Kun
Barcelonan Primavera Sound julkisti vuoden 2018 esiintyjänsä, aloin tutkailla
tarkemmin itselleni tuntemattomia esiintyjiä. Niiden joukossa oli Pekka
Töpöhännän kotikulmilta Uppsalasta tuleva Watain, joka paljastui Ruotsin black
metal -suuruudeksi. Pikainen tutustuminen yhtyeen uusimpaan levyyn herätti
kiinnostuksen. Onko tässä Primaveran tämän vuoden kiintiömetalli? Siellä on
nimittäin indiekaman joukossa yleensä ainakin yksi rankempi metalliakti.
Aikaisempina vuosina esimerkiksi Venom ja Kvelertak ovat olleet näitä
kiintiöesiintyjiä.
Pian
huomasin marssivani levykauppaan ja ostavani elämäni ensimmäisen
bläkkisvinyylin. Se oli Watainin tuorein levy. Pitää siis kuunnella muutkin.
Rabid Death’s Curse (2000) on jostain
käppämetallin ja loppuun saakka rahalla hiotun ilmaisun välimaastosta. Sen
äänimaailma ei ole täysin suttuinen, mutta se on kaukana esimerkiksi uusimman
albumin puhdassoundisesta rytinästä. Jos monilla bläkkisbändeillä suttuisuus on
se juttu, Watain on toista maata, kuten myöhemmin tultiin todistamaan. Jo tässä
vaiheessa yhtyettä verrattiin Bathoryyn ja Mayhemiin, muttei pelkästään
myönteisessä mielessä. Watainia pidettiin keskinkertaisena imitoijana, joka ei
nouse esikuviensa yli. Tässä vaiheessa myös kävi selväksi, että aatemaailmaa
hallitsee paholaisen palvonta. Bändiä pidetään teistisen satanismin edustajana.
Debyytti on tehokas ja aika viihdyttävä paketti alle 40 minuutissa, mutta ei
tärkein genrensä levy.
Casus Luciferi (2003) on asiansa
tuntevien kriitikoiden mukaan levy, jolla Watain vaihtoi norjalaiset esikuvansa
kotimaansa klassikoihin. Ihan niin sisällä en ole skenessä, että pystyisin
arvioimaan tulkintaa, mutta erilainen painotus tässä on. Ehkä olen ummikko myös
toisessa mielessä: en osaa suhteuttaa Watainia vertaisiinsa, mutta paljon
parempaa alan kamaa en muista kuulleeni. Joka tapauksessa soundimaailma on
debyyttiä puhtaampi. Avausraita ”Devil’s blood” iskee heti täysillä eikä meno
radikaalisti muutu. Dimmuborgirmaista sinfoniaa yhtye ei onneksi tarjoile,
vaikka biisit ovat moniosaisia. Musa potkii kunnolla ja soitto kulkee. Kova
levy. Esimerkiksi voisi ottaa melkein minkä tahansa, muta mainitaan nyt vaikka
”From the pulpits of abomination”. Tekstejä katsoin sen verran, että Leo
Mellerillä olisi paljon kauhisteltavaa, jos Watainiin tutustuisi. Maa on
pelkkää saastaa ja Saatanan mahti on suurin kirkkaus. Ei mitään immanentin
elämän ylistystä, vaan teististä menoa. Bonusraitana on amerikkalaisen
Von-yhtyeen biisi ”Watain”. Ei tule yllätyksenä, mistä hurrit ottivat nimensä.
Sworn to the Dark (2007) ja sitten
mennään. Avausraita ”Legions of black light” on omistettu ruotsalaisen esikuvan
Dissectionin kuolleelle laulajalle Jon Nödtveidtille. Se antaa suunnan: rankkaa
ja melodistakin, mutta ei mitään sukkahousumetallia. Sitä jatkaa vahvasti
”Satan’s hunger”. Levyn päättää ”Stellarvore”, joka on varsinainen palvontameno.
AllMusicin jantterit nimesivät teoksen yhdeksi vuoden metallilevyistä, joskin
samalla listalla on myös Turisas. Vaikea väittää vastaan, varsinkin kun en
pahemmin tuon vuoden metallilevyjä ole kuunnellut. Joka tapauksessa tämä on
oman genrensä valio. Erinomainen.
Lawless Darkness (2010) palkittiin
Ruotsin grammyissä parhaana hard rock -levynä. En tiedä, miten siihen pitäisi
suhtautua, mutta ainakin bändi on osoittanut olevansa kykeneväinen hiomaan
ilmaisunsa niin täydelliseksi, että sitä voi kuunnella myös bläkkikseen
varauksella suhtautuvat. Levyn sisältö ei ole yhtään vähemmän ehdotonta kuin
aikaisemminkaan. Alkuun iskee ”Death’s cold dark”, sitä seuraavat tunnetummat
raidat: ”Malfeitor” ja kultaa kotimaassaan myynyt singleraita ”Reaping death” ovat
eittämättä tehokasta rytinää. Yhtään huonompi ei ole ”Four thrones”, joten ekat
puoli tuntia ovat todella kovaa kamaa. Putken katkaisee levyn instrumentaali
nimiraita, jonka aikana ehtii hengähtää. Biisit ovat keskimäärin pitkiä.
Paketissa ei ole yhtään alle viiden minuutin raitaa ja viimeisin kestää yli 14
minuuttia.
The Wild Hunt (2013) oli irtiotto
vanhasta. Laulaja Eric Danielsson hoitaa osan vokaaleistaan puhtaasti ilman
korinaa (esim. ”They rode on”) ja musiikki sekoittaa erilaisia metallin muotoja
toisiinsa. Ihan jokapojan kamaa tämä ei kuitenkaan ole. Svedut pitivät, koska
levy nousi listaykköseksi. Toki myyntiä vauhditti jo edeltäjän menestys. Albumin
kuuntelu paljastaa aikaisempaa monipuolisemman yhtyeen, joka ei ole täysin
hylännyt vanhaa vaan lähinnä laajentanut palettiaan. Tällaiset irtiotot jakavat
mielipiteitä, mutta on päivänselvää, että Watain tekee asiansa taidokkaasti
tälläkin levyllä. Sikäli kaikki on kunnossa, mutta itse pidän enemmän
kapearajaisesta metallista, kunhan rajaus on tehty itseäni miellyttävään
sarkaan eli bläkkikseen.
Trident Wolf Eclipse (2018) on siis
ainoa hyllystäni löytyvä puhdasoppinen black metal -vinyyli. Ja hyvä vinyyli
onkin. Sisällöllisesti se on paluu black metalliin ja etäämmäksi edeltäjänsä
valtavirtaistumisesta. Teoksen avaa halolla päähän iskevä videoraita ”Nuclear
alchemy”. Arnostisatanismimetallia. Avauspuolella on myös hitusen
rauhallisempia raitoja, joten aivan samalla intensiteetillä ei mennä koko ajan.
Avausraita on levyn paras ja aivan huippua koko yhtyeen tuotannossa. Tätä tulee
kuunneltua usein.
Musiikin
kuuntelussa yksi hienouksista on se, kun huomaa kiinnostuvansa jostain itselle
vieraasta genrestä ja alkaa haravoida jyviä akanoista. Vaikka en edelleenkään
ole suuri progen ystävä, ensimmäisten progelevyjen ostaminen ja genren (hyvin
vajavainen) ”haltuunotto” on painunut mieleen nautinnollisena muistona. Jotain
samansuuntaista on nyt mahdollisesti käymässä black metallin kanssa. Siinä
Watainilla on tärkeä rooli, vaikka uteliaisuus genreen (ja genresekoituksiin á
la Oranssi Pazuzu ja Deafheaven) alkoi jo paljon aikaisemmin kuin Watainiin
tutustuminen. Oli Watainin PC-kerroin mikä hyvänsä, se tekee tehokasta
metallia, josta pidän kovasti. Toivottavasti teillä on lippu Hyvinkään
Steelfestille, jossa bändi esiintyy. Itse pyrin löytämään indiebändien välistä
sen raon, jossa ehdin katsomaan Watainin muutaman viikon päästä alkavalla
Barcelonan Primavera-festivaalilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti