Kun
opetus päättyi tältä keväältä, tuli aika lukea muutama musakirja ennen kuin
siirryn kesäisen tutkimustyön pariin. Listalla oli kaksi melko tuoretta teosta
ja niiden lisäksi tuli lainattua pari herätettä. En jaksa kirjoittaa
perusteellisesti kaikista kirjoista, joten laitetaan lyhyet luonnehdinnat
neljästä yhteen tekstiin.
Olin
jo pyytää joulupukilta Tero Ikäheimosen teoksen Pirunkehto. Suomalaisen black metallin tarina (2016), mutta se jäi
muutamaksi kuukaudeksi. Nyt luin sen. Runsassivuinen teos on viihdyttävä,
joskin minunlaiselleni amatöörille noin 150 sivua liian pitkä, koska siinä
käsitellään monia bändejä, joista en ole koskaan kuullutkaan. Se rakentuu
bändikohtaisesti alkaen itselleni tutuimmista klassikoista (Beherit, Impaled
Nazarene). Siitä matka jatkuu osittain tuntemattomiin, mutta yleensä löytyy
joku kiinnostava pointti, on se sitten kotipaikka, yhtyeiden toilailut tai
töistäni tutut ihmiset ja yhteisöt. Lisäksi väleihin on koottu temaattisia
katsauksia, joista muutamiin on panostettu kiitettävästi. Osa niistä nostaa
esiin yhteiskunnallisia teemoja. Itselleni kirja toimi fifty-fifty
ammatillisessa ja musadiggailun mielessä. Pelkästään toisen kannalta se jää
vajaaksi, mutta yhdistelmänä se on hieno teos.
Sitten
vaihdoin bläkkiksen punkkiin. Itselleni Hiljaisten Levyjen pyörittäjänä tuttu
Jukka Junttila kirjoitti teoksen 1977
Punkvallankumous (2017). 40 vuotta punkin läpimurron jälkeen kasattu teos
käy läpi päiväkirjamaisesti sen, mitä vuonna 1977 tapahtui punkille. Painopiste
on Briteissä. Osa käsittelee Yhdysvaltoja ja pari anekdoottia liittyy myös
Suomeen. Teoksen idea on tavallaan älytön. Näin muodostuu melko irrallisia
merkintöjä, jotka eivät johda mihinkään. Jos ei jo tiedä punkista paljon, ei
teos toimi. Jos taas laillani diggailee punkkia ja tuntee riittävän suuren osan
käsiteltävistä artisteista, teoksesta saa irti melko paljon. Tämä on
rakenteeltaan haastava kirja, mutta punk-faneille se on erittäin kiinnostavaa
luettavaa.
Punkista
siirryttiin suoraan sen arkkiviholliseen, progressiiviseen rokkiin. Matti
Pajuniemen Aamunkoiton portit.
Progressiivinen rock 1967–1979 (2013) on omalla tavallaan älytön teos. Sen
ytimessä on 350 sivua tekijän lyhyitä levyarvioita. Tällä tavalla saa kyllä
mojovan katsauksen keskeisiin progelevyihin. Mitään sen kummempaa juonta tai
tarinaa ei kuitenkaan muodostu, vaikka alussa onkin lyhyt johdanto progeen. Kirjoittaja
vaikuttaa kunnolliselta progejäärältä, joka tuskin diggailee punkkia. Sen
verran innostuneesti tekijä hehkuttaa päämäärätöntä soitannollista
virtuositeettia, joka on upotettu itseensä tukehtuviin konseptialbumeihin.
Mutta juuri näin progehehkutus täytyykin kirjoittaa. Ainakin itselleni se toimi
hienosti. Aloin välittömästi kaivaa hyllystäni esiin tekijän hehkuttamia
progebändejä Gentle Giantista Cameliin. Kun aikaa on enemmän, aion myös
tutustua muutamiin ennestään tuntemattomiin alan nimiin.
Listan
viimeisenä oli taas uusi genre, amerikkalainen ysäri-indie. Sitä sai edustaa pitkäaikainen
rakkauteni Pavement. Musiikkijournalisti Rob Jovanovichin kirjoittama Perfect Sound Forever: The Story of Pavement
(2004) on verrattain köykäinen katsaus yhtyeen uraan. Jos Pavement ei
kiinnosta, ei tätä kannata lukea, sillä kyse ei ole musakirjojen aatelista.
Muille se valaisee yhtyeen uraa. Itse aloitin yhtyeen diggailun 90-luvun
alkupuolella heti debyyttilevyn ilmestymisen jälkeen. Silloin en tutustunut
kuin musiikkiin. Siinä mielessä tässä teoksessa on kohtuullisen paljon uutta,
esimerkiksi se, että Wedding Present koveroi Pavementin ensimmäistä singleä
ennen kuin kukaan tunsi bändiä Briteissä. Pavement suhtautui tähän uskomattoman
nuivasti, vaikka se auttoi todella paljon bändin uraa. Kirjasta voi lukea myös
varhaisten sinkkujen arvosteluja. Siitä on tosin luettava melkein kolmasosa
ennen kuin päästään edes bändin syntyyn ja puolet ennen kuin yhtyeen
debyyttialbumi ilmestyy. Bändiin vaikutti monet punk-bändit, post-punkit
(erityisesti Swell Maps) ja Amerikan indiet (erityisesti R.E.M), mutta
perustajakaksikon (Stephen Malkmus ja Scott Kannberg aka Spiral Stairs)
ensimmäiset levyt olivat Kissiä. Kirja innoittaa laittamaan Pavementin
levysoittimeen.
Olisikohan
seuraava musakirja Miettisen Räkärodeon muistelut?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti