Levyvuosi 2019

Eri medioiden listauksia katsellessa olen päätynyt ajattelemaan, että vuonna 2019 putosin kelkasta. Vaikka olen ostanut yli 250 musiikillista teosta, säännöllisesti ostamani Uncutin vuoden levyt -listauksessa oli muistaakseni yksi omistamani tuotos (vaikka moni listatuista on kuunneltu). Muutos aikaisempaan on merkittävä. Mitä oikeastaan tapahtui?

Levyvuottani määrittää ensinnäkin ”jazz-haaste”. Päätin ostaa joka kuukausi yhden jazz-vinyylin, kunhan esittäjänä ei ole John Coltrane tai Miles Davis. Tutustuin siis aivan uudella tavalla 50-luvun lopun ja 60-luvun jatsiin, Colemaniin, Hancockiin, Mingusiin, Rollinsiin ja muihin klassikoihin.

Toiseksi levyvuottani määrittää hurahtaminen black metalliin, erityisesti 90-luvun norjalaiseen varianttiin. Ostin ja kuuntelin esimerkiksi Burzumia, Darkthronea, Immortalia, Mayhemia, Ulveria sekä ruotsalaista Bathorya. Kävin myös kolmella bm-keikalla.

Kolmanneksi ostin aikaisempaa huomattavasti enemmän 50-luvun rokkia ja rockabillya – erityisesti Gene Vincentiä, mutta myös Elvistä, Eddie Cochrania, Little Richardia, Bo Diddley’ä ja Chuck Berryä. Laajensin myös varovasti bluesiin. Juurimusan puolella löytyi myös muutamia 2019 julkaisuja hyllyyn. Stray Cats teki keskinkertaisen paluulevyn ja soitti hyvän keikan Porissa, Fatboy julkaisi hienon levyn ja soitti upean keikan Tavastialla ja miellyttävän Kårenilla. Psychobillyn klassikko Krewmen teki paluulevyn, joten sieltäkin suunnalta ostelin jotain tuoretta musiikkia, vaikkei se tähän juurikategoriaan ihan survomatta mahdu. Psycho-osaston uusintajulkaisuja shoppailin, mutta niiden sisältö on vuotta 2019 vanhempaa.

Vanhoista suosikeista sekä Springsteen että Morrissey tekivät uudet julkaisut, mutta kumpikaan ei sytyttänyt. Pomoa sentään kuuntelin, Mozzeria vain ohimennen.

Suurin ero aikaisempiin vuosiin oli se, että uusi ”indie” jätti kylmäksi ja tipuin kärryiltä.

Maailman paras bändi Pixies julkaisi huonoimman levynsä, mutta piti se ostaa. Nick Caveen kyllästyin totaalisesti enkä vaivautunut ostamaan väsyneen kuuloista levyä (mahdanko katua tätä tuomiota myöhemmin?). Stephen Malkmus julkaisi uran huonoimman levynsä eli se jäi kaupan hyllyyn. Kumppanin hyllyyn tuli The Nationalin uusi, mutta itse en jaksanut kuunnella sitä perehtyneesti.

Bon Iver jatkoi elektronisella linjallansa eikä se inspiroinut. Maailman sympaattisin ja rakastettavin The Mountain Goats julkaisi puolivillaisen levyn, joka jäi kaupan hyllyyn enkä jaksanut perehtyä siihen kunnolla edes Spotifyn kautta. Ehkä ensi vuonna? Allah-Lasin tuotannosta olen diggaillut, mutta uusi ei lähtenyt (ei lähtenyt kriitikoillekaan). Vampire Weekendistä en ole ollut täysin vakuuttunut, mutta tuorein vaikutti kiinnostavalta. Tutustuminen jäi kuitenkin kesken ja jatkunee tulevana vuonna. Fontaines D.C:n tajusin vasta loppuvuonna, joten lupaavaan bändiin perehtyminen jää ensi vuoteen. Bill Callahanin uuden ostin sopuhintaan loppuvuodesta, mutta en toistaiseksi nosta sitä lähellekään hänen aikaisempia soolojansa. Tämä on se ainoa sekä Uncutin listalta että levyhyllystäni löytyvä teos.

Kevin Morby, Big Thief ja Purple Mountains sopisivat täydellisesti hyllyyni, mutta en ole syttynyt tarpeeksi sinänsä kelvollisille levyille. Pitänee jatkaa kuuntelua. Ezra Furman teki hyvän Jay Reatard-pastissin, mutta sitäkään en ostanut. Battles kiinnostaa, mutta siihen olen perehtynyt vasta pinnallisesti. Ehkä sitäkään ei tule hankittua vinyylinä. Jarvis Cocker julkaisi nimellä Jarv is… loistavan biisin ”Must I evolve”, mutta ei tehnyt pitkäsoittoa. Thee Oh Sees teki, vieläpä laadukkaan sellaisen, mutta jos uutuudesta pitää maksaa melkein 40 euroa, niin silloin teoksen on oltava täydellinen. Tukkuun jäi (sitä eivät edes kauppiaat mielellään ota hyllyyn hintansa vuoksi).

Jostain syystä ostin taas The Felice Brothers uutukaisen. Siitä pidin. Moon Duon lievä suunnanvaihdos ei ollut parempaan, mutta kovasti varsinkin keikkatilanteissa pitämäni yhtye teki kelvollisen levyn. Ostin pienellä alennuksella. Bussimatkojen suosikkini on chileläinen psykedelia-drone Föllakzoid, jonka uusimman hankin. Pidän aikaisemmista, bassovetoisemmista teoksista enemmän, mutta ei tämäkään huono levy ole.

Punkin suunnalta vuoden ilopilkku oli The Idles, erityisesti livenä. Yhtyeen albumit löysivät tiensä hyllyyni, mutta tuorein on jo vuodelta 2018. Yllätin itseni ostamalla ruotsalaisen Raised Fistin uuden. Entuudestaan hyllystä löytyy yksi teos ja keikalla bändi on vakuuttanut. Pidän myös uutuudesta, vaikka sen metallisuus ei ole yleensä musiikkimakuni ytimessä. Mielestäni Raised Fist on huomattavasti parempi kuin hengenheimolainen ja huomattavasti arvostetumpi Refused, verrataan sitten uusimpia levyjä tai bändejä ylipäätään.

Suomalaisesta musakentästä ainoa 2019 kauppoihin tullut pitkäsoitto taitaa olla Rosita Luu. Se ilmestyi virallisesti 2018, mutta näin sen ensimmäisen kerran tammikuussa 2019, joten se menköön vuoden 2019 settiin. Kumppani osti Maustetytöt. Se on mainio teos, jo ilmestyessään ruskeiden tyttöjen ja Soundi-lehden Facebook-feediin kommentoivien äijien inhokki. Samaan hyllyyn menivät onnistuneet teokset Sur-rurilta, Pekko Käpiltä ja Faarao Pirttikankaalta. Pettymystä musavuoteen kotimaisella saralla toi guilty pleasureni Pariisin kevät, jonka flow-keikka oli surkea. Se oli esimakua ilmestyneeltä levyltä, jonka jälkeen yhtye on minulle nykyisessä linjassaan ex-guilty pleasure.

Kiinnostavimman kotimaisen uutuuden teki Magyar Possesta ja mistä lie tuttu Pasi Salmi. Koska hänen teoksensa ”Preerian upottaa kuu” julkaistiin vain cd-formaatissa, en ole sitäkään ostanut.