Olen
pitänyt vähän taukoa tässä sarjassa. Suurin syy on ollut hillitön vinyylien
ostotahti. Olen kuunnellut niitä. Nostin kuitenkin vinyylihyllystä muiden
mukana kuuntelupinoon brittiläisen (lontoolaisen) The Psychedelic Fursin levyn Forever Now (1982) ja pian vanhaa
Uncutia selaillessa tuli vastaan yhtyeen uraa käsittelevä juttu. Laskin yhteen
1+1 ja päätin kuunnella kaikki levyt.
Bowien
ja Roxy Musicin ensimmäisinä mieleen tuleva kasariyhtye on jokseenkin tuttu,
mutta riittävän tuntematon sopiakseen tähän sarjaan. Hyllystäni löytyy yllä
mainitun vinyylin lisäksi kokoelma-cd, mutta muuten itse albumit ovat huonosti
hallussa. Katsotaan, mitä niistä löytyy.
The Psychedelic Furs (1980) on kuuden
soittajan tuotos. Myöhemmin bändin koko pieneni. Esikoisen brittiversiossa on
yhdeksän, jenkkiversiossa kymmenen biisiä (brittiversiolla yksi, jota ei
jenkillä ja jenkillä kaksi, joita ei ole britillä). Albumi alkaa
epämuodikkaasti kahden minuutin suhinalla, mutta sen jälkeen mennään
tyylikkäällä, aikansa goottivaikutteisella jälkipunkilla (”India”). Mieleen
tulee moni, erityisesti tempoaan lisännyt Bauhaus. Tunnetuin raita ”Sister
Europe” kuitenkin kuulostaa goottipataan kevyesti dipatulta Bowielta ja Roxy
Musicilta. Itse asiassa suomalainen Russian Love kuulostaa yllättävän paljon
Fursilta – enpä ole tuota koskaan ennen ajatellut. Ja Velvet Undergroundilta he
halusivat kuulostaa ja näyttää. Rolling Stone ei pitänyt teoksesta aluksi,
mutta niin vain debyytti löysi tiensä samaisen lehden albumioppaaseen
lisääntynein arviotähdin. Oma arvioni: vahva ja hieno levy, mutta ei järisytä
arkeani, koska biisimateriaali ei ole täysin timanttista.
Talk Talk Talk (1981) on yhtyeen
arvostetuimpia teoksia. Sen tunnetuin raita ”Pretty in Pink” inspiroi myös
samannimisen elokuvan, joka valmistui vuonna 1986. Leffassa tosin ”pink” oli
otettu kirjaimellisesti vaaleanpunaisena värinä, kun biisin tekstissä se
tarkoittaa alastomuutta. Toinen albumin hitti oli ”Dumb waiters”. Kokonaisuutta
voi luonnehtia debyyttiä popimmaksi tai toisesta suunnasta katsottuna
rokkaavaksi Roxy Musiciksi. Albumi on kriitikoiden rakastama. Minä pidän siitä.
Mutta siinä on jotain tasapaksuutta. Se kai estää tätä nousemasta
suosikkilevyjeni kärkijoukkoon. Hyllyyn sen voisi kuitenkin hankkia.
Forever Now (1982) sisältää yhden
yhtyeen suurimmista hiteistä, ”Love my way”. Se onkin loistava biisi, mutta myös
muu materiaali on korkeatasoista. Esimerkiksi hittibiisiä ympäröivät
erinomaiset ”President gas” ja ”Run and run”. Yhtyeen tarinassa kolmas albumi
oli samanaikaisesti askel valtavirtaan ja tuntemattomaan, sillä tuottajaksi
tuli kokeileva mutta tuottajan hommassa menestynyt Todd Rundgren. Ilmeisesti
juuri Rundgren ohjeisti laulamaan mainitun hitin tavalla, joka sai bändin jäsenetkin
ymmärtämään, miten menestys saavutetaan. Levyllä tähdättiin Yhdysvaltojen
markkinoille, mutta toki yhtye on edelleen täysin brittiläisen kuuloista –
hyvällä tavalla. Siinä on goottikaikuja, Bowieta ja post-punkkia sekoitettuna siihen,
mitä ysärillä tultiin kutsumaan brittipopiksi. Megasuksee siitä ei tullut,
mutta musadiggareiden arvostama pienimuotoinen klassikko kuitenkin. Leffoja
katsovalle nuorisolle ”Love my way” saattoi tulla tutuksi vuoden 2017
Oscar-ehdokkaasta Call me by your name.
Mirror Moves (1984) menestyi
Yhdysvalloissa, mutta se on jo selkeämmin 80-luvun synapopin leirissä.
Aikaisemmilla siihen suuntaan oli menty vähän kerrallaan, joten mistään
suuresta katkoksesta ei tarvitse puhua, vaikka rumpukone onkin tällä albumilla
merkittävässä roolissa. Jos itseäni on lievästi häirinnyt yksittäisten
killeribiisien vähäisyys, niin soundimaailman muutos vain korostaa sitä, koska
yksinkertaisesti Fursin varhainen äänimaisema miellyttää punkin ja räimeen
parissa kasvanutta enemmän. Omia suosikkejani on laukkakompilla kulkeva ”Here
come cowboys”, kun taas ”Heaven” ja ”Heartbeat” ovat levyn hittimatskua ja
avausraita ”Ghost in you” saattoi tulla jollekin tutuksi Stranger Things
-sarjan kakkoskaudelta.
Midnight to Midnight (1987) on yhtyeen
”kasarilevy”, jossa on (bändin itsensäkin mielestä) aikaa huonosti kestäneet kasarisoundit.
Jätkät myös näyttävät kasarilta kielteisessä merkityksessä. Bändi meni
kamapäissään studioon, mutta kun heitä oltiin passittamassa kotiin tekemään
lisää ja parempia biisejä, yhtye päätti ylimielisesti, että kyllä niitä biisejä
voi studiossakin tehdä. Levynteko venyi ja maksoi, mutta tuloksena ihan käypä
levy, jolta löytyy bändin menestyneimpiin lukeutuva ”Heartbreak beat”. Nyt
yhtye on kuitenkin jo kaukana esimerkiksi debyytin äänimaailmasta. Käsitykseni
on, että suurella rahalla suurelle yleisölle tehty albumi myi osittain siksi,
että edellisenä vuonna ilmestynyt Pretty in Pink -elokuva oli nostanut yhtyeen
suosiota. Samana vuonna levytetty uusintaversio biisistä on myös osalla tämän
albumin painoksista. Jos kasarin valtavirran pop kiinnostaa, niin tämä saattaa
olla mieleen. En usko, että itse jaksaisin kovin usein kuunnella kotioloissa,
mutta huonoksi tätä ei voi sanoa. Tylsäksi ehkä voi.
Tässä
välissä bändi levytti kappaleen ”All that money wants”, joka tuli myös
kokoelmalevylle All of This and Nothing.
Biisiä ei löydy studioalbumeilta, mutta siinä on tuollaista pophitin ainesta.
Ei se oma suosikkini bändin tuotannosta kuitenkaan ole.
Book of Days (1989) on soundillisesti
toista maata. Vertailukohdiksi tulee mieleen useita 80-luvun (lopun)
brittiläisiä indiebändejä Echo and the Bunnymenistä House of Loveen ja Stone
Rosesiin. Avausraita ”Shine” on juuri sellaista materiaalia, joka sai minut
ihastumaan britti-indieen: tumman etäistä ja alakuloistakin poppia, joka ei
kuitenkaan ole luotaantyöntävää. Richard Butlerin ääni on inhimilliselle
lämpötaajuudelle viritetty juuri sopivan epätäydellisellä tavalla. Muun muassa
samana vuonna ilmestyneen Curen Disintegrationin tuottanut Dave Allen on
hakenut hieman samaa soundia, mutta pudottanut jouset (paitsi esim. ”Torch”) ja
koskettimet. Kuuntele vaikka albumin maalaileva nimibiisi. Lähinnä haluaisin
muuttaa sävellysten tason, sillä ei tässä mitään ”Shine onin” (House of Love)
tai ”I wanna be adoredin” (Stone Roses) kaltaisia täysosumia ole – ei
lähellekään. Yksi tai kaksi sellaista ja teos olisi jo hyllyssäni. Kasiraidaksi
piilotettu ”House” on lähellä sellaista.
World Outside (1991) on bändin viimeisin
levy, vaikka Furs onkin keikkaillut 2000-luvulla. Se on jälleen sekstetin levy.
Sen tuottajana on Stephen Street, jonka cv:stä löytyy Smithsiä, Bluria ja
Cranberriesiä. Teosta ei löydy Spotifysta, joten täytyy kaivaa YouTubea, kun en
ole edes kirjaston läheisyydessä. Soundillisesti tässä onkin kaikuja Smithsistä
ja Morrisseystä enemmän kuin Curesta, mutta kokonaisuus on täysin
tunnistettavaa, gootahtavaa Fursia. Edellä kuvatulta kuulostava ”Valentine” on
lupaava aloitus. ”In my head” on menevä pophitti (á la House of Love). Sitä
seuraa levyn hitti, ”Until she comes”. Jo tämä kolmikko nostaa levyn ansiot
korkealle, mutta taso jatkuu onnistuneella ”Don’t be a girlillä” ja
asiallisella ”Sometimesilla”. Jos viisi ensimmäistä biisiä tulee mainittua
nimeltä, niin levyn voisi hoitaa hyllyyn, semminkin kun myös nimibiisi soi
komeasti. Ei tämä täydellinen ole, sillä mukana on myös ”Tearing downin”
kaltaisia keskinkertaisuuksia, mutta on tämä erittäin tyylikäs lopetus bändin
studioalbumeille.
Näistä
studioalbumeista jäi kaksijakoinen fiilis. Yhtäältä Psychedelic Furs voisi olla
suosikkibändini, toisaalta siitä puuttuu jotain. Se on kiva, tyylikäs, gootti,
pop, hyvä, alakuloinen, koskettavakin. Mutta onko se taivaallisen nerokas? Oma
vastaukseni on tänään kielteinen, mutta jatkan kuuntelua, koska mieli- ja muistikuvani
yhtyeestä koheni. Hieno yhtye, joka tapauksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti