Studioalbumit osa 68 (1/2): Pink Floyd (1967–1973)

Suhteeni Pink Floydiin on ollut ambivalentti. Kun toisille se on maailman tärkein bändi, minulle se on ollut paikoitellen tylsä ja puuduttava. Kun toisille se on ollut yhdentekevä, minulle siitä on löytynyt palasia, jotka ovat kiehtoneet kovasti. Lukiossa yhtyeen The Wall oli ulkomaisten Top 5 -listalla, jonka muut levyt taisivat olla pelkkää Pixiesiä. Myöhemmin kiinnostuin yhtyeen psykedeelisemmästä puolesta. Progressiivisuudesta olen aina pitänyt enemmän politiikassa kuin musiikissa.

Pääosa bändin studiolevyistä on löytynyt joko hyllystäni tai ulkoiselta kovalevyltä vuosikausia. Tai enimmäkseen jälkimmäiseltä. En kuitenkaan ole koskaan kuunnellut albumeita systemaattisesti. Voi jopa olla, että joku levy on jäänyt käytännössä kokonaan kuuntelematta. Olisiko aika tehdä asialle jotain?

Tarkoitukseni on kuunnella levyt läpi ja kommentoida niitä. En aio kirjoittaa tiivistelmää bändin tarinasta. Hyllyssäni pölyttyy Mark Blaken yli 400-sivuinen Pigs Might Fly: The Inside Story of Pink Floyd (2007), jossa olen päässyt vasta sivulle 40.

The Piper at the Gates of Dawn (1967) löytyy levyhyllystäni. Se oli tarjolla parilla punnalla, kun finanssikriisi iski Britannian levykauppoihin. Painokseni on vieläpä sellainen, jossa on sama levy kahdesti – monona ja stereona. Ei paha hinta klassikosta, ja ainoasta Floyd-albumista, jonka yleisilmettä myöhemmin mielenterveytensä menettänyt Syd Barrett dominoi. Iso osa biiseistä on hänen tekemiä ja laulamia. Ainoastaan ”Take up thy stethoscope and walk” on täysin basisti Roger Watersin nimissä. Levy on täyttä psykedeliaa, mutta biisimitat ovat maltillisia. Vain b-puolen aloittava ”Interstellar overdrive” on pitkä, yli 9 minuuttia. Se onkin levyn kohokohta ja esikuva monille nykyisille uuspsykedeliaan kallellaan oleville bändeille. Kokonaisuus on mainio, enkä osaa oikein kirjoittaa yksittäisistä raidoista. Avausraita ”Astronomy domine” on muuten Voivodin koveroima ja kakkosraita ”Lucifer Sam” valloittaa lucifermaisella riffillään. Levyn heikointa antia on kansi. Klassikko-status on ansaittu, mutta ei tämä silti ole itselleni aivan maailman tärkeimpien levyjen joukossa. Yhdysvaltain painokseen laitettiin avausraidaksi sittemmin klassikoksi muodostunut ”See Emily play”, jota ei löydy brittipainokselta.

A Saucerful of Secrets (1968) sisältää jo kitaristi David Gilmouria, koska Sydin käyttäytymisestä oli tullut epävakaata niin lavalla (tarkoituksellinen kitaran laittaminen epävireeseen) kuin haastatteluissa (vakiovastauksena välinpitämätön tuijotus). Mutta myös Barrett on levyllä. Tosin hänen sävellyksiään on vain yksi, levyn päättävä ”Jugband blues”, joka kaikessa leikkisässä sirkushenkisessä barretmaisuudessaan sopii huonosti levyn muuhun materiaaliin. Levyn pääasiallinen säveltäjä on Roger Waters. Levy onkin yleisilmeeltään hitaampi, synkempi ja sisäänpäin kääntyneempi kuin debyytti. Siinä on hyviä raitoja, mutta sitä dominoi nimibiisi. Jos se on jonkun mielestä nerokas biisi, niin olkoon – itse en pidä sitä juuri minkään arvoisena. Sen sijaan ”Set the controls for the heart of the sun” on levyn kohokohta. Myös avausraita ”Let there be more light” ja ”Corporal Clegg”, joka on ensimmäinen monista yhtyeen sota-aiheisista kappaleista, ovat hienoja: kokeellista ja psykedeelistä mutta ei itsetarkoituksellista äänisekoilua. Albumin aikalaisvastaanotto oli maltillisen myönteistä: sitä pidettiin pienenä pettymyksenä debyyttiin verrattuna. Kannen on tehnyt klassikkosuunnittelija-kollektiivi Hipgnosis (käytännössä Floydin kohdalla Storm Thorgerson).

More (1969) on ääniraita samannimiseen elokuvaan. Ja kannella on sama suunnittelija kuin edellisellä. Avauspuolen kakkosraidalla ”The nile song” bändi rokkaa hevimmin kuin koko uransa aikana yhteensä. Myös b-puolen toinen biisi, ”Ibiza bar” on muuta albumia rankempaa. Pääosin levy koostuu kuitenkin instrumentaaleista, mikä sopiikin elokuvan ääniraidaksi, mutta tässä tapauksessa huonosti kotikuunteluun. Waters kunnostautuu pääasiallisena säveltäjänä ja Gilmour hoitaa laulun. Ehkä hienoin raita on kauniilla melodialla varustettu ”Cymbaline”. Siispä: pari toimivaa raitaa ja loput turhaa.

Ummagumma (1969) on erikoinen tuplalevy. Ensimmäinen koostuu yhtyeen senhetkisestä livesetistä. Toinen käsittää jäsenten soololevytyksiä (Watersilta kaksi ja Wrightiltä, Masonilta ja Gilmourilta yksi). Livevedoissa on avauslevyn avausraita, aina toimiva ”Set the controls…”, alkujaan singlen b-puolena julkaistu ”Careful with the axe, Eugene” ja nyt jo paremmalta kuulostava ”A Saucerful of secrets”. Toinen levy alkaa Wrightin piinaavalla, yli 13-minuuttisella roskalla ”Sysyphus (parts 1–4)”. Watersin ”Grantchester meadows” on puolestaan linnunlurituksella taustoitettua hippifolkia. Itse sävellys on kelvollinen, mutta en tiedä, millaisessa olotilassa ärsyttäväksi yltyvä linnunlaulu on ollut nerokas idea. Kummallisempaa on vain se, että se on tuntunut hyvältä idealta myös toteutusvaiheessa. Sitä seuraava Watersin ”Small species…” on puolestaan pienimuotoisena taideteoksena mainiosti toimiva äänikollaasi, mutta ei sitäkään kotioloissa päivittäin kuuntele. Gilmourin yli 12-minuuttinen ”The Narrow way” kasvaa loppua kohden kuulostaen tasokkaalta myöhemmältä Floydilta. Masonin biisi on lähinnä tuulen huminaa ja ärsyttävää rytmileikkiä. Kansisuunnittelijana toimi taas Hipgnosis.

Atom Heart Mother (1970) koostuu a-puolen yli 20-minuuttisesta nimibiisistä ja b-puolen kolmesta lyhyemmästä sekä 13-minuuttisesta lopetuksesta. Kuudesta osasta koostuva nimiraita sisältää progressiivista bluesjammailua, sinfonista hidastempoista rokkia ja kokeilevampia elementtejä. Ihan kiva tämä pöhöttävä, kohtuullisen hyvistä elementeistä koostettu biisi on, mutta ei mikään henkilökohtaisesti koskettava teos. Kuriositeettina mainittakoon, että Kubrick halusi käyttää biisin osia Kellopeli appelsiinissa, mutta bändi kieltäytyi. Levyn kohokohta on Rick Wrightin säveltämä ja laulama monipuolinen, puhaltimin varustettu, välillä Beach Boysilta kuulostava singlebiisi ”Summer ´68”. Aikalaisarviot olivat vaihtelevia, mutta enemmän varauksellisia kuin ylistäviä. Mielestäni kyse ei ole mistään mestariteoksesta, vaan muutamia hyviä hetkiä sisältävästä epätasaisesta albumista. Jotenkin samaa todistaa Hipgnosisin suunnittelema lehmäkansi – on vaikea päättää, onko se kelvoton vai nerokas.

Meddle (1971) rakentuu toisin päin. A-puolella on säädyllisen mittaisia raitoja, kun taas kääntöpuolella on yli 20-minuuttinen ”Echoes”. Tällä albumilla Gilmour ottaa selvästi suuremman roolin säveltäjänä. Tosin onnistunut avausraita, ”One of these days” on koko bändin nimissä. Se on kokeileva mutta samalla eteenpäin runttaava instrumentaali. Sen jälkeen tulee lyhyempiä, folkahtavia – sekä verrattain kauniita että hupsuttelevia – raitoja. Levyn päättää mahtipontinen, myöhempää Floydia ennakoiva ”Echoes”, jossa on hienoja osia. Kokonaisuus on tunnelmaltaan kovin epätasainen irrallisten, mutta paikoitellen hyvien raitojen kooste.

Obscured by Clouds (1972) palaa standardimuotoon sikäli, että yksikään raita ei ole yli kuutta minuuttia. Albumi tosin on ääniraita Barbet Schroederin elokuvaan La Vallée. Levyä ei arvosteta Floydin huipuksi, mutta siinä on ihan kelvollisia, joskaan ei vallankumouksellisia kappaleita. ”Burning bridges” on totaalisen standardoitua ja turvallista Floydia, samoin kuin instrumentaali ”Mudmen”, kun taas ”The Gold it’s in the…” jopa hard rokkaa 70-luvun tyyliin, ja ilman kosketinsoittimia. Ehkä juuri siksi osa bändin faneista ei pidä siitä.

The Dark Side of the Moon (1973) on tuttu levy, johon en koskaan ole päässyt sisälle yhtä vahvasti kuin miten arvostettu se on. Oman kappaleeni ostin Pietarista 2000-luvun alussa. Nytkään ei riitä yksi kuuntelu, kun yritän miettiä, onko kyseessä pöhöttynyt ja yliarvostettu klassikko vai oikeasti hieno albumi. Jään taas jonnekin välimaastoon. Levy alkaa hitaasti ”Speak to me” ja ”Breathe” ei lähde lentoon vaikka antaakin lupauksia paremmasta. ”On the run” taas pitkittää jännitystä junnaavuudellaan. Tässä vaiheessa alkaa epäillä, onko levyssä mitään tolkkua. ”Time” alkaa onnistuneella äänimaisemalla ja rytmityksellä, muuttuen sitten aika tavanomaiseksi mutta iskeväksi biisiksi. A-puolen päättävä ”Great gig in the sky” nostaa tunnelmaa korkeuksiin, mutta en pääse ratkaisuun, onko Clare Torryn hoilotus jotenkin hienoa vai ärsyttävää. Draaman kaaren kannalta se on juuri oikea päätös, samoin kuin b-puolen upea kassakone-aloitus kappaleessa ”Money”. Se onkin aika hieno, rytmibluesiin kallistuva biisi. Albumin pisin raita, liki 8-minuuttinen ”Us and them” menee takaisin tyypilliseen hidastempoiseen, tunnelmoivaan ja mahtipontisiin mittoihin kasvavaan Floydiin. ”Any colour you like” on instrumentaali, jonka tehtävänä on luoda hengähdystauko levyn kaareen. ”Brain damage” muistuttaa hieman vanhempaa folkahtavaa Floydia yhdistettynä levyn mahtipontiseen yleisilmeeseen. Se on se, jossa lauletaan ”I’ll see you on the dark side of the moon”. ”Eclipse” on levyn paketoiva lopetusvirsi kaiken harmoniasta ja yhteydestä. Siinä muut naiset varmistavat, että lopetus on yhteismitallinen a-puolen päätöksen kanssa. Albumi oli menestys heti ilmestyttyään; se on edelleen yksi maailman myydyimmistä levyistä.

Vaikka kuvaukseni ovat paikoin nuivia, kenties jopa vähätteleviä, niin onhan tämä aika huikea kahdeksan teoksen setti, joka saatiin aikaan reippaasti alle kymmenessä vuodessa.

Seitsemän seuraavaa studioalbumia käydään läpi toisessa osassa. Niiden tekemiseen yhtyeeltä meni noin 40 vuotta.