Kaikkihan
Led Zeppelinin tuntevat. Niin minäkin, tavallaan. Koskaan en ole kuitenkaan
kuunnellut yhtyeen kaikkia levyjä, joten voi hyvin olla, että sivistyksessä on
aukkoja. Teininä kaverit kuunteluttivat yhtyettä. Sen verran sain siitä kiinni,
että nauhoitin VHS-kasetille jonkun keikkataltioinnin ja ostin bändin neljännen
älppärin. Vanhempani toivat ehkä Bangkokista piraattikasetin, johon oli koottu
Zeppelinin parhaita. Näillä mentiin aikuiseksi asti. Muita yhtyeen levyjä tuli
hyllyyn vasta siinä vaiheessa, kun halvalla sai ja kipinä Robert Plantin
soolotuotantoon oli syttynyt.
Led
Zeppelin on virallisesti perustettu Lontoossa vuonna 1968, mutta itselleni se
mieltyy enemmän Plantin kotiseudun mukaan midlands-bändiksi. Samapa tuo.
Kuunnellaan levyjä.
Led Zeppelin I (1969) on rockin
klassikko, mutta ilmestyessään kriitikot eivät olleet erityisen innostuneita.
Yhtyettä pidettiin poseeraajina, jotka eivät tule täyttämään Creamin tai Jeff
Beck Groupin bluesahtavia saappaita. Ehkä sitä ei osattu ajatella hard rock
-bändinä, jonka vankkana perustana on blues. Kansa kyllä tiesi. Ja osti.
Myöhemmin kriitikotkin tiesivät, sillä se nostettiin sijalle 29 Rolling Stonen
top 500 albumit -listauksessa. Ajalleen ominaisesti levyllä on pari
blues-koveria, molemmat Willie Dixonin repertuaarista. Levy kuitenkin
muistetaan omista tekeleistä, kuten ”Good times bad times”, ”Babe, I’m gonna
leave you” (joka ei nyt ihan täysin ollut oma, vaan muokattu vanhasta), ”Dazed
and confused” ja ”Communication breakdown”. Hauska sattuma on, että levyn
päättävä ”How many more times” ammentaa Howlin Wolfin biisistä ”How many more
years”, jonka kuuntelin juuri ennen tätä. Henkilökohtaisesti Zeppelinin
debyytti on lähes yhdentekevää bluespohjaista rokkailua, jos ei lasketa ”Babe…”
ja ”Dazed…”, joista pidän oikeasti. Mutta ymmärrän hyvin sen aseman
populaarimusiikin historiassa, siinä taitekohdassa, jossa rootsista alkoi
kehittyä jotain muuta.
Led Zeppelin II (1969) lävähti tiskiin
samana vuonna. Albumi oli massiivinen menestys kaupallisesti, mutta taas
kriitikot nupisivat. Tällä kerralla ongelma oli siinä, että levy kuulosti
valkoisen miehen heavy-bluesilta ja samalta alusta loppuun. Myöhemmin se sai
arvonsa, kuten hyvin tiedetään. Tällä levyllä yhtye saa kirkastettua oman
juttunsa. Enää Led Zeppelin ei ole napanuoralla kiinni bluesissa, vaikka
jälkeläisyyttä alleviivataankin ylpeänä. Avausraitana on klassikko ”Whole lotta
love”, joka toimii. Sen jälkeen onkin aika yksitotista ja puuduttavaa, joskin
taiten tehtyä ränttäystä. Edes rokkiklassikko ”Living loving maid” ei sytytä,
ja ”Moby Dickin” rumpusoolo muistuttaa, miksi en omista albumia. Levyn päättävä
”Bring it on home” on taas Dixonilta lainattua, joskin sen ensimmäinen levytys
on Sonny Boy Williamsonin.
Led Zeppelin III (1970) on yhdenlainen
suunnanmuutos: jos edellinen oli äänimaailmaltaan hyvin koherentti, niin tässä
mennään laidasta laitaan. Avaajana on yksi yhtyeen parhaista, ”Immigrant song”,
mutta sitten levyä alkaa vähitellen hallita akustisvoittoinen jamittelu. Tämän
mainitsivat kriitikotkin. Ja vaikka Jimmy Page väitti vastaan, että akustisia
paloja oli ollut aikaisemmillakin levyillä, tätä ne alkoivat hallita – piti
siitä tai ei. Toki mukana on muutakin, vaikkapa slovariblues ”Since I’ve been
loving you” ja perusrokki ”Out on the tiles” a-puolen lopulla. B-puoli on
akustisempi. Onhan Plantin ääni hieno, mutta en minä tästä suuremmin välitä,
vaikka se kotihyllystä löytyykin. Levyn päättää ”Hats off to (Roy) Harper”,
mutta mieluummin kuuntelen folkia, joka koskettaa. Esimerkiksi Roy Harperia.
Led Zeppelin IV (1971) oli oikeastaan
ensimmäinen Zeppelinin albumi, jossa yhdistyi välitön kriitikoiden ylistys ja
kaupallinen menestys. Itselleni se on siinä mielessä tärkeä, että kannoin
vinyylin kotiin joskus teininä, kun kaverit niin kovasti siitä intoilivat.
Kyllä minäkin pidin, mutta nyt kuunneltuna on kiinnostavaa huomata, että levyn
ehdoton kohokohta on sen päättävä ”When the levee breaks”, johon on sekoitettu
vanhaa bluesia. Ennen vannoin ”Stairway to heavenin” nimeen, ja on se
edelleenkin hieno teos. ”Black dog” ja ”Rock’n’roll” ovat rokkiklassikoita ja
esimerkiksi ”Going to California” on toimiva akustisempi teos. Jos turhia
raitoja pitää kaivaa, niin sellainen voisi olla ”Four sticks”. Albumi on korkealla
kaiken maailman listauksissa ja tavallaan ansaitusti, koska se on ”genrensä
mestariteos”, kuten Robert Christgau kirjoitti. Mutta ei tämä minun listoilleni
mahtuisi, ainakaan aivan terävimpään kärkeen, vaikka pidänkin sitä ehkä parhaana
Zeppelinin levynä ja hyvänä muutenkin. Enkä tiedä, mihin genreen se pitäisi
sijoittaa. Bluespohjaiseen hard rockiin, jota ryhdyttiin kutsumaan
jonkinlaisten transformaatioiden jälkeen heavy metalliksi?
Houses of the Holy (1973) ei saanut
aivan yhtä ylistäviä arvioita kuin edeltäjänsä, mutta ajan myötä siitä tuli
myyntimenestys ja se saavutti paikkansa rockin kaanonissa. Itseltäni se löytyy
cd-formaatissa ja nyt pari kertaa kuunneltuna olen sitä mieltä, ettei se ole
maineensa veroinen. Avausraita ”The song remains the same” on tyhjänpulskeaa
jamittelua, samoin kuin ”Over the hills and far away”, ”The Crunge” ja ”The
Ocean”. Jos joku pitää ”Rain songia” mestariteoksena, niin siitä vaan – minulle
se on aika yhdentekevä raita. Vasta kolmanneksi viimeinen raita, reggaevetoinen
”D’yer Mak’er”, tekee levystä merkittävän. Se on mestariteos. Muuten levy on
merkittävä pudotus edellisestä. Toiseksi parasta levyssä on ehkä progemainen
”No quarter” ja kansi. ”Dancing days” on enemmän kuin laiskaa jamittelua, joten
se nostaa kokonaistasoa. Tällä levyllä ei ole yhtään lainaraitaa. Se ei ole
huono, mutta kun Zeppelin rokkaa, se tekee sen paremmin muilla levyillä.
Physical Graffiti (1975) on jostain
syystä jäänyt olemattomalle kuuntelulle. Se on tupla-albumi, jonka raidat on
äänitetty muutamassa osassa vuosien 1971 ja 1974 välillä. Kakkosraita ”The
Rover” on vakuuttava ja itselleni lähestulkoon tuntematon. Sen sijaan ”Kashmir”
on koko albumin tunnetuin, ja ehkä syystäkin. Vaikka yhtyeellä on monenlaisia
hyviä biisejä, tämä muistuttaa riittävästi muita sen klassikoita (iskevä riffi
ja Plantin onnistunut laulu) ja poikkeaa niistä flirttailulla ”itämaisten”
vaikutteidensa kanssa. Välistä löytyy esimerkiksi yli 11-minuuttinen
bluesgroove ”In the time of dying”. Kokonaisuus ottaa tunnin ja 20 minuuttia,
joten on aikamoinen suoritus kuunnella teos putkeen. Lp-versio on asia
erikseen, koska puolet on käännettävä. Biisejä voi lähteä luokittelemaan genrensä
mukaan kantrista bluesin ja rokkenrollin kautta hard rockiin ja jopa progen
(”In the light”) suuntaan, joten eivät raidat toistensa kopioita ole.
Erityisesti kolmannessa puoliskossa (raidat 7–10) genre vaihtuu biisistä
toiseen. Harvoinpa muutaman levytyssession jämäraitojen pohjalle rakentuu näin
toimivia levyjä. Se oli kaupallinen menestys ja kriitikot pitivät. Kai tämä
pitää hankkia jossain vaiheessa.
Presence (1976) syntyi nopeasti
vaikeassa tilanteessa, kun Plant toipui auto-onnettomuudesta. Se myi bändin
statukseen nähden hitaasti ja sai vaihtelevia arvioita, mutta ajan kanssa
siitäkin on tullut arvostettu rokkiklassikko. Tai no, sitä tilattiin Briteissä
ennakkoon kultalevyn verran eikä se ole noussut aivan bändin suurimpien levyjen
tasolle rokkikaanonissa, joten näitä asetelmia nyt voi käännellä miten päin
haluaa. Itse teos aukeaa hienosti yli 10-minuuttisella teoksella ”Achilles last
stand”, jota dominoivat laukkakomppi ja Pagen riffit. Siitä siirrytään
perinteisempään Zeppeliiniin useamman biisin ajaksi. Laatu on tasavahvaa, mutta
ei ilmiömäistä. Oikeastaan vasta albumin päättävä ”Tea for one” innostaa
kaikessa bluesvaikutteisuudessaan, ja alun ja lopun väliin jää tasaisen hyvä
levy, mutta ei mestariteos. Kenties tähän voisi palata myöhemmin.
In Through the Out Door (1979) on
otteeltaan viihteellisempi ja kevyempi kuin aikaisemmat levyt. Sitä dominoivat
Plant ja Jones, kun Page keskittyi heroiiniin ja Bonham alkoholiin (Bonham
kuoli seuraavana vuonna). Levy myi kuin häkä, mutta kriitikot olivat
varautuneempia. Suurin ero aikaisempaan on se, että soundit ovat kaupallisemmat
ja syntikat ovat esillä. Ei tämä silti aivan eri bändi ole, mutta ei samakaan.
Mutta kun punk oli valloittanut nuorison, niin ei kai tällaista musaa voitu
arvostaa taiteellisena suuntana? Onhan tässä sellainen viihteellisyyden sävy
eikä yhtyeellä tunnu olevan mitään tarvetta enää mullistaa (musiikki)maailmaa.
Tämän perusteella on hyvä, ettemme koskaan päässeet kuulemaan, mitä yhtye olisi
tehnyt 80-luvun studiovelhojen kanssa. Hyvä puoli on se, että siinä kuuluu
Plantin musadiggailu, johon kuuluu vanha rokkenroll ja ”maailmanmusiikki”. Ei
siis läpeensä huono, mutta perinteisemmän Zeppelinin faneille haastava levy.
Coda (1982) tuli ostettua
finanssikriisin jälkeen, kun ketjukaupat olivat vaikeuksissa. Levyn biisilista
kertoo lähinnä muistoja lapsuudesta: ”Poor Tom” oli myös jossain lapsuuden
bändikatselmuksessa viihdyttäneen ilmajokisen yhtyeen nimi. Levy ilmestyi pari
vuotta yhtyeen hajoamisen jälkeen ja sen sisältö koostuu pitkin 1970-lukua
nauhoitetuista ylijäämäraidoista. Siksi kyse ei ole ihan tavallisesta
studiolevystä, mutta kyllä se studiolevyjen joukkoon listataan, ainakin
Wikipediassa. Musiikki itsessään on kelvollista Zeppeliniä, joka rokkaa,
bluussaa, groovaa ja popittaakin parilla raidalla, mutta ei siitä varsinaiseksi
klassikoksi ole. Yksittäisistä biiseistä ei oikein muodostu kokonaisuutta, mikä
ei ole yllättävää, koska ei tätä koskaan kokonaisuudeksi suunniteltukaan.
Kovereina on Willie Dixonia ja Ben E. Kingiä, mutta suurin osa on omia
sävellyksiä.
Ehkä
suurin yllätys tässä touhussa on se, etten olekaan suuri Led Zeppelinin fani.
Olihan se hieno bändi, joka teki paljon hyviä biisejä ja muutaman koherentin
levynkin. Silti yllätti, miten suuri osa on tarpeetonta rokkijamittelua tai ei
aivan lähtevää akustista tunnelmointia. Olenko sittenkin enemmän Plantin
soolotuotannon ystävä, ainakin jos puhutaan ajasta vuodesta 2005 eteenpäin?
Kyllä Led Zeppelin sinne rokin kaanoniin kuuluu, siitä ei ole epäilystäkään. Se
saattaa kuulua myös kaanonin kärkipäähän. Sen sijaan olen epävarma, tarvitseeko
minun kuunnella yhtyettä kovinkaan usein. Mieluummin kuuntelen bluesia kuin
Zeppelinin versioita. Mieluummin kuuntelen folkia kuin Zeppelinin versioita. Mieluummin
kuuntelen boogierunttausta kuin Zeppelinin hard rockia. Vain silloin kun kyse
on yhtyeen parhaista crossover-vedoista tai parhaista rokkipaloista (tyyliin
”Immigrant song”), kuuntelen mieluusti Zeppeliniä ja Plantin upeaa ääntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti