Siinä
vaiheessa kun ryhdyin kuuntelemaan aktiivisesti punkkia puberteetti-iässä,
kattauksen ytimeen kuuluivat Ramones, Clash, Dead Kennedys ja J.M.K.E.
Laajempaan kaareen mahtuivat tietenkin suomalaiset yrittäjät sekä Briteistä
Damned, Buzzcocks ja muutamia muita – jopa The Exploited. Yllä mainituista
Ramones ja DK olivat Yhdysvalloista. Lukiossa kuuntelulistalle kuuluivat myös
Bad Religion ja Hüsker Dü, mutta varhaisen, 80-luvun alun amerikkalaisen punkin
osalta minulla on ollut varsinkin teininä jonkin sortin aukko sivistyksessä.
Sitä
aukkoa on paikattu kuuntelemalla aikuisiällä Germsiä, Fearia, Minor Threatia,
Descendentsia ja sen sellaista. Amerikkalaisen punkin klassikko Black Flag on
yksi näistä aukoista, joita olen vähän yrittänyt paikata. Se tuli tietoisuuteen
vasta lukiossa kuuntelemani Rollins Bandin kautta – Henry Rollins lauloi Black
Flagissa – ja silloinkin on jääty jonnekin ”Rise aboven” tasolle. Laitetaan
siis Black Flagit kuunteluun.
Damaged (1981) ilmestyi viisi vuotta sen
jälkeen, kun yhtye oli perustettu Kaliforniassa. Albumin aloittaa bändin
kenties tunnetuin biisi ”Rise above”, joka on punk-klassikko. Siinä kiteytyy
yhtyeelle ominainen rajuus, jonka vuoksi yhtyettä pidetään yhtenä ensimmäisistä
hardcore-bändeistä, mutta myös perinteisempi rokkimeno ja melodiataju (vaikkei
se mitään punkpoppia ole). ”Six pack” on myös hieno ja sen muuten kirjoitti
alkuperäinen laulaja Keith Morris. ”TV Party” ei ole uhkaava, vaan juuri
oikealla tavalla hauska punkralli. ”Gimmie gimmie gimmie” on oikealla tavalla
ärsyttävä raita. B-puolen alku – ”Depression” ja ”Room 13” – on hienoa
tykitystä ja sen jälkeen meno jatkuu tasavahvana. Eihän levy mitään suurta
reaktiota saanut aikaan ilmestyessään, mutta myöhemmin siitä on tullut
vakiovieras kaikenlaisilla top-listoilla – sitä korkeammalla, mitä selvemmin
lista käsittelee 80-luvun punkkia. Levyn arvostus on ihan ansaittua, mutta ei
tämä nouse lähellekään DK:n, Clashin tai Ramonesin debyyttejä.
My War (1984) on tyyliltään kaksijakoinen
levy: a-puoli on punkkia ja b-puoli on hidasta, Black Sabbathia muistuttavaa
vääntöä, jota kai nykyään kutsuttaisiin sludge metalliksi. Joten siihenkin
suuntaan Black Flag on ollut innoittaja – ja samalla grungeen ja
matikkarokkiin. Kriitikot ja osa vanhoista faneista vihasivat b-puolta.
Varsinkin kun tyypit olivat kasvattaneet pitkän tukan, mikä ei ollut muodissa
punk-skenessä. Poikkeuksena standardireaktioon olivat ne Mark Armin kaltaiset
juipit, jotka myöhemmin ryhtyivät sekoittamaan punkkia ja Sabbathia ja
soittamaan grungea, esimerkiksi Mudhoneyssa. Oma kantani on varsin selkeä.
A-puolen punkit eivät tuo mitään uutta debyyttiin, jolla on paremmat biisit.
Sen sijaan b-puolella on uudistunut, rohkea yhtye, joka uskaltaa mennä
odotustenvastaiseen suuntaan. Eri asia sitten on, pitääkö muutoksen pohjalta
syntyneestä musiikista. Minusta Henry Rollins jalosti sen muutama vuosi
myöhemmin yhteen hyvin uppoavaan suuntaan Rollins Bandissa ja tässä
kontekstissa b-puoli on selkeästi a-puolta parempi. Kolmen vuoden tauko Black
Flagin levytyksissä selittyy oikeusjutulla, joka esti bändiä käyttämästä
nimeään.
Family Man (1984) julkaistiin puoli
vuotta myöhemmin. Siinä uutena innovaationa on spoken word
punk/altsu-kontekstissa. Muut ovat jatsahtavia instrumentaaleja, paitsi
a-puolen päättävä ”Armageddon man”, joka on komea 9-minuuttinen yhdistelmä
puhelaulua ja vasemmalle viistosti jatsahtavaa menoa yhdistettynä protosludgeen
tai -grungeen. Valitettavasti itse en jaksa panostaa Henkan höpötyksiin. Joskus
olen kuunnellut pätkän Jello Biafran spoken word -levyjä, mutta en ole aivan
vakuuttunut, että niihinkään tarvitsisi tuhlata luonnonvaroja. Spoken word
-keikat ovat asia erikseen ja Alice Donutin satunnaisesti harrastamat
puheripulit, joissa kuitenkin on kunnon musat mukana – aivan kuten ”Armageddon
manissa”. B-puolen instrumentaalit ovat asiallisia, varsinkin etäisesti
Nomeansno-yhtyeen mieleen tuova, teoksen päättävä ”The Pups are doggin’ it”,
mutta ei niillä kokonaisuutta pelasteta. Jos tämän julkaisisi 12” singlenä,
a-puolella yhtyeen mestariteos ”Armageddon man” ja b-puolella ”The Pups…” +1
instrumentaali, niin kyse olisi loistavasta paketista, ilman ilmaa.
Slip It In (1984) ilmestyi vain kolme
kuukautta myöhemmin, lisäten samana vuonna julkaistujen studioalbumien
kokonaismäärän kolmeen. Se on tyylillisesti kirjava sekoitus, mutta ennen
kaikkea se on paluuta punkkiin. Se on hyvällä tavalla tasavahva kokonaisuus,
josta puuttuvat yksittäiset mestariteokset. Oikeastaan vain b-puolen avaava
”Obliteration” on raita, jonka tehtävää en ymmärrä. Tämä on rankka ja
jokseenkin totisempi albumi kuin esimerkiksi debyytti, jossa on myös huumoria.
Levyä kuvaa mielestäni parhaiten onnistunut ”The Bars”.
Loose Nut (1985) on viimeistään osoitus
siitä, että Black Flag pystyi tasalaatuisuuteen ilman pyrkimystä jatkuviin
mullistuksiin. Tämä on asiallinen yhdeksän biisin ja vähän yli puolen tunnin
rykäisy, joka ei ole vallankumouksellinen mutta jota ei voi pitää välityönä
eikä floppina. Mukana on suoraa punkkia ja koukeroisempaa, kuten yhtyeellä oli
tapana. Hyvä levy, josta voi poimia parilla kuuntelulla yksittäisiä
onnistumisia: rytinärokki ”Loose nut”, hidastempoisempi ”Sinking” ja
tempovaihteluilla maustettu passiivis-aggresiivinen päätösraita ”Now she’s
black”.
In My Head (1985) tuli taas sopivan
kuuden kuukauden paussin jälkeen. Siitä piti tulla pääasiallisen biisintekijän
Greg Ginnin soololevy; siitä tuli viimeinen Black Flagin levy ennen hajoamista.
Usein tällaiset levyt ovat heikkoja, mutta tämänpä jotkut fanit ovat nostaneet
yhdeksi yhtyeen parhaista, mikäli mitään yhtyeen faneista ymmärrän. Ja
asiallinen sisältö siinä onkin. Ei se erityisesti riemastuta viiden levyn
jälkeen, mutta ei voi valittaakaan.
What the… (2013) on paluulevy 28 vuotta
edellisen jälkeen. Siinä ei laula Rollinsin Henkka, vaan Ron Reyes, joka
käväisi yhtyeen vokalistina 1979–1980, Keith Morrisin jälkeen ja ennen 1981
aloittanutta Rollinsia. Reyes myös suunnitteli kannen, joka on huono jäljitelmä
Raymond Pettibonin kuvitusta käyttäneistä aikaisemmista kansista. Lähtökohtaisesti
suhtaudun epäillen tämän bändin tuotokseen, jossa on 22 biisiä ja kestoa kolme
varttia. Se vaatisi tosi kovia biisejä ja riittävästi vaihtelua. Yksi hienous
yhtyeen levyissä on ollut tällaiseen musiikkiin sopiva maltillinen kesto. No tarkkaan
ottaen edeltäjä on pari minuuttia pidempi, mutta siinä on vähemmän biisejä.
Levy sai muikean vastaanoton ja siihen on kaksi syytä: biisit ovat
keskinkertaisia ja Reyes ei ole kaksinen laulaja.
Amerikkalaisesta
punkista jotain mielestään tietävät hankkivat ehdottomasti Black Flagin
debyytin. Jos oikein innostuu, niin sitten voi hyvin mielin hankkia muutaman
muunkin. Grungen ja sludgen juuria ruotivat hankkivat vähintään kakkoslevyn.
Uutukaisen ostavat ne, jotka säälistä tai nostalgiasyistä haluavat tukea
vanhusten toimeentuloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti