Marraskuun
alussa julkaistiin kirkon nelivuotiskertomus. Osallistuva luterilaisuus: Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina
2012–2015: Tutkimus kirkosta ja suomalaisista on ladattavissa verkosta
ilmaiseksi. Sen kirjoittajina on Kimmo Ketola, Maarit Hytönen, Veli-Matti
Salminen, Jussi Sohlberg ja Leena Sorsa. Kyse ei ole instituution
toimintakertomuksesta siinä mielessä kuin termi yleensä ymmärretään, vaan
selkokielinen tutkielma siitä, missä kirkossa mennään ja miltä suomalainen
uskonnollisuus ylipäätään näyttää.
Poimin
tähän muutamia huomioita, jotka koin kaikkein kiinnostavimmiksi. Ne perustuvat
pääosin vuoden 2015 Gallup Ecclesiastica -kyselyyn, jota analysoidaan teoksessa.
1.
Kirkosta eroamista ajatellaan. Kun kysytään mahdollista kirkosta eroamista,
niin viimeisen yli kymmenen vuoden aikana ainoa merkittävä muutos on siinä,
että ihmiset pitävät mahdollisena kirkosta eroamista. Vuosina 2003 ja 2007 41
ja 38 prosenttia (tässä järjestyksessä) vastasivat, etteivät voisi ajatella
eroavansa kirkosta missään olosuhteissa. Vuonna 2011 ja 2015 vastaava luku oli
19 prosenttia. Ehkä tässä on kyse siitä, että kirkon liberalisoituessa ja
kirkon sisäisten ristiriitojen noustessa yhteiskunnallisiksi
keskustelunaiheiksi myös kirkkoon perinteisesti vahvasti sitoutuneet voivat
kuvitella tilanteen, jossa kysymys eroamisesta tulee akuutiksi. (Ks. sivu 35)
2.
Enkelit ovat suomalaisten mieleen, vaikka emme oikeastaan tiedä, mitä ne
suomalaisten enkelit ovat. 47 prosenttia uskoo vakaasti tai pitää
todennäköisenä, että enkeleitä on olemassa. Luku on korkea, kun verrataan
esimerkiksi siihen, kuinka moni uskoo Jeesuksen nousseen kuolleista (38%) tai
yhtyy kristinuskon kannalta melko perustavaan väitteeseen ”Jeesus on Jumalan
poika” (42%). Emme tosin tiedä, mitä nämä enkelit ovat. Ne voivat olla
kristillisiä enkeleitä, lapsuuden suojelusenkeleitä, uushenkisiä vähemmän
kristillisiä olioita, Kirsi Rannon kamerassa näkyviä valosotkuja, Ihmeellinen on elämä -elokuvan enkeleitä
tai metaforisia ihmis-enkeleitä, jotka sattuvat olemaan paikalla auttamassa
hädän hetkellä. (Ks. sivu 65)
3.
Tuomiopäivästä ei ole täsmällistä käsitystä. Kyselyn mukaan suomalaisista vain
18 prosenttia sanoo olevansa täysin tai edes osittain sitä mieltä, että kuoleman
jälkeen päädytään taivaaseen tai helvettiin. Käsitys, jota moni pitää aivan
keskeisenä kristillisenä ajatuksena, on suomalaisten parissa melko epäsuosittu.
Edes Kylliäisen lanseeraama ajatus kaikkien taivaaseen pääsystä ei ole
tarttunut. Kymmenen prosenttia vastaajista on täysin tai osittain samaa mieltä
siitä. Tämä tuntuu kielivän myös siitä, että mitä yksityiskohtaisempi tai
konkreettisempi opinkappale, sitä epäsuositumpi se on. Suurin osa on samaa
mieltä siitä, ettei kukaan voi tietää, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu (71%). 39
prosenttia yhtyy ajatukseen siitä, että kuolema on kaiken loppu. (Ks. sivu 68)
4.
Suomalaiset väittävät rukoilevansa. Peräti neljäsosa vastaajista kertoo
rukoilevansa päivittäin. Tämä on ällistyttävän suuri luku, mikäli se tarkoittaisi
tällaista ”kädet ristiin ja puhetta Jumalalle” -tyyppistä toimintaa. En näe
tuttavieni rukoilevan oikeastaan koskaan eikä kukaan tuttu kerro minulle
rukoilevansa. Tunnenko vain kolmea neljäsosaa vai onko kyse niin yksityisestä
asiasta, ettei sitä näytetä eikä siitä puhuta? Luulen, että rukoilu ymmärretään
tässä laajasti. Toisille se on edellä mainittua, joillekin työn puolesta
tapahtuvaa ruokarukousta koulussa tai päiväkodissa – tosin sekään ei tarkkaan
ottaen ole päivittäistä. Monille rukoilu varmaankin tarkoittaa suunnilleen
itsensä kanssa käytyä sisäistä puhetta samalla kun kävellään vaikkapa metsässä.
Tai se voi tarkoittaa pelkkää metsässä kävelyä. Itselle tai lapselle luettu
iltarukous voisi selittää korkean päivittäisen prosenttiluvun, mutta on se
silti todella korkea verrattuna muihin uskonnollisuutta mittaavien kysymysten
vastauksiin. Ehkä ”päivittäin” ruudun rastittaminen on kannanotto, joka
tarkoittaa jotakuinkin sitä, että ”rukoilu on noinniinku periaatteessa ihan
myönteinen asia”. Tai ehkä sittenkin Suomessa on näin paljon aktiivisia
uskovaisia, joiden päivittäiseen uskonnonharjoittamisen repertuaariin kuuluu
rukoilu. (Ks. sivu 79)
5.
Vapaa-ajattelijoihin suhtaudutaan epäillen. Uskonnollisista perinteistä
suomalaiset suhtautuvat nihkeästi Hare Krishnoihin, mormoneihin, Jehovan todistajiin
ja muslimeihin. Suomalaiset ottaisivat asuinalueelleen kuitenkin mieluummin
juutalaisen synagogan, helluntaiseurakunnan salin tai pelastusarmeijan
toimitilan kuin vapaa-ajattelijoiden toimitilan. Tällaiseen tilaan 17 prosenttia
suhtautuisi kielteisesti. (Ks. sivu 82)
6.
Ateistien määrässä on pientä kasvua. Ateisteiksi identifioituvia on tässä
käytetyn kyselyn mukaan 16 prosenttia (ks. sivu 84). Aikaisemmissa vastaavissa
kyselyissä luku on vaihdellut seuraavasti: 4% 1995, 12% 2004, 5% 2007 ja 13%
2011. Kehitys ei ole ollut yksisuuntaista, mutta nykyinen luku on korkeampi
kuin koskaan aikaisemmin. Ongelma tässä luvussa on se, että kysymys ei ole poissulkeva.
Ateistiksi identifioituva voi rastia samalla kaikki muutkin vaihtoehdot,
esimerkiksi uskonnottoman ja luterilaisen. Olisi kiinnostavaa tietää, mikä luku
olisi poissulkevilla vaihtoehdoilla.
7.
Kaste menettää suosiotaan. Kastettujen osuutta syntyneistä kuvaava käyrä menee
edelleen loivasti alaspäin. Nykyään alle 70 prosenttia lapsista kastetaan.
Vielä viisitoista vuotta sitten oltiin lähellä 90 prosenttia. (Ks. sivu 114)
8.
Suvivirrestä keskustellaan, ja lopputuloksena sen suosio säilyy vankkana. 85
prosenttia suhtautuu erittäin tai melko myönteisesti sen laulamiseen koulujen
kevätjuhlissa. Viisi prosenttia suhtautuu kielteisesti. Siitä onkin turvallista
keskustella julkisuudessa, kun suosio on suuri. Muihin uskonnollisiin
yhdyskuntiin kuin ev-lutiin kuuluvien parissa suosio noudattaa koko väestöä.
Uskontokuntiin kuulumattomilla kielteisyys on korkeampaa – 14 prosenttia. (Ks.
sivu 184 ja 186)
9.
Suvivirrestä on turvallista keskustella, mutta kirkon tai uskonnollisten
yhdyskuntien mahdollisista etuoikeuksista ei kannata keskustella kovin paljon.
Suomalaiset ovat nimittäin sitä mieltä, että kaikki katsomukselliset yhteisöt
tulee asettaa lainsäädännöllisesti samaan asemaan (55% vastaan 25%) ja että
valtion ei tulisi tukea taloudellisesti uskonnollisten yhteisöjen toimintaa
(53% vastaan 23%). (Ks. sivu 193)
Näiden
lähinnä kyselytutkimuksen tuloksista poimittujen palasten lisäksi teoksessa on kiinnostavasti
kuvattu esimerkiksi sitä, miten kirkko on ollut julkisten keskustelujen
subjekti ja objekti.
Teoksen
voi ladata täältä: http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp?open&cid=Content2FDF84
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti