Pohjoismaiset
uskonto-sosiologit ovat kokoontuneet omaan konferenssiinsa jo 24 kertaa.
Tapahtuma järjestetään joka toinen vuosi paikan vaihdellessa maasta toiseen.
Itse olen ollut mukana muistaakseni vain parissa aikaisemmassa – 2008 Turussa,
kun olin yksi järjestäjistä, ja 2014 Kööpenhaminassa. Vuonna 2006 jouduin
perumaan osallistumiseni viime hetkellä ja useina vuosina muut konferenssit tai
oleilut ulkomailla ovat osuneet liian lähelle tätä. Tänä vuonna tapahtuma
järjestettiin Oslossa.
Mukana
on käytännössä aina tutkijoita muualtakin kuin Pohjoismaista, mutta
tapahtumassa on mahdollista saada hyvä läpileikkaus siitä, mitä kaikkea alalla
tutkitaan täälläpäin maailmaa. Lisäksi keynote-puhujat kertovat konferenssin
erityisteemaan liittyvistä aiheista.
Tällä
kerralla keynote-sessioita oli neljä. Ensimmäisessä esittäytyi
NOREL-tutkimushanke, jonka lopputuotos on vihdoin julkaistu: Inger Fursethin
toimittama Religious Complexity in the
Public Sphere: Comparing Nordic Countries (Palgrave 2017). Hanke keskittyi
kaikkien Pohjoismaiden uskontotilanteeseen erityisesti suhteessa julkisuuteen.
Sessiossa käytiin läpi tiivistetysti teoksen kaikki pääosat yleisestä uskontotilanteesta
valtion ja uskonnon, politiikan ja uskonnon sekä median ja uskonnon suhteisiin
ja vuorovaikutuksiin. En lähde tässä toistamaan teoksen keskeisiä löydöksiä.
Suosittelen tutustumaan tärkeään kirjaan, johon tullaan viittaamaan useita
vuosia, kun puhutaan uskonnosta Pohjoismaiden julkisuudessa. Tosin vain
harvojen lompakko kestää sen hinnan.
Toisessa
keynote-sessiossa alusti maailmankuulu uskonnon ja väkivallan tutkija Mark
Juergensmeyer. Tämä taisi olla kolmas kerta vähän yli 10 vuoden aikana, kun
kuulen Markin alustavan. Hänen tapansa pitää puheita on kuin jotkut Tarantinon
elokuvat: jos alun ja lopun liimaa yhteen, niin kelan voi leikata mistä
kohdasta tahansa, pistää pyörimään, eikä tilanne juuri muutu. Hän ei rakenna
argumenttia systemaattisesti, kerro aikaisemmasta tutkimuksesta eikä viivy
pitkään yhdessäkään tapauksessa. Hän jutustelee omista kokemuksistaan, siitä,
mitä hän sai irti haastatellessaan sitä tai tätä terroristia. Näistä
anekdooteista saa paljon irti ja lennokasta jutustelua on mukava kuunnella,
mutta ote on ehkä turhan journalistinen. Toki hän kertoi hyvin selkeästi, miten
ISISin kehittyminen selittyy osaltaan Yhdysvaltojen poliittisilla ratkaisuilla
Irakin jälleenrakennuksen aikana. Hän myös totesi, etteivät asetelmat shiiojen
ja sunnien välillä ole muuttuneet, vaikka ISISin valta onkin murentunut.
Juergensmeyer nostaa toistuvasti esiin sen, miten uskonnolliset terroristit ympäri
maailman ja yli uskontorajojen puhuvat käynnissä olevasta globaalista
kosmisesta sodasta, johon erityisesti Yhdysvallat ovat vastanneet myöntävästi.
Kolmas
pääpuhuja oli Line Nyhagen, joka keskittyi enimmäkseen normatiiviseen
viestiinsä, siihen, että feminismin tulisi olla uskontomyönteisempää. Hän
puolusti pehmeää sekularismia uskontokielteistä kovan linjan sekularismia
vastaan. Esitelmässä ei ollut paljoakaan uutta, sillä hyvinkin kiinnostavat
tapausesimerkit feministisistä järjestöistä ja niiden kannanotoista uskontoaiheisiin
jouduttiin menemään läpi pikakelauksella.
Viimeinen
pääpuhuja oli kanadalainen Lorne Dawson, joka on siirtynyt uusien
uskonnollisten liikkeiden tutkimuksesta radikalisoitumisen tutkijaksi. Siinä
välissä hän on tutkinut myös uskontoa internetissä. Dawsonin alustus oli
oppinut esitys radikalisoitumistutkimuksen erilaisista väittämistä. Hän
hyödynsi vierastaistelijoiden haastattelumateriaalia, jonka hän on kerännyt
Amarnath Amarasingamin kanssa (joka sattuu olemaan minulle tuttu ateismin
tutkimuskentältä – Amar keksi itsensä uudelleen, kun hänelle olikin enemmän
käyttöä radikalisoitumisen tutkijana). Heillä on ainutlaatuista materiaalia,
sillä vierastaistelijoita on hankala haastatella ja moni haastatelluista on
sittemmin kuollut.
Dawson
korosti, että uskonnolla ja ideologialla on merkitystä, eikä niitä pidä
vähätellä. Konflikteilla on taloudellisia, sosiaalisia, ympäristöllisiä syitä,
mutta ne eivät yksin riitä selittämään uskonnollista terrorismia. Samalla hän
korosti, ettei kyse ole koskaan vain uskonnosta. Oikeastaan kiinnostavin kohta
esityksessä oli se, kun hän kritisoi lyhyesti ranskalaisen Olivier Royn teosta Jihad and Death (josta olen kirjoittanut
täällä aikaisemmin).
Olen
Dawsonin kanssa samaa mieltä siitä, että Royn soundbite ”radikalisoitumisen
islamisoitumisesta” (ei siis islamin radikalisoitumisesta) on karkea
yksinkertaistus ja osin harhaanjohtava. Kun kysyin Dawsonilta, voisiko hän
sanoa myös jotain siitä, mistä hän on samaa mieltä Royn kanssa – ja viittasin
empiirisiin vierastaistelijoita koskeviin löydöksiin, joita Roy esittelee
belgialaisen ja ranskalaisen materiaalin avulla – hän totesi, ettei pidä Royn
empiiristä aineistoa vahvana. On kuitenkin huomattava, että Dawsonin esittämä
lista omista löydöksistään sisältää useita samoja löydöksiä kuin Royn teos.
Itselleni jäi olo, että Dawson nostaa omaa oletettua ainutlaatuisuuttaan
sivuuttamalla nämä yhtäläisyydet. Muuten pidin Dawsonin otetta vakuuttavana.
Muissa
esitelmäsessioissa vietin suurimman osan ajasta uskonnon kategoriaa ja valtion
kontrollia pohtivien esitelmien parissa. Yhteensä 12 tutkijaa (minut mukaan lukien) alusti aiheen
tiimoilta, suurimman osan keskittyessä Pohjoismaihin. Näin sai erittäin hyvän
katsauksen siihen, miten uskonnon kategoriasta neuvotellaan esimerkiksi
rekisteröimisprosesseissa tai työvoimatoimistossa.
Ehdin
myös käydä kuuntelemassa uskontoa ja medioituneita konflikteja käsittelevän Pohjoismaisen
hankkeen löydöksistä. Knut Lundbyn toimittama teos Contesting Religion (De Gruyter 2018) on ladattavissa ilmaiseksi
kustantajan sivuilta.
Seuraavan
kerran tapahtuma järjestetään Ruotsissa vuonna 2020. Oma osallistumiseni
riippuu melko suoraan siitä, lähdenkö uskontotieteen maailmanjärjestön (IAHR) konferenssiin
Uuteen-Seelantiin. Tapahtumat järjestetään ajallisesti niin lähellä toisiaan,
ettei molempiin ole mahdollista venyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti