisenä pakasta nousee
Ranaldon laulama ”What we know”, koska se on vähän rokkaavampaa kuin muu
materiaali. Levyn päättää lähes kymmenminuuttinen Kimin kuiskailu ”Massage the
history”. Kriitikot tykkäsivät enimmäkseen, mutta itse asetun lievästi nuivien
äänien joukkoon, jotka myöntävät, että kyse on hyvästä levystä mutta ei Sonic
Youthin mestariteoksesta.
Extrat:
Sonic Youth (1982) on bändin eponyymi
debyytti-ep, joka koostuu viidestä studiobiisistä. Myöhemmillä versioilla on
mukana liveraitoja. Siinä on selviä post-punk -vaikutteita (”Burning spear”),
helposti lähestyttävää materiaalia (”I dreamed a dream”) ja no waveen
kallistunutta surinaa.
Ciccone
Youth: The Whitey Album (1989). Kyse
on yhtyeen projektista, jota ei haluttu julkaista emobändin nimellä. Ideana oli
tehdä kitaraindietä hiphopin tavoin – laittaa looppi rullaamaan ja rakennella
siitä eteenpäin. Albumin tunnetuin raita on Madonna-laina ”Into the groovey”,
joka oli julkaistu kolme vuotta aikaisemmin singlenä. Siellä on myös
Minutemenistä ja muista yhteyksistä tutun Mike Wattin demoversio Madonnan
biisistä ”Burning up”, joka on yksi levyn hyvistä hetkistä. Tyypit ihailivat
Madonnaa eli mistään vitsistä ei ole kyse. Sen sijaan Robert Palmerin ”Addicted
to loven” versiointi on vittuilua. Levyllä vierailee Dinosaur Jr:stä tuttu J
Mascis. Projektin nimeen jätettiin emobändin Youth, mutta mukaan otettiin
Madonnan sukunimi Ciccone. Omistan levyn, jolla on hetkensä, mutta on onni,
että jäsenet ymmärsivät kuopata sivuprojektin ja keskittyä emobändiin.
Lost Tracks: Single B-Sides and Non-Album
Tracks (1994). Tukholmasta tarttui vuonna 2007 matkaan levy, jossa on Sonic
Youthin harvinaisempia vetoja. Tämä on omalla tavallaan taivaallisen hyvä paketti.
Levyllä on hienoja raitoja, muun muassa kovereita: Mudhoneyn ”Touch me I’m
sick”, Plastic Bertrandin ”Ca plane pour moi”, New York Dollsin ”Personality
Crisis, Beach Boysin ”I know there’s an answer”, Captain Beefheartin
”Electricity” ja poikkeuksellisen erinomainen versio Neil Youngin kappaleesta
”Computer age”. Ramonesin ”Beat on the bratiin” bändi ei saa puhallettua mitään
erityistä, mutta eipä ole muutkaan. (Bändi on toki soittanut muitakin Ramonesin
biisejä, ks. esim. vuonna 1987 äänitetty livealbumi Hold that Tiger, jolla encore koostuu neljästä ramokoverista.) Saattaa
kuitenkin olla niin, että levyltä puuttuu yhtyeen paras kover. Siellä ei
nimittäin ole bändin tulkintaa Carpenters-tribuutilla If I Were a Carpenter ilmestyneestä raidasta ”Superstar”. Joka
tapauksessa Lost Tracks muistuttaa,
että Sonic Youthilla on mainio musiikkimaku, ja he osaavat tehdä hienoja
versioita. En ole varma, mitkä kaikki ovat omia vetoja, mutta ehdottoman
hienosta kokonaisuudesta on kyse.
The Destroyed Room: B-Sides and Rarities
(2006) on sisällöltään hyvin toisenlainen kuin Lost Tracks. Tämä pitää sisällään enimmäkseen hidasta, kirskuvaa,
surisevaa ja jammailevaa Sonic Youthia. Ajallisesti raidat sijoittuvat vuodesta
1991 vuoteen 2004 ainakin tuplavinyylillä, jolla on enemmän biisejä kuin
cd:llä. Tämä ei ole aloittelijan paketti.
Sonic
Youth hajosi vuonna 2011 Thurstonin ja Kimin avioliiton päättymiseen. Yhtye
soitti viimeisen keikkansa Brasiliassa. Sen tunnelmien kuvauksella alkaa Kim
Gordonin kirja. Yhtyettä ei enää ole. On kuitenkin ihmiset, jotka tekevät
musiikkia erikseen.
Gordonin
ja Bill Nacen Body/Head on taideprojekti, jonka suuntaan en varmaan korvaa
lotkauttaisi, jos sitä pyörittäisi täysin tuntematon henkilö. Thurston Mooren
soololevyissä on onnistumisia ja keskinkertaisuuksia, mutta ei napakymppejä. Trees Outside the Academy (2007) soi
melko paljon ostaessani toisenlaisiin kansiin pakatun promoversion Englannissa
asuessani, mutta erolevy Demolished
Thoughts (2011) ja toistaiseksi viimeisin Best Day (2014) eivät ole nostattaneet suuria riemunkiljahduksia.
Chelsea Light Moving on kaikin puolin asiallista musiikkia, mutta sen eponyymia
albumia (2013) kuunnellessa tulee hieman ikävä Sonic Youthia.
Parhaiten
on onnistunut Lee Ranaldo, jonka kaksi SY:n hajoamisen jälkeistä soololevyä
ovat hienoja teoksia, erityisesti vuoden 2012 Between the Times and the Tides. Tätä kirjoittaessa on tullut tieto, että
Ranaldo esiintyy kesäkuussa Helsingissä. Pari vuotta sitten en päässyt
katsomaan häntä Primaverassa päällekkäisyyksien vuoksi (olin Pixiesin keikalla
toisella puolella festivaalialuetta).
Gordonin
muistelmateos on asiallista luettavaa. Tosin olisin halunnut sen sisältävän
enemmän bändistä, jossa hänestä tuli tunnettu ja rakastettu. Ehkä haavat ovat vielä
auki, sillä vaikka Kim kirjoittaa levyistä, hän tyytyy lähinnä kommentoimaan
omaa osuuttaan sävellystyössä ja laulamisessa, sitäkin melko kitsaasti.
Sonic
Youth ei ole mielestäni maailman paras bändi. Se on kuitenkin yksi
ehdottomimmista. Se on aina muistuttanut, että asioita voi tehdä omalla
tavallaan, vaikka kaupalliset paineet puskisivat toisaalle ja vaikka heistä
inspiroituneet pikkuveljet ja -siskot alkaisivat kääriä dollareita vesitetyillä
versioillaan. Sonic Youth on tehnyt muutamia loistavia levyjä, useita erittäin
hyviä ja heikoimmillaankin se pesee suurimman osan muista.
Loppuun
vielä sälää knoppitiedosta kiinnostuneille: Sonic Youthin varhaisempia nimiä
olivat Male Bonding, Red Milk ja The Arcadians. Bändin nimi tuli kahdesta
inspiraation lähteestä: MC5:n Fred ”Sonic” Smithistä ja reggea-akti Big
Youthista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti