Kesällä
pyrin käyttämään muutamia päiviä sarjakuvien lukemiseen. Se ei tarkoita, ettei
sarjakuvat kuuluisi myös muihin vuodenaikoihin samalla tavalla kuin uiminen,
jäätelö, mansikat, festarit ja vaikkapa perunat. Jostain syystä sarjakuvien
lukeminen painottuu kuitenkin enimmäkseen kesään.
Toista
oli ennen. Vielä 2000-luvun alussa olin mielestäni melko hyvin perillä
sarjakuvien maailmasta. En ollut asiantuntija, mutta satunnaista lukijaa
tietäväisempi harrastaja. Kun kulttuurihistorian seminaareissa muutamat
sarjistutkijat tekivät töitään Spiegelmanista, Eisnerista ja muista
tunnetuista, olin kärryillä. Kun alennushyllyssä oli monentasoisia tekeleitä,
erotin nopeasti jyvät akanoista. Nyt olen palannut satunnaisen lukijan kastiin.
Silloin tällöin toivon, että sarjakuville löytyisi enemmän aikaa.
Tosin
ennenkin sarjakuvat olivat osittain kesäjuttu. Varsinkin sadepäivinä tapanani
oli hakea nippu kirjastosta ja käyttää päivä lukemiseen. Tänä kesänä
kolmiosainen sarjishetkeni meni tutuilla raiteilla.
Kirjastosta
lainaamassani nipussa oli eri piirtäjien ja Pauli Kallion käsikirjoituksiin
perustuva albumi Noin seitsemän taidetta
(2015). Se toi mieleen samalla konseptilla toteutetun albumin Pieniä tapauksia keskikokoisen ihmisen
elämästä (1992), jonka lukeminen oli aikanaan vaikuttava kokemus. Se löytyy
myös hyllystäni. Muutenkin Pauli Kallion työ on tavallaan tae laadusta.
Esimerkiksi Kramppeja ja nyrjähdyksiä
olisi helppo nimetä henkilökohtaiseksi suosikikseni. Se on niitä harvoja
sarjoja, joita ostan hyllyyni.
Toinen
osa oli paluu lapsuuteen. Kun pienenä luettiin Pahkasikaa, esimerkiksi
Pahkeinen ja Hyvät herrat olivat sopivaa täytettä odotellessa kakun kirsikoita,
kuten Jurpoa, Peräsmiestä, Miihkalia ja Hemmo Paskiaista. Seinäjoen kirpparilla
olleesta kustantajien poistohyllystä löytyi Pahkeinen:
Arkistojen aarteita 1982–2006 (2009) huokeaan kahden euron hintaan. Sen
luettua voi todeta, että Heikki-Pekka Miettisen Pahkeinen oli nyt arvioituna
parasta Pahkasiassa säännöllisesti julkaistua sarjakuvaa (vaikka sitä toki
julkaistiin muuallakin).
Loppuunhiotumpaa
”born loser” -hahmoa, joka on samalla hetkellä voittaja omalla persoonallaan,
tuskin löytyy mistään taiteenlajista. Paikoitellen oivallukset ovat vähän
kankeita ja muutama strippi jää avautumatta, mutta enimmäkseen Pahkeinen on
tunnelmaltaan vangitsevan nuivaa nerokkuutta. Se toimii melko hyvin jopa
haastavalla metatasolla, kun Pahkeinen kommentoi sarjakuvallisuuttaan. Yleisesti
hahmoa kuvaa parhaiten usein toistuva tilanne, jossa lintu ulostaa miehen
baskeriin. Tilanne toistuu variaatioineen niin monta kertaa, että 96 sivun albumimitassa
se alkaa ensin ärsyttää ja sen jälkeen rytmittää lukukokemusta.
Kolmas
osa oli paluu opiskeluaikoihin. Silloin innostuin belgialaisen Benoit Sokalin
luomasta tarkastaja Ankardon hahmosta. Pitkään takkiin pukeutuva ankka on
yksityisetsivä, jonka suussa roikkuu sikari tai rööki. Jonkinlainen
alkoholi-ongelma hänellä on. Naisia Ankardo ei iske, vaan naiset iskevät hänet.
Koko olemusta sävyttää kaiken nähnyt ja kokenut kyynisyys, jonka lomasta
pilkahtaa välillä lämpimämpi tunne jos toinenkin. Tarinat vievät Ankardon eri
puolille maailmaa lähinnä Jumalan selän taakse mitä hurjimpiin lääviin ja
järjestäytyneistä valtioista poikkeaviin paikkoihin. Selkein vertailukohta
löytyy film noir -elokuvista, jotka tosin sijoittuivat yleensä
yhdysvaltalaisiin kaupunkeihin.
Suomeksi
Ankardo-albumeita on julkaistu 23. Taso vaihtelee hiukan loistavasta
keskinkertaiseen, mutta suurin osa on erittäin onnistuneita. Tutustuin
Ankardoon kirjaston kautta. Alelaareista ostin muutaman kotiini. Vielä
2000-luvun alussa ostin uuden albumin heti kun huomasin sen ilmestyneen.
Muutaman vuoden tauko seuraamisessa tarkoitti nyt sitä, että luin peräti kuusi
viimeisintä suomeksi julkaistua, paitsi aivan tuorein, Kuolema järvellä (2015) on edelleen lukematta. Jälleen taso
vaihteli. Esimerkiksi sinänsä toimiva Ankkavanhus
ja meri (2014) yhdistyy verrattain löyhästi muuhun sarjaan. Edelleen tämän
ankan seikkailut kuuluvat ehdottomaan kärkikastiin omassa sarjismaussani.
Nykyään
kun kesäisin viettää pari päivää sarjakuvien parissa alkaa pohtia kahta asiaa.
Ensiksi miettii, vieläkö löytyisi aikaa ja tilaa elämästä sen verran, että
muuttuisi satunnaisesta lukijasta edes jonkintasoiseksi asiantuntevaksi
harrastajaksi. Kun realisti minussa toteaa, ettei näin taida tapahtua, alkaa
miettiä, milloin olisi seuraava sarjakuvien seurassa vietetty paripäiväinen.
Ehkä jo ennen ensi kesää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti