Musiikkikirjoja pimeään syksyyn

Parina syksynä peräkkäin olen huomannut lukevani musiikkikirjoja enemmän kuin muina vuodenaikoina. Oma tulkintani tästä on se, että syksyt ovat olleet opetusten osalta niin kiireisiä, että kutistuneena vapaa-aikana on rentoutunut musiikkikirjojen parissa. Tässä lyhyet luonnehdinnat neljästä syksyn aikana luetusta kirjasta.

Helsinkiläisen ravintola Siltasen musiikkivisasta on tullut kaikenlaisia palkintoja. Syksyn alussa jäi käteen Louise Grayn Maailmanmusiikki (2015, alk. 2009). Kirjan alkupuolella käsitellään maailmanmusiikki-termiä konstruktionistisesta näkökulmasta. Maailmanmusiikki on markkinamiesten keksintö vuodelta 1987. Toki bändit soittelivat mitä soittelivat sitä ennen, mutta termi on hyvä esimerkki siitä, miten maailma muuttuu käsitteiden keksimisen myötä. Nyt voitiin järjestää kaikenlaista toimintaa termin alla ja levy-yhtiöt alkoivat aktiivisesti levittämään sitä printtaamalla termin mainoksiinsa. Yhtenä suurena kimmokkeena oli vuonna 1986 ilmestynyt cross-over -levy, Paul Simonin Graceland. Sen jälkeen lähdettiin etsimään maailmanmusiikki-termin kanssa ”autenttista” tavaraa länsimaisen ulkopuolelta.

Suurin osa kirjasta käsitteleekin länsimaisen populaarimusiikin ulkopuolelle jääviä artisteja fadosta, rebetikosta, tropicalismosta ja suufimusiikista Afrikan rytmeihin ja bluesiin. Parhaiten mieleen jäivät autenttisuuden ongelman pohdinnat, suufilaisuuden luokittelun politiikka ja musiikin merkitys Ruandan verilöylyssä. Suositeltavaa luettavaa.

Samasta visasta lykättiin lohdutuspalkintona Paul Stenningin teos Rage Against the Machine: Taistelu lavalla (Stage Fighters) (2013, alk. 2008). En ole mikään suuri RATM:n musiikin ystävä. Räpin ja metallin yhdistäminen on aina kuulostanut huonolta idealta. Lisäksi se avasi Pandoran lippaan, josta pääsi kehittymään pomppumetallin ja nu-metallin kaltaiset suuret vitsaukset. RATM teki loistavasti sen mitä teki, eikä voi kiistää sen tehoa elävänä. Kun astuin ensimmäisenä päivänä Roskilden festivaalialueelle vuonna 1996, oli vaikuttavaa katsoa kymmenien tuhansien ihmisten pomppivan juuri keikkansa päälavalla aloittaneet yhtyeen tahtiin. Maa liikkui ylös ja alas.

Stenningin teos valottaa yhtyeen keskeishahmojen, laulaja Zach de la Rochan ja kitaristi Tom Morellon taustoja perusteellisesti ja kontekstualisoi yhtyeen asenteen osaksi vallankumouksellista ja vasemmistolaista, poliittisesti motivoitua musiikkia. Käsittely ei typisty RATM:n uraan, vaan selvittelee Morellon sooloprojekteja sekä Audioslavea, joka oli Rage Against the Machine eri laulajalla (Chris Cornell). Yksi kiinnostavista yhtyeen uraa leimanneista jännitteistä koskee levy-yhtiötä: miten itsensä radikaaliksi valtarakenteita horjuttavaksi toimijaksi mieltävä yhtye sovittaa näkemyksensä suuren levy-yhtiön raameihin?

Eniten teoksessa haraa vastaan Stenningin omat näkemykset, jotka tuodaan esiin ikään kuin ne olisivat itsestään selvästi oikeita makuarvostelmia. Rakenteellisesti teos olisi voinut selvemmin käydä läpi yhtyeen uraa albumi kerrallaan; nyt ei asiaan vihkiytymätön meinaa pysyä kärryillä, milloin mikäkin asia tapahtui. Silti teoksen luki mielellään.

Britannian matkalta kannoin kotiin Creation-levy-yhtiön pomona tunnetuksi tulleen Alan McGeen muistelmat. Creation Stories: Riots, Raves and Running a Label (2013) on omakohtainen tilitys rajuista vuosista 1980-luvulta nykypäivään. Sinä aikana McGee oli tekemisissä useiden merkittävien yhtyeiden kanssa, onnistuen myös taloudellisesti sekä managerina että levy-yhtiön pyörittäjänä.

McGee ei ole maailman paras kirjoittaja, mutta voi jestas millaisessa musiikillisessa kultakaivoksessa mies on louhinut – riippuen tietysti musiikkimausta. Kirjassa seikkailevat sellaiset klassikot kuin Jesus and Mary Chain, Primal Scream, House of Love, My Bloody Valentine, Swervedriver, Boo Radleys ja Ride. McGee saa kaikkiin yhtyeisiin kiinnostavan näkökulman. Varsinainen taloudellinen jackpot oli Oasiksen löytäminen, ja sekin osio on vetävää luettavaa, vaikka yhtye ei sinänsä ole itselleni erityisen tärkeä. Shoegaze, ekstaasivetoiset reivit, brittipop ja lopuksi vielä Libertinesin managerointi – siinä on yhdelle miehelle muisteltavaa brittiläisen kitaravetoisen musiikin keskiössä. Hyvää luettavaa kenelle tahansa ja erinomaista yllä mainituista yhtyeistä kiinnostuneille. Yksissä kansissa on yhden ihmisen kautta kerrottuna yllättävän iso osa merkittävästä brittiläisestä musiikista 1980-luvulta lähelle nykypäivää.

Marko Ahon ja Antti-Ville Kärjän toimittama Populaarimusiikin tutkimus (2007) jäi ilmestyessään huomioimatta, mutta kun se tuli vastaan kohtuulliseen viiden euron hintaan, päätin ostaa ja myös lukea sen. Kirja jäsentyy kolmeen osioon, tuotannon tarkasteluun, tekstien analyysiin ja vastaanoton tutkimiseen. Täten se tarjoaa monipuolisen kartan populaarimusiikin akateemiseen kenttään. Yksittäisistä artikkeleista vain harva osuu napakymppiin, mutta koko paketin lukee mielellään. Eniten sävähdytti Janne Mäkelän faniutta ja sen tutkimusta käsittelevä luku. Vaikka tunnen alaa melko hyvin – olen kirjoittanut fanitutkimuksen ja uskontotieteen kytköksistä – opin uutta tästä hyvin jäsennellystä tekstistä.

Ehkä seuraavat musiikkikirjat tulee luettua jo ennen ensi syksyä, mutta toivottavasti ei opetuskiireiden vuoksi.