Uskonto, politiikka ja rajat: uskontososiologit Oslossa

Pohjoismaiset uskonto-sosiologit ovat kokoontuneet omaan konferenssiinsa jo 24 kertaa. Tapahtuma järjestetään joka toinen vuosi paikan vaihdellessa maasta toiseen. Itse olen ollut mukana muistaakseni vain parissa aikaisemmassa – 2008 Turussa, kun olin yksi järjestäjistä, ja 2014 Kööpenhaminassa. Vuonna 2006 jouduin perumaan osallistumiseni viime hetkellä ja useina vuosina muut konferenssit tai oleilut ulkomailla ovat osuneet liian lähelle tätä. Tänä vuonna tapahtuma järjestettiin Oslossa.

Mukana on käytännössä aina tutkijoita muualtakin kuin Pohjoismaista, mutta tapahtumassa on mahdollista saada hyvä läpileikkaus siitä, mitä kaikkea alalla tutkitaan täälläpäin maailmaa. Lisäksi keynote-puhujat kertovat konferenssin erityisteemaan liittyvistä aiheista.

Tällä kerralla keynote-sessioita oli neljä. Ensimmäisessä esittäytyi NOREL-tutkimushanke, jonka lopputuotos on vihdoin julkaistu: Inger Fursethin toimittama Religious Complexity in the Public Sphere: Comparing Nordic Countries (Palgrave 2017). Hanke keskittyi kaikkien Pohjoismaiden uskontotilanteeseen erityisesti suhteessa julkisuuteen. Sessiossa käytiin läpi tiivistetysti teoksen kaikki pääosat yleisestä uskontotilanteesta valtion ja uskonnon, politiikan ja uskonnon sekä median ja uskonnon suhteisiin ja vuorovaikutuksiin. En lähde tässä toistamaan teoksen keskeisiä löydöksiä. Suosittelen tutustumaan tärkeään kirjaan, johon tullaan viittaamaan useita vuosia, kun puhutaan uskonnosta Pohjoismaiden julkisuudessa. Tosin vain harvojen lompakko kestää sen hinnan.

Toisessa keynote-sessiossa alusti maailmankuulu uskonnon ja väkivallan tutkija Mark Juergensmeyer. Tämä taisi olla kolmas kerta vähän yli 10 vuoden aikana, kun kuulen Markin alustavan. Hänen tapansa pitää puheita on kuin jotkut Tarantinon elokuvat: jos alun ja lopun liimaa yhteen, niin kelan voi leikata mistä kohdasta tahansa, pistää pyörimään, eikä tilanne juuri muutu. Hän ei rakenna argumenttia systemaattisesti, kerro aikaisemmasta tutkimuksesta eikä viivy pitkään yhdessäkään tapauksessa. Hän jutustelee omista kokemuksistaan, siitä, mitä hän sai irti haastatellessaan sitä tai tätä terroristia. Näistä anekdooteista saa paljon irti ja lennokasta jutustelua on mukava kuunnella, mutta ote on ehkä turhan journalistinen. Toki hän kertoi hyvin selkeästi, miten ISISin kehittyminen selittyy osaltaan Yhdysvaltojen poliittisilla ratkaisuilla Irakin jälleenrakennuksen aikana. Hän myös totesi, etteivät asetelmat shiiojen ja sunnien välillä ole muuttuneet, vaikka ISISin valta onkin murentunut. Juergensmeyer nostaa toistuvasti esiin sen, miten uskonnolliset terroristit ympäri maailman ja yli uskontorajojen puhuvat käynnissä olevasta globaalista kosmisesta sodasta, johon erityisesti Yhdysvallat ovat vastanneet myöntävästi.

Kolmas pääpuhuja oli Line Nyhagen, joka keskittyi enimmäkseen normatiiviseen viestiinsä, siihen, että feminismin tulisi olla uskontomyönteisempää. Hän puolusti pehmeää sekularismia uskontokielteistä kovan linjan sekularismia vastaan. Esitelmässä ei ollut paljoakaan uutta, sillä hyvinkin kiinnostavat tapausesimerkit feministisistä järjestöistä ja niiden kannanotoista uskontoaiheisiin jouduttiin menemään läpi pikakelauksella.

Viimeinen pääpuhuja oli kanadalainen Lorne Dawson, joka on siirtynyt uusien uskonnollisten liikkeiden tutkimuksesta radikalisoitumisen tutkijaksi. Siinä välissä hän on tutkinut myös uskontoa internetissä. Dawsonin alustus oli oppinut esitys radikalisoitumistutkimuksen erilaisista väittämistä. Hän hyödynsi vierastaistelijoiden haastattelumateriaalia, jonka hän on kerännyt Amarnath Amarasingamin kanssa (joka sattuu olemaan minulle tuttu ateismin tutkimuskentältä – Amar keksi itsensä uudelleen, kun hänelle olikin enemmän käyttöä radikalisoitumisen tutkijana). Heillä on ainutlaatuista materiaalia, sillä vierastaistelijoita on hankala haastatella ja moni haastatelluista on sittemmin kuollut.

Dawson korosti, että uskonnolla ja ideologialla on merkitystä, eikä niitä pidä vähätellä. Konflikteilla on taloudellisia, sosiaalisia, ympäristöllisiä syitä, mutta ne eivät yksin riitä selittämään uskonnollista terrorismia. Samalla hän korosti, ettei kyse ole koskaan vain uskonnosta. Oikeastaan kiinnostavin kohta esityksessä oli se, kun hän kritisoi lyhyesti ranskalaisen Olivier Royn teosta Jihad and Death (josta olen kirjoittanut täällä aikaisemmin).

Olen Dawsonin kanssa samaa mieltä siitä, että Royn soundbite ”radikalisoitumisen islamisoitumisesta” (ei siis islamin radikalisoitumisesta) on karkea yksinkertaistus ja osin harhaanjohtava. Kun kysyin Dawsonilta, voisiko hän sanoa myös jotain siitä, mistä hän on samaa mieltä Royn kanssa – ja viittasin empiirisiin vierastaistelijoita koskeviin löydöksiin, joita Roy esittelee belgialaisen ja ranskalaisen materiaalin avulla – hän totesi, ettei pidä Royn empiiristä aineistoa vahvana. On kuitenkin huomattava, että Dawsonin esittämä lista omista löydöksistään sisältää useita samoja löydöksiä kuin Royn teos. Itselleni jäi olo, että Dawson nostaa omaa oletettua ainutlaatuisuuttaan sivuuttamalla nämä yhtäläisyydet. Muuten pidin Dawsonin otetta vakuuttavana.

Muissa esitelmäsessioissa vietin suurimman osan ajasta uskonnon kategoriaa ja valtion kontrollia pohtivien esitelmien parissa. Yhteensä 12 tutkijaa (minut mukaan lukien) alusti aiheen tiimoilta, suurimman osan keskittyessä Pohjoismaihin. Näin sai erittäin hyvän katsauksen siihen, miten uskonnon kategoriasta neuvotellaan esimerkiksi rekisteröimisprosesseissa tai työvoimatoimistossa.

Ehdin myös käydä kuuntelemassa uskontoa ja medioituneita konflikteja käsittelevän Pohjoismaisen hankkeen löydöksistä. Knut Lundbyn toimittama teos Contesting Religion (De Gruyter 2018) on ladattavissa ilmaiseksi kustantajan sivuilta.

Seuraavan kerran tapahtuma järjestetään Ruotsissa vuonna 2020. Oma osallistumiseni riippuu melko suoraan siitä, lähdenkö uskontotieteen maailmanjärjestön (IAHR) konferenssiin Uuteen-Seelantiin. Tapahtumat järjestetään ajallisesti niin lähellä toisiaan, ettei molempiin ole mahdollista venyä.