Brittiläinen
Van der Graaf Generator on itselleni melko tuntematon suuruus. Käsitykseni
yhtyeestä perustui pitkään hyvin hatariin mielikuviin. Kun luin yhden
progemusiikkia esittelevän teoksen muutamia vuosia sitten, ymmärsin, että bändi
kuuluu genreen ja sen nokkamies on Peter Hammill, josta brittiläinen indienörtti
Luke Haineskin laulaa.
Muutamia
vuosia sitten ostin alennuksesta yhtyeen neljännen albumin Godbluff, joka on edelleen ainoa kokonaan kuulemani VdGG:n levy. En
oikein tiedä miksi, mutta jotenkin alkoi tuntua, että bändin tuotannon voisi
kuunnella läpi, jos albumeita ei ole kovin paljon. No olihan niitä 13. Kun
Uncut-lehti esitteli osan bändin levyistä tuoreessa numerossaan ja painoi
siistejä kuvia kahta saksofonia samaan aikaan kantavasta David Jacksonista,
joka tuli mukaan debyyttialbumin jälkeen, ajattelin suostuvani kolmeentoista
levyyn Van der Graaf Generatoria.
The Aerosol Grey Machine (1969) on
bändin debyytti ja käytännössä Peter Hammillin soololevy, joka
sopimusteknisistä syistä julkaistiin yhtyeen nimellä. Levyä on luonnehdittu
yhtyeen myöhempiä saavutuksia peilaten ”lupaavaksi”, mutta kuunnellaan nyt
ilman myöhempien aikojen taakkaa. Ensiksi pitää tarkistaa, onko laulaja nainen,
mutta ilmeisesti äänessä on Peter Hammill, joka tuo etäisesti mieleen Grace
Slickin ja Nicon. Muutenkin yhtye kuulostaa kontemploivalta Jefferson
Airplanelta. Sehän tarkoittaa jotain myönteistä. Tosin levystä puuttuu se, mikä
nostaisi sen keskitasoisen kivasta huipuksi.
The Least We Can Do Is Wave to Each Other
(1970) on yhtyeen ainoa Briteissä top 50 -listalle kivunnut albumi. VdGG ei ole
profeetta omalla maallaan. Mutta tästä aikalaiskriitikotkin pitivät. Eikä maine
ole harmaantunut. Se saavutti sijan 15 listalla, jonka aihe oli 40 Cosmic Rock
Albums. Siitä kirjoitetaan usein yhtyeen debyyttinä, koska se ymmärtääkseni
julkaistiin Briteissä hieman ennen aikaisemmin levytettyä Aerosolia. Jos Aerosol
kuulostaa aikansa psykedeliarokilta, The
Least on huomattavasti lähempänä progea. Mutta kyse on vahvasta teoksesta.
Tunnelma ja tyyli vaihtuu nopeasti seesteisestä ja eteerisestä (”Refugees”)
in-your-face -tyyppiseen saksofonitööttäykseen (”White hammer” – tosin vasta
biisin lopussa). Yksi kohokohta on päätösraita ”After the flood”, joka toistaa
levyn kaavaa: aluksi lähdetään liikkeelle rauhallisesti ja sitten edetään
jytisevään saksofonitööttäykseen. Aika kova progelevy.
H to He, Who Am the Only One (1970) alkaa
yhdellä bändin suosituimmista kappaleista ”Killer”. Levy-yhtiö halusi julkaista
sen singlenä, mutta bändi kieltäytyi, vedoten siihen, että yhtyettä luultaisiin
hard rockiksi. No en tiedä, onko biisi edustava otos hard rockista, mutta aivan
hieno jytätuuttaus se on. Se kertoo tappajahaista, josta tulee yksinäinen
tapettuaan kaikki. Sitä seuraava ”House with no door” rauhoittaa tunnelman
huilumelodialla. King Crimsonin Robert Fripp vierailee kitaristina moniosaisella
ja varsin toimivalla kappaleella ”The Emperor in his war room”. Knoppitietoa:
se on ensimmäinen Frippin vierailu sessiomuusikkona. Päätösraidalla ”Pioneers
of C” on taas siistiä tööttäystä yhdistettynä keskinkertaisiin melodisiin
osiin. Levyllä on yhteensä viisi kappaletta, joiden kestot alkavat olla
progemitoissa kuudesta ja puolesta yli kahteentoista minuuttiin. Levyn
yleisilme on aika totinen ja huumoriton, mutta jos patetia ei häiritse, siinä
on hienoja hetkiä. Yhtyeen tavaramerkiksi alkaa muodostua urkuvalli,
yhdistettynä puhaltimiin (lähinnä saksofoniin). Aikalaiskriitikot eivät pelkästään
hurranneet teokselle, mutta myöhemmin sitä on ruvettu pitämään yhtenä
progeklassikkona. Ansaitusti.
Pawn Hearts (1971) teki yhtyeestä
suositun Italiassa. Big in Italy! Bändi lähti tekemään tuplalevyä, mutta
julkaisija torppasi idean. Alkuperäisellä julkaisulla oli vain kolme raitaa, pari
kymmenminuuttista ja yksi 23-minuuttinen. Aika siistiä, että tällainen teos
päätyy listaykköseksi, vaikka sitten Italiassa. Pohjois-Amerikan painoksiin
lisättiin yksi lyhyt biisi, aika hieno George Martinin sävellys ”Theme one”,
jolla tavattiin päättää BBC Radio 1:n ilta (John Peel vaihtoi alkuperäisen Van
Der Graaf Generatorin versioon). Jos edellisen levyn haiteksti nauratti, niin tämän
B-puolella on ”A Plague of lighthouse keepers”. Siinä majakanpitäjä masentuu,
kun ei voi auttaa merellä uppoavia laivoja. Musiikillisesti levy jatkaa totista
ja moniosaista linjaa. Saksofonitöötit ovat erittäin nautinnollisia ja
muutenkin kyse on onnistuneesta progelevystä, vaikka yhtye ei ole melodioiden
mestari. Arviot vaihtelivat, mutta myöhemmin tämä on nostettu progelevyjen
kaanoniin. Kaksi kuriositeettia: Fripp vierailee tälläkin levyllä. Albumin
nimen taustalla on sananmuunnos. Puhallinosaston taitaja David Jackson sanoi
menevänsä tekemään vielä vähän ”porn harts” (”horn parts”). Siitä vääntyi Pawn Hearts.
Godbluff (1975) on paluulevy muutaman
vuoden telakoitumisen jälkeen. Jo edeltävää kehunut Julian Cope on todennut
Godbluffin kohdalla, että Van der Graaf Generatorin paluu on paras paluu ikinä.
Itse ostin sen käytettynä cd-levynä muutamia vuosia sitten. Se onkin ainoa
yhtyeen teos hyllyssäni. Yhtyeen studioalbumien sarjassa kuunneltuna Godbluff on suorempi,
konstailemattomampi ja vähemmän pateettinen teos kuin yhtyeen albumit
keskimäärin. Se ei kuitenkaan ole raju irtiotto vanhasta, vaan rennompi ja ehkä
hieman tavanomaisemmin rokkaava progelevy, jossa edelleen säilyvät
tunnistettava David Jacksonin saksofoni- ja huilutyöskentely. Toistaiseksi
läpikäydyistä Godbluff on helpointa
kuunneltavaa. Tämä on tarkoitettu myönteiseksi arvioksi. Tällä kerralla levylle
mahtui jopa neljä raitaa, pitkiä tietenkin.
Still Life (1976) on kuudes albumi ja
sillä on peräti viisi raitaa. Avausbiisi ”Pilgrims” muistuttaa, ettei yhtyeen
musiikki ole iloisten huumoriveikkojen tuotantoa. Se on vakavamielistä, ehkä
jopa ongelmiaan liioittelevaa, mutta siksi myös jossain määrin vetoavaa. Godbluffin
rentoudesta ei ole tietoakaan. Tämä on yllättävää sen tiedon valossa, että
kaksi raidoista nauhoitettiin samoissa sessioissa Godbluffin kanssa. Albumi on tunnelmaltaan melko koherentti ja
siitä on annettava tunnustus. Voisin ostaa, jos hinta on edullinen. Pidän myös
Hammillin äänestä tällä levyllä erityisesti.
World Record (1976) on tehty yhtyeen
”klassisella” kokoonpanolla ennen organisti Hugh Bantonin ja puhaltimista
vastaavan David Jacksonin poistumista bändistä. Bändi yritti kaupallistaa
ilmaisuaan, mutta lopputulos kuulostaa vähemmän intohimoiselta ja
kunnianhimoiselta kuin aikaisemmat teokset. Ehkä tämä on Van der Graaf
Generatorin mittakaavassa helppoa kuunneltavaa, mutta siinä saisi olla enemmän
kipinää. Aloittelijalle se sopinee hyvin, mutta kun kuuntelee peräkkäin bändin
tuotantoa, World Record on
aikaisempiin verrattuna hitusen vähäverinen joskin mukiinmenevä teos. Ei tosin
voi sanoa kaupalliseksi ratkaisuksi teosta, jossa on yli 20-minuuttinen,
moniosainen ”Meurglys III”, joka on levyn parhaimmistoa.
The Quiet Zone / The Pleasure Dome
(1977) tehtiin osittain uudella miehistöllä. Se kuuluu lopputuloksessa.
Viulisti Graham Smithin läsnäolo on hallitseva, kun ennen hallitsi saksofoni.
Muutenkin tyylissä on jotain uuden aallon elementtejä. Kaiken lisäksi levyn
kannessa ei ole sanaa Generator. Yhden kuuntelun perusteella tämä on melko
mainio teos. Ei niin vakavaa kuin bändin aikaisemmat keskimäärin, mutta ei
myöskään täydellistä antautumista aikansa markkinavoimille.
Present (2005) ilmestyi todella pitkän
tauon jälkeen. Siinä soittaa klassinen kokoonpano, eli Banton ja Jackson ovat
mukana. Kokonaisuudessa on kaksi osaa, ensimmäinen koostuu kuudesta
sävellyksestä ja toinen osa kymmenestä studioimprovisaatiosta. Levyllä on
joitain hienoja hetkiä, esimerkiksi ”Nutter alert” toimii heti ensimmäisellä
kuuntelulla. Ilmeisesti bändikin piti kappaleesta, koska se nousi yhtenä
harvoista levyn raidoista tuon ajan keikkasettiin. En nosta teosta ostoslistan
kärkeen, mutta on nostettava hattua, että bändi sai kasaan näinkin laadukkaan
setin 28 vuotta edeltäjänsä ja 36 vuotta debyyttinsä (tai 35 laskutavasta
riippuen) jälkeen. Ei voi ainakaan sanoa, että yhtye olisi kesyyntynyt ajan
myötä esimerkiksi Pink Floydin lailla. Improvisaatio-osa on oikeastaan menevää
jatsia. En valita siitäkään.
Trisector (2008) tarkoitti tööttääjä
Jacksonin lähtöä bändistä, joten albumi on ensimmäinen triona levytetty
VdGG-tuotos. Yleisilmettä hallitsevat Bantonin koskettimet. Biiseistä
”Interference patterns” on oikein onnistunut – selvästi paras raita. Toinen
laadun vuoksi maininnan arvoinen on päätösraita ”(We are) Not here”. Avausraita
”The Hurlyburly” kuulostaa 80-luvun mukiinmenevältä instrumentaalimusalta.
”Drop dead” on purplevaikutteista hard rockia. Moni biisi on pehmeämpää kuin
mihin yhtyeeltä on totuttu. Levyn tunnelma vaihtelee raidasta toiseen. Siellä
on heikkoja, keskinkertaisia ja hienoja hetkiä sekä tyylillistä vaihtelua.
Välillä meno on jopa pitkäveteistä, jos odottaa yhtyeelle tyypillistä
moniosaisuutta ja tööttäilyä. Kokonaisuus jättää siksi ristiriitaisen
fiiliksen. Läpeensä huono teos Trisector
ei ole, mutta klassikoksi se ei yllä millään.
A Grounding in Numbers (2011) jatkaa
yhtyeen taivalta triona. Tässä vaiheessa bändistä on tullut tavallinen kuolevainen.
Ote on rauhallinen ja vähemmän kunnianhimoinen. Tyyli ei vaihtele biisien välillä
edeltäjänsä tavoin; ehkä siksikin lopputulos on tasapaksu. Siitä ei löydy
yksittäisiä riemunaiheita, mutta ei myöskään ärsyttäviä yksityiskohtia. Ei
tämäkään ole kammottava tekele, mutta siitä ei välity mitään syvyyttä. Varmaan
tosifanit löytävät albumista ilon aiheita, mutta bändiin vasta tutustuvalle
sitä ei voi suositella.
Alt (2012) koostuu pelkästään
instrumentaaleista. Sillä soittaa sama trio kuin parilla edellisellä. Teoksessa
ei ole oikeastaan mitään uutta. Siitä voi sanoa samat asiat kuin edeltäjästään.
Tässä vaiheessa alan jo toivoa, että kuuntelurupeama olisi ohitse ja voisin
palata yhtyeen alkuajan tuotoksiin.
Do Not Disturb (2016) on toistaiseksi
tuorein eikä sitä voi lähestyä korkein odotuksin. Heti alkuun tulee mieleen
Pink Floyd pastoraalisissa tunnelmissaan. Sitähän VdGG:n pari edeltävää levyä on
ollut. Voi olla epäreilua kuunnella tätä suhteessa yhtyeen klassikoihin, sillä
siinä vertailussa ei voi kuin hävitä. Tyhjältä pohjalta kuunneltuna
mahdollisesti viimeiseksi jäävä VdGG-levyn on kelvollinen teos.
Siinä
se oli. Kahlattuna on kaikki Van der Graaf Generatorin studioalbumit. Lopussa
alkoi kyllästyttää, mutta on sanottava, että sopivalla hinnalla jos tarjotaan,
niin ostan mielelläni hyllyyn mitä tahansa yhtyeen 1960- ja 1970-lukujen
tuotantoa Godbluffin viereen. Ilman
Peter Hammillia bändiä ei voisi olla olemassa, mutta nostan suosikikseni David
Jacksonin puhallintyöskentelyn. Näillä eväillä – väheksymättä muiden panosta –
syntyi aivan komeita progelevyjä, joissa on myös jatsahtavia hetkiä. Lisäksi
yhtyeen varhaisten tuotosten kansitaide ansaitsee erityismaininnan, mutta
kansiin panostaminen oli tavallista muillekin keskeisille progebändeille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti