Pink
Floydin kahdeksan ensimmäistä levyä syntyivät nopeasti. Tahti jatkui kiivaana
1970-luvun loppuun, muuttuen sen jälkeen verkkaiseksi. Ensimmäisessä osassa
puitiin kahdeksan levyä; nyt käydään läpi loput seitsemän albumia ilmestysmisjärjestyksessä.
Wish You Were Here (1975) on klassikko
kannesta alkaen. Siinähän kaksi pukumiestä kättelevät, mutta toinen on
liekeissä. Levyllä on viisi raitaa. aloittaa Syd Barretille omistettu yli
13-minuuttinen ”Shine on you crazy diamond parts 1–5”. Sitä seuraa
hidastempoisen kohtalokas ”Welcome to the machine”. Kakkospuolen alussa on singlenäkin
julkaistu ”Have a cigar”, jolla mainio Roy Harper vierailee laulajana. Tähän
olen ensiksi tutustunut Primuksen loistavana versiona (löytyy yhtyeen
miniälppäriltä Miscellaneous Debris).
Sen jälkeen tulee mainio nimiraita ”Wish you were here”. Levyn päättää yli
12-minuuttinen ”Shine on you crazy diamond parts 6–9” eli yhdessä osat 1–9
kattavat kaksi kolmasosaa levyn kestosta. Albumi oli myynyt jo 2004 13
miljoonaa, joten epäonnistumiseksi sitä ei voi sanoa. Sekä Gilmour että Wright
ovat pitäneet tätä parhaana Floyd-albumina. Onhan tämä erittäin onnistunut
teos, mutta mainitaan kuitenkin kaksi muttaa. Mutta 1: onhan tuo yhdeksänosainen
hirviö paikoitellen lievästi tylsä (ei, en tarkoita, että se olisi huono).
Mutta 2: olisi myös ollut kiva kuulla Floyd-albumi, joka olisi täynnä
kompakteja biisejä kuten ”Have a cigar”. Minusta Pink Floyd oli tässä vaiheessa
uraa eittämättä hyvällä tavalla luova, mutta samalla oman visionsa vanki.
Kantani heijastelee aikalaisarvioita enemmän kuin myöhemmin syntynyttä
mestariteoksen mainetta.
Animals (1977) on tuttu kansi, mutta en
muista kuunnelleeni levyä koskaan aikaisemmin! Tai jos olen, niin muistijäljet
ovat mitättömiä. Levyllä on viisi raitaa. Ensiksi lauletaan possuista, sitten
koirista, sitten taas possuista, joiden jälkeen lampaista ja lopuksi vielä
kerran possuista. Välillä lyhyesti, välillä pitkästi. Leikki sikseen. Minusta
kyse on poikkeuksellisen hienosta konseptialbumista, joka perustuu George
Orwellin vuoden 1945 teokseen Eläinten
vallankumous, mutta vaihtaa stalinismin kritiikin kapitalismin kritiikkiin.
Ensimmäinen possu on lyhyt intro, jota seuraa levyä hallitseva 17-minuuttinen,
monipolvinen mutta toimiva koiralaulu. 11-minuuttinen possulaulu on vielä
parempi, ehkä siksi, ettei se ole aivan yhtä mahtipontinen ja kompleksinen.
10-minuuttinen lammaslaulukin kelpaa. Viimeinen possulaulu on lyhyt epilogi. Kyse
on pitkälti Watersin visiosta. Vain pitkässä koiralaulussa Gilmour on toisena
säveltäjänä, muuten ne ovat Watersin nimissä. Tämä oli tavallaan merkkipaalu
kosketinsoittaja Richard Wrightin lähdölle bändin virallisesta kokoonpanosta.
Itse levy on saanut arvioita täysistä pisteistä aina kahteen viidestä.
Ylistykset on helppo ymmärtää; kriittiset äänet pitivät bändin sanomaa vähän
tylsänä ja kyynisenä. Kun samaan aikaan kuunneltiin Abbaa ja punkkia, niin voi
sanoa, että monenlaista oli tarjolla, kukin hyvää omilla tonteillaan.
The Wall (1979) kuuluu kaikkien aikojen
suosikkilevyihini. Tai oikeastaan siihen pohjautuva elokuva kuului toistuvasti
katsottuihin lukioaikana. Ostin Roger Watersin The Wall -liven tuplavinyylinä Anttilasta hintaan 14.95 markkaa.
Aika sopiva hinta, vai mitä? Vasta paljon myöhemmin ostin Aabiskukko ja
levylautanen -nimisestä turkulaisesta divarista alle 40 markan hintaan The Wall tuplavinyylin. Ei ollut kallis
sekään laatuun nähden. Levy on myynyt lähes 12 miljoonaa (eli 24 miljoonaa
vinyylilevyä, jos niin halutaan laskea). Pääosin se on saanut kiittäviä
arvioita, mutta aina mukaan mahtuu muutama kriittisempi ääni. Se on tiiviisti
rakennettu konseptilevy Pinkistä, joka menettää isänsä toisessa
maailmansodassa, kokee kovia koulussa, tulee rokkitähdeksi ja ajautuu
eristyksiin. Metaforisesti näin rakentuu seinä Pinkin ja muun maailman välille
– teema, johon kasvavien teinien on helppo samaistua, vaikka tulkinnat olivat
ainakin omalla kohdallani hieman bändin sanomasta poikkeavia. Ei ole sattumaa,
että olen katsonut albumiin perustuvan leffan noin 15 kertaa teininä. En pysty
kuuntelemaan albumia ilman historiaa, mutta edelleen biisit kuulostavat erittäin
hyviltä ja kokonaisuus harkitulta. Jopa ”Young lust”, joka toisessa
asiayhteydessä olisi maailman urpoimman rokkibiisin tittelistä vakavasti
kamppaileva ehdokas, on tällä levyllä paikallaan. Vaikka kyse on kokonaisuudesta,
joka on mahtipontinen ja tavallaan suuruudenhullu, se on täynnä melko helposti
lähestyttäviä biisejä, toisin kuin moni muu Floyd-albumi.
Final Cut (1983) on ainoa Floyd-albumi,
jolla kosketinsoittaja Richard Wright ei ole mukana (myöhemmin hän oli ”ulkojäsenenä”).
Se on myös viimeinen, jolla Roger Waters soittaa. Siihen nähden on
mielenkiintoista, miten vahvasti se on Waters-levy: hän on säveltänyt koko paketin
ja laulaa kaikki paitsi yhden (Gilmourin laulama ”Not now John”). Myös
hallitseva teema on Watersille henkilökohtainen – isän varhainen menetys
toisessa maailmansodassa, yhdistettynä tuolloin ajankohtaiseen Falklandin
sotaan ja nousevaan Thatcherismiin. Yhtyeen aikaisempaan tahtiin verrattuna
levytystauko oli pitkähkö – neljä vuotta. Albumi sai hyvin vaihtelevia
arvioita. Sama näkyy myynnissä: se meni Briteissä listaykköseksi, mutta sen
kokonaismyynti on huomattavasti heikompi kuin yhtyeen suosituimpien albumien.
Kun Q-lehti listasi masentavimmat albumit, Final
Cut sai kyseenalaisen kunnian olla mukana. Teos on tunnelmallisesti The Wallin sukulainen, mutta sen
dynamiikka ei toimi yhtä hienosti, ja välillä se puuttuu. Kyse on tasaisemmasta
levystä ja sävellyskynä ei ole ollut aivan yhtä terävä. Gilmourin
tunnistettavasta kitarasoundista huolimatta se tuo mieleen Watersin soolot,
joista innostuin myöhäisteininä. Siksi kai tämäkin kuulostaa hyvältä.
A Momentary Lapse of Reason (1987) on
jännä tapaus. Se on ensimmäinen Floyd-albumi, jonka ilmestymisen noteerasin,
varhaisteininä tosin. Videoraita ”Learning to fly” pyöri muistaakseni Hittimittarissa.
Ei se aivan Europen tasoiselta kamalta kuulostanut, mutta jotain etäisesti
viehättävää siinä oli. Itse levy menestyi paremmin kuin edellinen, mikä
varmasti viehätti Gilmouria, josta oli Watersin lähdön jälkeen tullut yhtyeen
uusi johtaja. Historiaan levy on kuitenkin jäänyt yllätyksettömänä albumina,
joka on esittäjän nimeä lukuun ottamatta Gilmourin soololevy. Itselleni
Gilmourin kitara sopii yhteen Watersin rosoisempien ja haastavampien hetkien kanssa.
Pelkkä Gilmour jättää vähän hailakan maun. Turvallista ja pöhöttynyttä, välillä
hyvinkin kaunista, mutta ei koskaan omaa turva-aluetta ylittävää.
The Division Bell (1994) tuli lainattua
Turun kaupunginkirjastosta ja nauhoitettua c-kasetille melko pian sen
ilmestyttyä. En tosin jaksanut kuunnella sitä keskittyneesti oikeastaan
kertaakaan, mutta annoin sen soida silloin tällöin taustalla, terapeuttisena
rentoutumismusiikkina, kun en halunnut täyttä hiljaisuutta mutta en myöskään
kuunnella suosikkiartistejani. Yritin myös testata omia rajojani altistamalla
itseäni lempigenreistäni poikkeavalle musiikille eli tehdä sitä, mihin Pink
Floyd ei Gilmourin komennossa koskaan kyennyt. Nyt kuunneltuna huomaan, että
siellä on tuttuja biisejä eli jotain jäi c-kasetista mieleen. Levy on kuitenkin
ulkokultainen. Se näyttää Pink Floydilta, se kuulostaa soundillisesti Pink
Floydilta, mutta älä anna sen hämätä, se on Pink Floydia. Tosin se kuulostaa
siltä, kuin joku simuloisi Pink Floydia, sillä biisien taso ei huimaa. Itse
toisinaan sympatisoin tällaisia levyjä, joiden kohokohdat ovat muutamassa
niukasti keskitason ylittävässä biisissä. Albumin nimi tulee brittiparlamentin
kellosta, jota soitetaan, kun erimielisyyksistä on äänestettävä ja valittava
puolensa.
Endless River (2014) tuli kuunneltua
heti ilmestyttyä. Siinä on hienoja palasia, mutta sellaiseksi ne jäävätkin –
aihioiksi, joissa on käytetty vanhoja ja uusia palasia. Tässä vaiheessa
perustajajäsen ja kosketinsoittaja Richard Wright oli kuollut, joten levystä tuli
jonkinlainen tribuutti hänelle. Albumilla on hyvin vähän laulua ja ysärin
muotisana ambient kuvaa melko hyvin sen sisältöä, vielä paremmin kuin edellisen
levyn. Tuskin kukaan yksittäisten biisien latailija innostui, sillä kohteena
oli aikaisempien sukupolvien albumeihin uppoutuvat kuulijat. Silti on vaikea
puhua kokonaisuudesta. Ei ihme, että arviot olivat vaihtelevia. Myönteisetkin kriitikot
suhtautuivat levyyn kuin vanhukseen – on kiva, että se on aktiivinen mutta ei
sitä jaksa kuunnella kovin intensiivisesti. Myönteinen suhtautuminen oli kuin
vanhukselle annettu lämmin halaus – se on yhteistä historiaa muistava ja vilpitön, koska tiedetään, että
pian se ei enää ole mahdollista. Nyt kuunneltuna levy kuulostaa onnistuneelta,
rauhoittavalta musiikilta, mutta ei siltä, että sen on tehnyt yksi maailman
arvostetuimpiin kuuluva yhtye.
Pink
Floyd jäänee minulle ambivalentiksi yhtyeeksi. Yhtäältä ymmärrän ja tunnen sen
arvon. Sillä on muutamia mahtavia ja tyylillisesti erilaisilla tavoilla onnistuneita
hetkiä alun psykedeliasta eteenpäin. Se on kunnianhimoinen yhtye, jonka
tarkkuus ulottuu yksittäisistä biiseistä albumikokonaisuuksiin ja
kansitaiteeseen.
Toisaalta se kuulostaa paikoitellen 1970-luvun
progemöhkäleeltä, 1980-luvun pöhöttyneeltä stadionrokilta ja 1990-luvun new age
-henkiseltä mietiskelymusiikilta. Läpi
vuosien se on kuulostanut yhtyeeltä, joka ottaa itsensä aivan liian vakavasti.
Kun kuulen jonkun hehkuttavan yhtyettä ylitsevuotavasti, otan yleensä
jälkimmäisen kannan. Kun kuulen jonkun parjaavan yhtyettä, otan ensin mainitun
kannan. Minun kanssani ei siis kannata keskustella Pink Floydista, jos itse
vihaat tai rakastat sitä palavasti, koska hankaan vastaan molemmissa
tapauksissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti