Norjalainen
metalli ei ole kuulunut kotikuunteluun. En tosin ole ollut innostunut siitä sen
enempää livetilanteissa. En muista aivan varmasti, näinkö Dimmu Borgirin
Provinssissa vuonna 1998. Väittäisin sen soittaneen saarilavalla, mutta
voin olla väärässä. Vuosien varrella on kuitenkin tapahtunut jotain. Olen
alkanut pitää black metallista, vähän. Ainakin sen verran, että ostin Anttilan
loppuunmyynnistä Dimmu Borgirin toisen levyn kolmella eurolla. Kun on päästy
alkuun, niin antaa mennä loputkin.
For all tid (1994) on yhtyeen
norjankielinen debyytti. Sen konsepti on selkeä. Välillä on melodisia hetkiä ja
välillä öristään basareiden ja kitarakurituksen kuorrutukseksi. Tempovaihtelut
ovat selkeitä ja vauhti voi koskea yhtä lailla melodisia kohtia kuin örinää.
Loistava konsepti, vaikkakin lievästi ennakoitava ja puuduttava. Vaikka laulu
ei olekaan pelkkää örinää – kuuntele vaikka ”Over bleknede blåner
til dommedag”, niin se tästä jää biisien moniosaisuuden lisäksi mieleen.
Soundit ovat verrattain tunkkaiset, mutta biisimateriaalin vahvuus välittyy
kovatasoiselta debyytiltä. Toisaalta, jos örinät ottaa pois, niin ollaan aika
samoilla vesillä vaikkapa Nightwishin kanssa. Eikä tätä kuunnellessa ihmettele
ollenkaan, että yhtyeen tyyliä kutsutaan sinfoniseksi black metalliksi. Jo
tässä vaiheessa taidan tietää lopputuleman: Dimmu Borgirilla voisi olla sama
asema taloudessani kuin John Coltranelle. Coltranea kuuntelen erityisesti
silloin kun kirjoitan keskittymistä vaativia juttuja.
Stormblåst (1996) on todellakin
ensimmäinen kokonaan kuuntelemani Dimmu-albumi. Se on miksattu oudosti.
Pinnalla on virsimäisiä sävellyksiä jousineen ja kaukana alla kulkee
bläkkispörinä. Siinä välissä on tyhjyys. Välillä biisejä hallitsee
kosketinsoittimet. Jostain syystä tämä on tehokas ja paikoitellen myös hyvin
hauska levy, vaikka örinäosuuksien maltillisuus saattaakin jurppia todellisia
tukanheiluttajia. Itselleni jako toimii päinvastoin. Kun melodisten kohtien
jälkeen lähtee örinä käyntiin, tuntee elävänsä. Ehkä tässä on jotain samaa kuin
suosikkiyhtyeessäni Pixiesissä, jonka kaava loud-quiet-loud sopii pienin
varauksin myös Dimmun peruskaavaan (tosin vaihdellen l-q-l mallin ja q-l-q:n
välillä, vaikka malli on epäselvä biisien moniosaisuuden vuoksi).Tämä oli
yhtyeen viimeinen norjankielinen levy.
Enthrone Darkness Triumphant (1997) on
siis yhtyeen ensimmäinen englanninkielinen levy. Ilmaisu on paria
norjankielistä hiotumpaa kaikin puolin. Tuntuu jopa siltä, että äärimmäisyydet
on hiottu pois ja albumi on yhtyeen levytysjatkumolla turvallinen. Siltä se
tuskin kuulosti ysärin lopulla. Siksi on ymmärrettävää, että teosta on
suitsutettu kunnolla ja se kipusi myös Rock Hard -lehden 500 parhaimman albumin
listalle. Tosin Wikipedian mukaan se kipusi 30 listasijan paremmalle puolella
ainoastaan Suomessa (26.), joten mistään välittömästä kaupallisesta
menestyksestä ei voida puhua.
Spiritual Black Dimensions (1999) jatkaa
melodisella linjalla, mutta siinä on reilusti puhdasta laulua ja
tempovaihteluiden äärimmäisyyttä on kavennettu. Tempo on pääosin kiivasta. Kiipparien ujellus on miksattu pinnalle,
joten ei ole ihme, että tätä kutsutaan sinfoniseksi metalliksi. Vaikka on
helppo sanoa, että albumi on genrensä valio, taidan kuitenkin pitää enemmän
varhaisesta Dimmusta, jossa on enemmän örinää, radikaalimpia tempovaihteluita (eli
muutakin kuin nopeasta helvetin nopeaan) ja erilainen, vähemmän ärsyttävä
kiipparisoundi.
Puritanical Euphoric Misanthropia (2001)
ei ehkä vie yhtyeen tarinaa eteenpäin, mutta tehokkaita biisejä sinne on saatu
mukaan. Heti pakasta nousee esiin ”Kings of the carnival creation”, ”Hybrid
stigmata” ja ”The maelstrom mephisto”. Onhan tämäkin rankka levy, vaikka
puritaanisista bläkkisrajoitteista ollaan verrattain etäällä. Levyllä on esimerkiksi
mukana oikea jousiorkesteri eikä vain kiipparit. Yhtyeen kokoonpano on
vaihdellut levystä toiseen; tälle levylle rumpupallille istahti Cradle of
Filthin Nicholas Barker. Sitä ainakin jotkut pitivät syynä tiukentuneeseen
soittoon. Kokonaisuus ei ole niin äärimmäinen kuin osa varhaisemmista
teoksista. Mutta hallituksi ja osaavaksi sitä voi sanoa. Minun makuuni
kokonaisuus on liian pitkä, vaikka ihan normaalimitassa on pysytty. Levyn
japsiversio sisältää Twisted Sister -lainan ”Burn in hell”, joka löytyy myös
Spotifysta. Se on niin hyvä biisi, että edes laimeasti inspiroitunut luenta ei
pilaa sitä.
Death Cult Armageddon (2003) on kuudes
albumi ja sama meno jatkuu, vaikka levy-yhtiöksi tulikin Nuclear Blast. Oikeat
jouset on taas mukana ja Barker jatkoi rummuissa vielä tämän levyn. Jouset
ovatkin vahvasti läsnä, luoden sinfonisen tunnelman. Itseäni se välillä jopa
häiritsee, koska kuvittelee olevansa toiminta-elokuvan äänimaailmassa –
kuuntele esimerkiksi ”Progenies of the great apocalypse” – eikä
äärimmäisyysmetallia soittavan yhtyeen teoksen äärellä. ”Vredesbyrd” puolestaan
on aika hieno esimerkki siitä, miten metalli ja jousisto sulatutuvat yhteen,
mutta ei tämä itseäni saa innostumaan yhtä paljon kuin yhtyeen varhaisemmat
örinät. Faneille tämän luulisi toimivan.
Stormblåst MMV (2005) on uudelleen
äänitetty versio vuoden 1996 albumista. Sillä on myös yksi täysin uusi raita ja
”Sorgens Kammer del II” on tullut alkuperäisen ”Sorgens Kammerin” tilalle.
Tosifanit voivat sitten keskustella, onko tämä parempi kuin alkuperäinen.
Tulkintoja on modernisoitu ja joidenkin mielestä soundit ovat paremmat. Itse
tavallaan tykkään alkuperäisen omituisesta äänimaailmasta, mutta vertailu on
vaikeaa, koska alkuperäistä kuuntelen kotistereoista cd-levyltä ja tätä
Spotifysta pienemmillä kaiuttimilla. Kiinnostukseni ei riitä vertailuun, joten
jätetään se muille. Edellä jo kirjoitin myönteisesti alkuperäisestä, joten
yksittäisenä levynä tämäkin on mainio.
In Sorte Diaboli (2007) alkaa kappaleella
”The Serpentine offering”, joka tiivistää Dimmun menestysreseptin: Tähtien sota
-tyyppistä lapsenmielistä ja mahtipontista elokuvamusiikkia yhdistetään aikuismaiseen
bläkkisörinään ja siihen ympätään vielä melodisia lauluosia mukaan. Se on
tehokasta, mutta vähän turhan helppoa ja puuduttavaakin. Uutta on se, että kyse
on yhtyeen ensimmäisestä konseptialbumista. Sen tarina on, kröhöm, juuri
sellainen, mitä huumorintajuttomalta metallipäältä odottaisi (tällä en tosin
ota kantaa Dimmujen huumorintajun tasoon). Keskiaikainen munkki alkaa epäillä
uskoaan ja kääntyy pimeälle puolelle. Kuulostaako Kummelilta? Kyllä, mutta tämä
on ehtaa norjalaista kuvittelukykyä käytännössä. Norjalainen Verdens gang
-lehti antoi tietenkin arvioksi kuusi kautta kuusi. Eivät muutkaan moittineet,
mitä nyt AllMusicin kirjoittaja kutsui lyriikoita juustoisiksi. Musiikki
levyllä on kuitenkin pääosin taattua Dimmua. Siitä löytyy hyviä hetkiä, vaikka
ei tuosta edellä kuvatusta reseptistä niin välittäisikään. Oma suosikkini on
yllättäen lähes poppaava ”The Sinister awakening”. Levyn myötä Dimmusta tuli
A-han jälkeen ensimmäinen Yhdysvaltain Billboardin top 50 -listalle yltänyt
norjalainen yhtye. Sijoitus oli 43.
Abrahadabra (2010) on toistaiseksi
tuorein yhtyeen albumi. Sen nimi on viittaus Aleister Crowleyn Lain kirjaan, joten satanistisissa
sfääreissä jatketaan. Yleisilme on professionaalinen ja yhtyeen omassa linjassa
turvallisen osaava. Paikoin toisin ylitetään rajat ja mennään riemukkaan
puolelle. Tästä esimerkkinä ”Ritualist”, jossa limittyvät örinä ja jouset. Olin
myös kuulevinani huilua ensimmäisellä kuuntelulla, mutta ne taisivatkin olla
kosketinsoittimet Norjan radio-orkesterin kontribuution lomassa. Vähän taas
tökkii tunne siitä, että on joutunut keskelle seikkailuelokuvaa, jossa muistetaan
toisinaan vähän öristä. Välillä ollaan keskitien sankarihevin suunnalla, kuten
biisissä ”Endings and continuations”. Billboard-listalla tämä nokitti
edeltäjänsä yhdellä sijalla.
Summamutikassa
alennuksesta ostettu Stormblåst oli
onnekas tapaus. Se kuuluu kaikkien levyjen kahlauksen jälkeen omiin
suosikkeihini. Ylipäätään Dimmussa kiehtoo äärimmäisyys eikä niinkään
seikkailuelokuvien sinfonisuus. Ehkä minun pitäisikin hakea inspiraatiota
bläkkisvajaukseeni muualta. Toisaalta eipä Dimmuun tutustuminen tunnu hukkaan
heitetyltä ajalta. Paikoitellen hieno bändi, mutta näin putkeen tuutattuna
vähän puuduttava. Summa summarum: Dimmua kiitos sopivina annoksina, mieluimmin
alkupään norjankielisestä tuotannosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti