Studioalbumit osa 92: Black Flag

Siinä vaiheessa kun ryhdyin kuuntelemaan aktiivisesti punkkia puberteetti-iässä, kattauksen ytimeen kuuluivat Ramones, Clash, Dead Kennedys ja J.M.K.E. Laajempaan kaareen mahtuivat tietenkin suomalaiset yrittäjät sekä Briteistä Damned, Buzzcocks ja muutamia muita – jopa The Exploited. Yllä mainituista Ramones ja DK olivat Yhdysvalloista. Lukiossa kuuntelulistalle kuuluivat myös Bad Religion ja Hüsker Dü, mutta varhaisen, 80-luvun alun amerikkalaisen punkin osalta minulla on ollut varsinkin teininä jonkin sortin aukko sivistyksessä.

Sitä aukkoa on paikattu kuuntelemalla aikuisiällä Germsiä, Fearia, Minor Threatia, Descendentsia ja sen sellaista. Amerikkalaisen punkin klassikko Black Flag on yksi näistä aukoista, joita olen vähän yrittänyt paikata. Se tuli tietoisuuteen vasta lukiossa kuuntelemani Rollins Bandin kautta – Henry Rollins lauloi Black Flagissa – ja silloinkin on jääty jonnekin ”Rise aboven” tasolle. Laitetaan siis Black Flagit kuunteluun.

Damaged (1981) ilmestyi viisi vuotta sen jälkeen, kun yhtye oli perustettu Kaliforniassa. Albumin aloittaa bändin kenties tunnetuin biisi ”Rise above”, joka on punk-klassikko. Siinä kiteytyy yhtyeelle ominainen rajuus, jonka vuoksi yhtyettä pidetään yhtenä ensimmäisistä hardcore-bändeistä, mutta myös perinteisempi rokkimeno ja melodiataju (vaikkei se mitään punkpoppia ole). ”Six pack” on myös hieno ja sen muuten kirjoitti alkuperäinen laulaja Keith Morris. ”TV Party” ei ole uhkaava, vaan juuri oikealla tavalla hauska punkralli. ”Gimmie gimmie gimmie” on oikealla tavalla ärsyttävä raita. B-puolen alku – ”Depression” ja ”Room 13” – on hienoa tykitystä ja sen jälkeen meno jatkuu tasavahvana. Eihän levy mitään suurta reaktiota saanut aikaan ilmestyessään, mutta myöhemmin siitä on tullut vakiovieras kaikenlaisilla top-listoilla – sitä korkeammalla, mitä selvemmin lista käsittelee 80-luvun punkkia. Levyn arvostus on ihan ansaittua, mutta ei tämä nouse lähellekään DK:n, Clashin tai Ramonesin debyyttejä.

My War (1984) on tyyliltään kaksijakoinen levy: a-puoli on punkkia ja b-puoli on hidasta, Black Sabbathia muistuttavaa vääntöä, jota kai nykyään kutsuttaisiin sludge metalliksi. Joten siihenkin suuntaan Black Flag on ollut innoittaja – ja samalla grungeen ja matikkarokkiin. Kriitikot ja osa vanhoista faneista vihasivat b-puolta. Varsinkin kun tyypit olivat kasvattaneet pitkän tukan, mikä ei ollut muodissa punk-skenessä. Poikkeuksena standardireaktioon olivat ne Mark Armin kaltaiset juipit, jotka myöhemmin ryhtyivät sekoittamaan punkkia ja Sabbathia ja soittamaan grungea, esimerkiksi Mudhoneyssa. Oma kantani on varsin selkeä. A-puolen punkit eivät tuo mitään uutta debyyttiin, jolla on paremmat biisit. Sen sijaan b-puolella on uudistunut, rohkea yhtye, joka uskaltaa mennä odotustenvastaiseen suuntaan. Eri asia sitten on, pitääkö muutoksen pohjalta syntyneestä musiikista. Minusta Henry Rollins jalosti sen muutama vuosi myöhemmin yhteen hyvin uppoavaan suuntaan Rollins Bandissa ja tässä kontekstissa b-puoli on selkeästi a-puolta parempi. Kolmen vuoden tauko Black Flagin levytyksissä selittyy oikeusjutulla, joka esti bändiä käyttämästä nimeään.

Family Man (1984) julkaistiin puoli vuotta myöhemmin. Siinä uutena innovaationa on spoken word punk/altsu-kontekstissa. Muut ovat jatsahtavia instrumentaaleja, paitsi a-puolen päättävä ”Armageddon man”, joka on komea 9-minuuttinen yhdistelmä puhelaulua ja vasemmalle viistosti jatsahtavaa menoa yhdistettynä protosludgeen tai -grungeen. Valitettavasti itse en jaksa panostaa Henkan höpötyksiin. Joskus olen kuunnellut pätkän Jello Biafran spoken word -levyjä, mutta en ole aivan vakuuttunut, että niihinkään tarvitsisi tuhlata luonnonvaroja. Spoken word -keikat ovat asia erikseen ja Alice Donutin satunnaisesti harrastamat puheripulit, joissa kuitenkin on kunnon musat mukana – aivan kuten ”Armageddon manissa”. B-puolen instrumentaalit ovat asiallisia, varsinkin etäisesti Nomeansno-yhtyeen mieleen tuova, teoksen päättävä ”The Pups are doggin’ it”, mutta ei niillä kokonaisuutta pelasteta. Jos tämän julkaisisi 12” singlenä, a-puolella yhtyeen mestariteos ”Armageddon man” ja b-puolella ”The Pups…” +1 instrumentaali, niin kyse olisi loistavasta paketista, ilman ilmaa.

Slip It In (1984) ilmestyi vain kolme kuukautta myöhemmin, lisäten samana vuonna julkaistujen studioalbumien kokonaismäärän kolmeen. Se on tyylillisesti kirjava sekoitus, mutta ennen kaikkea se on paluuta punkkiin. Se on hyvällä tavalla tasavahva kokonaisuus, josta puuttuvat yksittäiset mestariteokset. Oikeastaan vain b-puolen avaava ”Obliteration” on raita, jonka tehtävää en ymmärrä. Tämä on rankka ja jokseenkin totisempi albumi kuin esimerkiksi debyytti, jossa on myös huumoria. Levyä kuvaa mielestäni parhaiten onnistunut ”The Bars”.

Loose Nut (1985) on viimeistään osoitus siitä, että Black Flag pystyi tasalaatuisuuteen ilman pyrkimystä jatkuviin mullistuksiin. Tämä on asiallinen yhdeksän biisin ja vähän yli puolen tunnin rykäisy, joka ei ole vallankumouksellinen mutta jota ei voi pitää välityönä eikä floppina. Mukana on suoraa punkkia ja koukeroisempaa, kuten yhtyeellä oli tapana. Hyvä levy, josta voi poimia parilla kuuntelulla yksittäisiä onnistumisia: rytinärokki ”Loose nut”, hidastempoisempi ”Sinking” ja tempovaihteluilla maustettu passiivis-aggresiivinen päätösraita ”Now she’s black”.

In My Head (1985) tuli taas sopivan kuuden kuukauden paussin jälkeen. Siitä piti tulla pääasiallisen biisintekijän Greg Ginnin soololevy; siitä tuli viimeinen Black Flagin levy ennen hajoamista. Usein tällaiset levyt ovat heikkoja, mutta tämänpä jotkut fanit ovat nostaneet yhdeksi yhtyeen parhaista, mikäli mitään yhtyeen faneista ymmärrän. Ja asiallinen sisältö siinä onkin. Ei se erityisesti riemastuta viiden levyn jälkeen, mutta ei voi valittaakaan.

What the… (2013) on paluulevy 28 vuotta edellisen jälkeen. Siinä ei laula Rollinsin Henkka, vaan Ron Reyes, joka käväisi yhtyeen vokalistina 1979–1980, Keith Morrisin jälkeen ja ennen 1981 aloittanutta Rollinsia. Reyes myös suunnitteli kannen, joka on huono jäljitelmä Raymond Pettibonin kuvitusta käyttäneistä aikaisemmista kansista. Lähtökohtaisesti suhtaudun epäillen tämän bändin tuotokseen, jossa on 22 biisiä ja kestoa kolme varttia. Se vaatisi tosi kovia biisejä ja riittävästi vaihtelua. Yksi hienous yhtyeen levyissä on ollut tällaiseen musiikkiin sopiva maltillinen kesto. No tarkkaan ottaen edeltäjä on pari minuuttia pidempi, mutta siinä on vähemmän biisejä. Levy sai muikean vastaanoton ja siihen on kaksi syytä: biisit ovat keskinkertaisia ja Reyes ei ole kaksinen laulaja.

Amerikkalaisesta punkista jotain mielestään tietävät hankkivat ehdottomasti Black Flagin debyytin. Jos oikein innostuu, niin sitten voi hyvin mielin hankkia muutaman muunkin. Grungen ja sludgen juuria ruotivat hankkivat vähintään kakkoslevyn. Uutukaisen ostavat ne, jotka säälistä tai nostalgiasyistä haluavat tukea vanhusten toimeentuloa.