Yhdysvaltain
Atlantasta ponnistava Deerhunter on ollut itselleni enemmän tai vähemmän tuttu
yhtye noin vuosikymmenen verran. Toisen ja kolmannen levyn
aikoihin yritin tutustua yhtyeeseen, mutta en saanut otetta. Uteliaisuus on
kuitenkin säilynyt ja kasvanut tuohon Bradford Coxin johtamaan, klassisesta
90-luvun kitaraindiestä ammentavaan bändiin, joka ei helpoilla hiteillä
pröystäile. Kolme viimeisintä levyä on herättänyt enemmän kiinnostusta. Lisäksi
pari vuotta sitten nähty keikka Primaverassa osoitti yhtyeen toimivuuden
livenä.
Turn It Up Faggot (2005) on
luokiteltavissa lo-fi indieksi, johon on lisätty ripaus noisea. Jos tätä
kuuntelee myöhemmän tiedon valossa, siinä kuulee potentiaalin: bändin asenteen,
Coxin tutun äänen ja hetkittäiset sävellykselliset hienoudet. Siitä kuitenkin
puuttuu rohkeus tai halu tehdä samanaikaisesti kaunista musiikkia. Ei sillä,
että musiikin pitäisi olla kaunista, mutta Deerhunter ei jäänyt Sonic Youthin kitararäimeeseen
keskittyväksi pikkuveljeksi, vaan päätti lähteä eri suuntaan, vähän kerrallaan.
Ihan miellyttävä tuttavuus, joskin raakile, joka tuli kuunneltua nyt
ensimmäisen kerran.
Cryptograms (2007) levytettiin kahdessa
päivässä. Se yhdistelee autotallirokkia, popahtavaa kitaraindietä ja
kokeilevia, ambientmaisia elementtejä sulavasti toisiinsa. Varsinaisia hittejä
sieltä on turha hakea, enkä yhtään ihmettele, ettei bändin hienoudet avautuneet
minulle ensi kuulemalta. Suoraan sanottuna tämä on varsinkin alkupuolella aika
raskasta kuunneltavaa. Yksittäisistä kohokohdista nostaisin esiin kappaleen
”Spring hall convert”, jonka psykedeelisyys ja kakofonisuus toimii. Kappale on
tarkoitettukin muistuttamaan happomatkaa ja se on nauhoitettu
karaokelaitteilla. Myös ”Strange lightsin” poprakenne kuulostaa raikkaalta
ambientin seassa.
Microcastle (2008) myi edeltäjäänsä
paremmin ja sai myös hieman parempia arvioita. Kaava kriitikoiden vastaanotossa
oli sinänsä sama: Pitchfork ja muutama muu kiitteli ja valtavirran kanavat
innostuivat hitusen vähemmän. Pitchfork pisti tämän viidenneksi vuoden
parhaissa ja sijalle 50 vuosikymmenen parhaissa. Levyn biisit ovat keskimäärin
edeltäjäänsä lyhyempiä. Entäs se sisältö? ”Agoraphobia” on sitä mitä Deerhunter
tekee hyvin – letkeän keskitempoista indiepoppia. Vähän särisevämmin samaa
jatkaa ”Never stops” ja muutenkin tämä levy on huomattavasti helpommin
sulateltavaa kuin edeltäjänsä. Kahden minuutin ja sen alle jäävät raidat
toimivat lähinnä siirtyminä, mutta en ole varma, tarvitaanko niitä kolmea
putkeen neljän hienon raidan jälkeen. Loppulevyyn mahtuu vielä neljä asiallista
biisiä.
Weird Era Cont. (2008) julkaistiin tavallaan Microcastlen bonuksena, joten on makuasia, pitääkö sitä varsinaisena studiolevynä. Suurempi syy jättää levy pois yhtyeen studiolevyistä on se, että bändi ei ilmeisesti esitä yhtään biisiä: kaikki raidat ovat yksittäisten jäsenten sooloja. Mutta kannessa lukee Deerhunter. Lisukkeelta teos paikoitellen kuulostaakin, vaikka esimerkiksi ”Vox humana” ja ”VHS dreams” puolustaisivat paikkaansa millä tahansa bändin levyllä, eikä kokonaisuus ole missään tapauksessa huono.
Halcyon Digest (2010) meni kuunteluun
heti ilmestyttyä. Erityisesti keskitempoisesta tunnelmapalasta ”Basement scene”
tuli nopeasti sen hetken suosikkibiisejäni. Edelleen se kuulostaa hienolta. Kakkosraitana
on onnistunut ”Don’t cry”. Albumin päättää Jay Reatardin muistolle tehty ”He
would have laughed”. Se, mikä albumissa on kunnioitettavaa, on sen omintakeinen
ja yhtenäinen tunnelma, jossa kummittelee jonkinlainen, kenties nostalginen
menneisyys, vähän alakuloisen lynchmaisessa tunnelmassa. Vastaanotto oli
tuttua: Pitchforkissa 9,2/10 ja Rolling Stonessa 3,5/5 – aivan kuten Microcastlen kohdalla. Hiilihangon
vuosilistauksessa oltiin sijalla 3. Saman vuoden painos 1001 levyä jotka täytyy
kuulla ennen kuolemaa -kirjasta sisällytti Halcyonin
kansiinsa.
Monomania (2013) tuli ostettua
muutamalla eurolla cd:nä, kun kiertelin Montrealin levykauppoja muutama vuosi
sitten. Teoksen alkupuoli on vihaisempi, kärttyisämpi ja rämisevämpi kuin edeltäjänsä.
Jälkiosa on popimpi. Yksittäisistä biiseistä alkupuolelta nousee esiin ”Leather
jacket II”, puolivälistä ”Dream captain” ja loppupuolelta pehmeämmät ”T.H.M” ja
”Sleepwalking”. Myös ”Back to the middle” ja ”Missing” ovat onnistuneita.
Siinäpä tuli lueteltua iso osa biiseistä, joten kai sitten pidän tästä. Levyn
vastaanotto oli melko myönteistä, mutta Halcyonin
kaltaisista hehkutuksista jäätiin kauaksi.
Fading Frontier (2015) tuli ostettua
vinyylinä alennushintaan. Olin kuunnellut sitä vähäsen aikaisemmin, mutta vasta
vinyylimuoto sai käyttämään enemmän aikaa levyyn. Se kasvoi vähitellen ja
arvostukseni on kasvanut. Tämä on ehkä yhtyeen helpoin levy, mutta ei siksi
vähempiarvoinen. Avausraita ”All the same” on kaunista poppia, sitä seuraava
”Living my life” on hitaampaa hittipoppia, mutta yhtä toimivaa. Loppulevyllä on
hienosti sovitettua ja välillä hyvin sävellettyä musiikkia, joka tuo mieleen
paikoitellen Beckin. Levyn päättää upean kuulas ”Carrion”. Albumin työstäminen
tapahtui aikana, jolloin Cox toipui onnettomuudesta – auto oli törmännyt koiraa
kävelyttäneeseen nokkamieheen. Kriitikot arvostivat, mutta arvioista löytyy
yleinen linja: mitä valtavirtaisempi aviisi, sitä etäämmällä ollaan täysistä
pisteistä. Aika moni lehti nosti teoksen vuoden 2015 levyjen listalle, sinne
top 10 huonommalle puolelle. Jos olisin kuunnellut tätä vain
suoratoistopalvelusta, en luultavasti olisi koskaan suonut sille sen
ansaitsemaa aikaa. Ei se vieläkään ole ehdoton suosikkilevyni, mutta erittäin
miellyttävä kuitenkin.
Deerhunter
on Primaveran vakiovieras. Tänä vuonna sitä voi kuulla elävänä myös Suomessa,
kun yhtye tulee Sidewaysiin. Marfanin oireyhtymästä kärsivä Cox on
perinnöllisen sairauden vuoksi erikoisen näköinen kaveri, mutta tavallaan se
vain kasvattaa hänen hillittyä karismaansa. Yhtyeen suurempaan diggailuun
tuskin pääsee vain keikalle menemisellä. Se vaatii tutustumista yhtyeeseen ajan
kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti