Päätös
osallistumisesta ensi kesän Primavera Sound -festivaaliin Barcelonassa tuli
tehtyä ennen kuin yksikään esiintyjä oli tiedossa. Huhuja liikkui paljon ja
aika moni arvelu osui maaliin. Yksi esillä ollut nimi, Unknown Mortal
Orchestra, kuului omiin toiveisiini, osittain siksi, etten ole nähnyt yhtyettä
aikaisemmin. Kun Primaveran valmisteluihin kuuluu syvempi tutustuminen
valikoituihin esiintyjiin, niin yhdistän tässä sen esittäjien studioalbumeita
käsittelevään sarjaan.
Unknown Mortal Orchestra (2011) on
Uudesta-Seelannista tulevan yhtyeen debyytti, joka sai heti paljon kiitosta
esimerkiksi Pitchfork-sivustolla. Tai oikeastaan ”yhtye” voidaan laittaa
lainausmerkkeihin, sillä debyytti on käytännössä 31-vuotiaan Ruban Nielsonin
soololevy. Se kuulostaa sopivalta sekoitukselta esimerkiksi Deerhunteria, Grizzly
Bearia, Tame Impalaa ja Metronomya, sillä siinä melodinen indie-estetiikka
yhdistyy psykedeelisiin sävyihin ja pehmeisiin (myöhäisemmässä tuotannossa) koneellisiinkin
elementteihin. Tämä ei ole mikään
rokkaava levy, sillä siinä vältellään kaikenlaista hikoilua, mutta monessa
muussa suhteessa bändin etäisen tyylikäs ja hallittu yleissoundi sopii
mieltymyksiini. Yhtye kuulostaa heti ensi albumillaan siltä, että se hallitsee
tyhjän tilan vaikean taidon. Pidän usein yhtyeistä, jotka osaavat jättää ”ilmaa”
ja tilaa biiseihin. UMO on yksi niistä. Tosin kyky jättää tilaa kulkee harvoin
käsi kädessä sydäntä riipivän melodiatajun kanssa. Juuri koskettavuutta levylle
toivoisi enemmän.
II (2013) alkaa loistavalla kappaleella
”From the sun”. Siinä on nimensä mukaisesti lämpöä enemmän kuin ensialbumilla
yhteensä. Debyytin hyviä puolia ei kuitenkaan ole menetetty. ”Swim and sleep
(like a shark)” jatkaa samalla linjalla. Lämmön mukana tulee kuitenkin lievä
melankolia, mikä ei minusta ole huono asia. Se kuitenkin tekee eron debyytin
iloiseen yleissävyyn. Tämä sopii kitara-indien ystäville, jos ei odota rokkia
vaan ilmavaa ja koskettavaa alakuloa. Tästä on vähän kirjoitettavaa, mutta
siinä on paljon kuunneltavaa. En usko, että ajan hammas tulee nakertamaan tätä
kovin pahasti.
Multi-Love (2015) alkaa
nimikkokappaleella, joka on ehdottomasti yhtyeen parhaita. Se tuo mieleen
Metronomyn melodiatajun. Alun alakuloinen kauneus rikkoutuu heti toisella
raidalla, ”Like acid rain”, jossa käynnistyy mustan tanssimusiikin bileet.
Sinne ei alakulo eikä popmelodia mahdu. Levy jatkuu bailutunnelmissa mustaa
musiikkia lainaillen. Pelien räpeltäjät saattavat tietää myös kappaleen ”Can’t
keep checking my phone”, joka oli FIFA16 -pelissä. Oikeastaan vain hieno
”Necessary evil” palaa alakuloiseen kauneuteen. Ylipäätään tällä levyllä
koneistus on aikaisempaa suuremmassa roolissa. Kokonaisuus on tunnelmaltaan
epäyhtenäinen, ainakin verrattuna yhtyeen omaan, aikaisempien levyjen tarkkaan
harkittuun linjaan. Kitara-indien ystävälle levyn linja voi olla pieni
pettymys, mutta Daft Punkista, LCD Soundsystemistä ja sen sellaisesta pitäville
tässä on aikaisempaa enemmän nautittavaa. NME ja Uncut nostivat levyn top 10
tuntumaan listatessaan vuoden 2015 parhaita.
Vaikka
yhtyeen albumit ovat tunnistettavia, ne ovat myös keskenään hyvin erilaisia.
Rajoittuneelle maulleni sopii parhaiten kakkosalbumi, vaikka voin ymmärtää,
miksi joillekin vasta kolmas antaa syyn sauhuta siitä muille musanörteille ja
luukuttaa biisejä dj-kopista potentiaalisille bailaajille ennen Princen
hittejä.
Vuoden
2018 tammikuussa yhtye julkaisi uuden biisin ”American guilt”. Jos se näyttää
tulevan suunnan, niin taas on muututtu jonkin verran. Biisi on nimittäin
rokkaavin säksätys yhtyeen historiassa. Toivottavasti bändi ei keikalla unohda
mitään monista tyyleistään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti