Vastarannan kiiski

Ostin vuosia sitten yhdysvaltalaisen kirjallisuusteoreetikko Stanley Fishin teoksen The Trouble with Principle (1999). Sen ja muun aikaisemmilta ajoilta tutun materiaalin perusteella Fish on vaikuttanut kiinnostavalta intellektuellilta, joka tarjoaa ”ruokaa ajattelulle”, mutta jonka kanssa ei aina ole helppo olla samaa mieltä.

Syksyllä Lontoossa tuli vastaan hänen vuosina 1995–2013 New York Timesiin kirjoittamien kolumnien kokoelma Think Again: Contrarian Reflections on Life, Culture, Politics, Religion, Law, and Education (2015). Ryhdyttyäni lukemaan teosta, joka koostuu 95 kolumnista ja johdannosta, ostin kaksi muuta Fishin teosta, There’s No Such Thing as Free Speech …and It’s a Good Thing Too (1994) ja Save the World on Your Own Time (2008).

Think Again on samanaikaisesti älyllisesti viihdyttävä että rasittava. Yhden tekstin parissa vietetään pari sivua ja se on osa hieman yli kymmenen kolumnin pakettia. Paketteja on kahdeksan: henkilökohtaiset pohdinnat (Fishin yksityiselämä), estetiikka, kulttuuri(teoria), politiikka, laki (erityisesti Yhdysvaltain perustuslaki), uskonto, korkeakoulutus ja akateeminen vapaus. Viihdyttävyys tulee siitä, että teos tarjoaa freesejä näkökulmia moniin eri keskusteluihin älykkäällä tavalla. Rasittavuutta edustaa se, ettei mihinkään päästä syventymään kunnolla, vaikka teoksessa on sivuja yli 400.

Fishin ajattelun lähtökohtana on tarkastella keskustelujen eri osapuolten retoriikkaa ja argumentteja. Näin hän osoittaa, miten esimerkiksi neutraaleiksi väitetyt periaatteet ovat onttoja ja tarvitsevat tuekseen käytännöllisten intressien mukaisia preferenssejä. Yksi suurimmista Fishin vihollisista on liberalismi, jota hän pitää epäkoherenttina, sillä se pyrkii rakentumaan menettelytavan varaan ilman substanssia koskevia preferenssejä. Tämä on Fishin mukaan mahdotonta. Emme ole koskaan ”not in a situation” ja teemme jatkuvasti käytännöllisiä ratkaisuja, joilla pyrimme ajamaan omia preferenssejämme.

Yksi esimerkeistä on niin sanottu ”affirmative action”. On äärimmäisen vaikeaa, ellei mahdotonta, argumentoida uskottavasti periaatteen pohjalta osoittaen, että ”affirmative action” on oikeudenmukaista ja reilua tai että se on epäoikeudenmukaista, koska se asettaa yksilöt eriarvoiseen asemaan.

Fishin mukaan aiheesta on helpompi keskustella, kun ei kysytä periaatteen oikeudenmukaisuutta, vaan ”mikä on vialla ja miten voisimme korjata sen?” Tällöin päästään keskustelemaan Yhdysvaltain rasistisesta historiasta ja sen vaikutuksista nykytilanteeseen.

Edellä mainitut seikat tulevat perusteellisemmin käsitellyksi teoksessa The Trouble with Principle, mutta Think Again pystyy kolumnirakenteensa vuoksi havainnollistamaan verrattain kevyellä joskin tarkalla tyylillä useita elämän osa-alueita.

Yksi mehukkaimmista teemoista koskee akateemisen työn luonnetta. Hän puolustaa kantaa, jonka mukaan akateemisen työn ydin on a) tutustuttaa opiskelijat uusiin aiheisiin ja b) tarjota tutkimuksellisia työkaluja niiden tutkimiseen. Toisin sanoen Fish vastustaa normatiivisia maailmanparannukseen tähtääviä akateemisia lähestymistapoja – olivat ne mitä tahansa. Akateemisen työn tehtävänä ei ole rasismin kitkeminen tai köyhyyden poistaminen eikä edes opiskelijoiden kasvattaminen demokraattisiksi kansalaisiksi.

Voi olla, että Fishin kanta on liian jyrkkä, mutta hänen ajatuskulkunsa seuraamisessa on kaksi ehdottoman hyvää puolta. Ensiksi se pakottaa pohtimaan, millä perusteella tutkija-opettaja voi oikeuttaa ”maailmanparannuksen”. Toiseksi se muistuttaa, miten tärkeää ja ensisijaista aiheiden ”akatemisointi” on (Fish muuttaa Fredric Jamesonin sloganin ”Always historicize” muotoon ”Always academicize”). Itse ajattelen niin, että ilman ”akatemisointia” normatiiviset kannat ovat akateemisen työn luonteen kannalta arvottomia, mutta en sulje pois ajatusta siitä, että akateemisen työn tehtävä ei lopultakaan rajoitu tarkasti Fishin mainitsemaan kahteen kohtaan. Tätä aihetta Fish käsittelee laajemmin teoksessaan Save the World on Your Own Time.

Joka tapauksessa Fishin lähtökohdasta saadaan aikaan kiinnostavia ja kontroversaaleja kantoja yksittäisiin debatteihin. Tämä on kirjan suola, mutta se voi myös ärsyttää lukijoita, kun Fish ei useimmissa kolumneissaan alleviivaa, mitä hän itse ajattelee asioista. Sen sijaan hän osoittaa, miten eri kannat rakentuvat.

Lopulta Fishin rakennelma sortuu, tai sitten ei. Nimittäin aina kun Israel on kritiikin kohteena, hän luopuu lähestymistavastaan ja asettuu puolustamaan sitä. Välillä hän puolustaa vain israelilaisia yliopistoja boikotoijia vastaan, mutta yhtä lailla hän esittää, että Israelin valtion kritiikki on epätoivottavaa (ja lisäksi antisemitismi kulkee Fishin mielestä aina Israelin valtion kritiikin kannoilla). En kirjoita tässä syvemmin aiheesta, mutta minusta tämä ulottuvuus on kirjan heikoin osio. Israelin puolustamin onkin yhteneväistä juutalaisen älykön omien preferenssien kanssa.