Studioalbumit osa 70 (1/3): The Fall (1979–1988)

Manchesterin kupeesta Prestwichistä lähtöisin oleva, jo viidellä eri vuosikymmenellä meitä häirinnyt The Fall on ollut pahuksen tuottelias yhtye. Levyjen määrässä ja järjestyksessä ei pysy millään perillä ilman systemaattisuutta. Yhtyeen ehdoton selkäranka on laulaja-biisintekijä-diktaattori MES eli Mark E. (Edward) Smith, joka on kerran jopa antanut kenkää muulle yhtyeelle kesken keikan. Smith on ehkä päihdeongelmainen mutta erittäin työteliäs ja aikaansaava. Briteissä hän on kansallisaarre.

The Fallin musiikki hiipi ihon alle vähän kerrallaan. Muistan levynkansia jo varhaiselta teini-iältä, mutta tuolloin yhtye jäi varsin tuntemattomaksi, vaikka kaverin lattialla lojui singlekokoelma (joskus se löysi tiensä soittimeen, mutta siitä ei intoiltu). Myöhemmin nauhoittelin jotain kirjastosta lainattua, kunnes ostin jonkun käytettynä. Sitten löytyi toinen halvalla ja sitten taas muutaman vuoden päästä jokin biisi iski ja sitä seurasi ostos. Pian vauhti kiihtyi ja hyllystä löytyy rivi yhtyeen albumeita, mukaan lukien kuuden cd:n boksi, jossa on kaikki yhtyeen tekemät John Peel -sessiot. Niitä muuten on 24, enemmän kuin millään muulla bändillä.

Leedsissä asuessani ostin myös kaksi yhtyettä käsittelevää kirjaa. Entisen jäsenen, Dave Simpsonin loistava The Fallen: Life In and Out of Britain’s Most Insane Group (2008) jäljittää bändin tarinan lisäksi entisiä jäseniä, joita on kymmeniä. Mark E. Smithin oma Renegade (2008) on erilainen mutta myös erinomainen muistelmateos ja kommentaari kaiken maailman asioihin (mukaan lukien Simpsonin The Fallen).

Leedsin aikana pääsin myös yhtyeen keikalle. Se oli hyvin viihdyttävä. Bändi ylitti soittoajan ja lopulta sähköt vedettiin seinästä.

Kun Manchesterin Afflecks Palacen ulkoseinässä oli vielä mosaiikkikuvat kaupungin silmäätekevistä, kävin katsomassa Morrisseyn lisäksi Mark E. Smithin kuvan.

Faniudestani huolimatta yhtyeellä on levyjä, joita en omista enkä ole kuullut. Wikipedia listaa kaikkiaan 30 studiolevyä, joten jaan savotan suosiolla kolmeen osaan. 10 albumia per blogautus.

Live at Witch Trials (1979) ei ole nimestään huolimatta live-albumi. Se on päivässä äänitetty studiodebyytti, joka koostuu yhdestätoista enimmäkseen keskitempoisesta honotuksesta. Siinä on läsnä kaikki olennaiset yhtyeen post-punk -elementit, joskin soitto on huojuvampaa kuin viime vuosina. Sen tunnetuimpiin biiseihin kuuluu ”Rebellious jukebox” ja muita helmiä ovat ”Crap rap 2/ I like to glow”, ”No xmas for John Quays”, ”Industrial estate” ja vauhtiralli ”Live at witch trials”. Nyt jotenkin harmittaa, etten ostanut albumia aikana, jolloin en jaksanut tarkistaa, onko se livelevy. Täytyy ostaa.

Dragnet (1979) tarkoittaa poliisin toimia saadakseen tavoitellun ihmisen kiinni. Se on myös The Fallin toinen albumi. Se tuli ostettua hyllyyn varsin myöhään Lontoosta 2014. Se kuitenkin ilmestyi 35 vuotta aikaisemmin, samana vuonna kuin yhtyeen debyytti. Sen äänimaailma on tunkkaisempi kuin edeltäjällään, jäsenistö oli enimmäkseen vaihtunut, teksteissä viittaillaan yhtyeen keikka-arvioihin ja kansi on aivan yhtä hieno kuin edeltäjällään. Yhdessä levyn aikalaisarviossa korostetaan osuvasti, että yhtyeestä pitävät jäävät yksin. Ei ole faniudesta todistavaa pukeutumistyyliä, nimitystä, omaa kieltä, tanssitapaa tai asennetta. Samaan aikaan keikka-arviossa The Fallia kuvattiin nihilismin viestejä välittäväksi hemmetin hienoksi Velvets-henkiseksi drone-rock yhtyeeksi. Yhtye sai huomiota mediassa, kun Pistols oli hajonnut, Clash ”amerikkalaistunut” ja Buzzcocksin hypetys vaimentunut. Toinen levy on kuitenkin minimalistisempi ja varautuneempi kuin debyytti. Omalla tavallaan kyse on hienosta ja koherentista teoksesta, mutta myös vaikeammasta. Näiden suhde on vähän kuin Patti Smithin kahden ensimmäisen välillä. Yksittäisiä huippubiisejä ei huvita nostaa kokonaisuudesta. Paikoitellen yhtyeestä tulee mieleen varhainen The Cramps, erityisesti kappaleesta ”Before the moon falls”. Cd-versiollani on 10 bonusraitaa, sisältäen viisi versiota yhdestä yhtyeen tunnetusta kappaleesta ”Rowche rumble”, joka ei kuulu varsinaiseen albumiin.

Grotesque (1980) kuului vuoden 2010 ensimmäisiin ostoksiin, kun cd-painoksen sai alle neljällä eurolla. Siinä on lisukkeena albumin ilmestymisvuoden seiskatuumaisia, joiden joukossa on yhtyeen klassikkoja, kuten ”How I wrote Elastic Man” ja ”Totally wired”. Itse albumi alkaa yhdellä klassikoista, ”Pay your rates” ja viidentenä tulee klassikompi ”country & northern” rockabilly-hurjastelu ”The Container drivers”, jota kotimaamme Räjäyttäjät on esittänyt livenä vuosia sitten. Biisin aihe on tietenkin riemastuttava, satamakonttien kuskit. ”New face in hell” paljastaa, mistä Pavement on varastanut palasia. Kokonaisuus on avoimempi ja riehakkaampi kuin synkempi ja sisäänpäin kääntyneempi Dragnet. Osa biiseistä erityisesti b-puolella – on raskassoutuisia ja lievästi tylsiä, vaikka yli 9-minuuttinen päätösraita ”The NWRA” kohautti ilmestymisaikanaan tekstien monitulkintaisuudellaan. Tekstit kommentoivat monitahoisesti ja välillä mutkikkaasti thatcherismin ajan Englantia. Aikalaisarviossa Graham Lock totesi, ettei tiedä ketään, joka tietäisi mistä on kyse eikä ketään, joka välittäisi kovinkaan paljon, mutta paikoitellen Smith on terävä ja äärimmäisen hauska. Kun kansitaidekin on kohdallaan, on kyse mainiosta kokonaisuudesta, jossa heikotkin hetket sietää. Grotesque ei ole täydellinen, mutta se on omalla tavallaan sen näköinen, millaisena The Fall tultiin tuntemaan.

Hex Enduction Hour (1982) löytyi kolmella punnalla Manchesterin Foppista vuonna 2009.  Se on helpompi ja suoraan rokkaavampi kuin edeltäjänsä. Sen aloittaa roisia lyriikkaa sisältävä ”The Classical”, josta Pavement teki silloitellun version. Sitä seuraa ”Jawbone and the air-rifle”, joka esittelee yhtyeen aarrearkun riffilokeroa. ”Hip priest” on ikään kuin pohjois-Englannin dubia, joka ei kuulosta Jamaikalta. Sen palasta käytettiin Uhrilampaissa. Yhden oton ”Iceland” on improvisaatio, otsikkonaan maa, jossa osa albumista nauhoitettiin. Levyn päättää yksi yhtyeen pisimmistä raidoista, ”And this day”. Albumin piti Smithin omien sanojen mukaan olla yhtyeen viimeinen, ja joidenkin kriitikoiden mukaan sen kuulee sikäli, että levylle on yritetty puristaa kaikki jäljellä oleva energia. Ollakseen marginaalimusiikkia levy myi kohtuullisen hyvin, mutta sen klassikkostatus tulee kriitikoiden arvostuksesta. Pitchforkin 9.6/10 ei ole poikkeuksellinen arvio tästä albumista. Esimerkiksi Uncut arvioi uuden painoksen vuonna 2005 viiden tähden levyksi kutsuen sitä Beefheartin jälkeiseksi pohjoisen skiffleksi ja todeten, että kyse saattaa olla yhtyeen mestariteoksesta. Itse pidän teoksesta, mutta sitä kuunnellessa ajautuu melkein aina hetkeksi muihin ajatuksiin. Siksi se ei voi olla rakkain The Fall -albumi.

Room to Live (1982) on itselleni entuudestaan melko tuntematon albumi. Se ilmestyi vain puoli vuotta edeltäjänsä jälkeen. The Fallin kaanonissa albumi onkin jäänyt Hex Enduction Hourin varjoon. Kyse on lievästi laiskasta ja yhtyeen tarinan kannalta vähemmän välttämättömästä. Tosin niille, joille 1982 on The Fallin (ja myös post-punkin) parasta aikaa, seitsemän biisin Room to Live kuuluu kulta-ajan olennaiseksi osaksi. Tässä jäävät vähemmistöön nopeat rallit ja riffit (poikkeuksena ”Room to live”), mutta esimerkiksi ”Hard life in the country” on hypnoottisuudessaan erittäin taidokas raita. Samaan sarjaan vangitsevien hidastempoisten kanssa menee ”Detective instinct”.

Perverted by Language (1983) löytyi käytettynä vinyylinä 30 markalla levymessuilta vuoden 2001 lopulla. Siinä vaiheessa ainoa tuttu biisi oli levyn helmiin ja John Peelin kaikkien aikojen suosikkeihin kuuluva ”Eat y’self fitter” (vai oliko sittenkin niin, että tutustuin biisiin tällöin ja tajusin myöhemmin sen tulevan vastaan muuallakin?). Tässä vaiheessa alkaa kuvio, jossa Smith ottaa vaimonsa Brix Smithin mukaan bändiin soittamaan kitaraa ja laulamaankin. Ei jäänyt viimeiseksi vaimoksi eikä viimeiseksi vaimoksi bändissä. Vuonna 2016 ilmestyikin Brixin muistelmat The Rise, The Fall and The Rise, joka lienee useimmille lukijoille kiinnostava niiltä osin kuin siinä käsitellään The Fallia. Joka tapauksessa Brixin ja Markin duetto a-puolen päättävässä kappaleessa ”Hotel Blöedel” tekee hienosti vaihtelua muuhun materiaaliin. Levyn tempo on verkkainen ja osittain siksi tunnelma on yhdenmukainen biisistä toiseen. Mainittujen lisäksi levyn eliittiin kuuluu b-puolen aloittava, tiivistunnelmainen ”Smile”.

The Wonderful and Frightening World of The Fall (1984) kuuluu niihin teoksiin, joita en ole juurikaan kuunnellut. Vaikka Mark E. Smith oli aikaisemminkin jakanut sävellysvastuuta muiden kanssa, tässä pistää esiin hänen vaimonsa merkittävä rooli. Jos muutamaa edellistä sävytti hidas tempo, niin tämä lähtee käyntiin rivakalla rockabilly-kompilla kappaleessa ”Lay of the land”. Samalla tyylillä jatkaa ”2x4”. Levy alkaa tuoda mieleen Kalifornian punkkia ja billyä yhdistelleet bändit Gun Clubista X:ään, paitsi ettei The Fall anna kuulijan olla huomaamatta brittiläisyyttään. Sitten komppi vaihtuu suoraksi, mutta vauhti säilyy reippaana. ”Elves” tuo mieleen holtittomasti lauletun ”I wanna be your dogin”. Mainio a-puoli. B-puoli onkin lievä pudotus, vaikka ”Stephen song” on jännä maistiainen yhtyeen popimmasta ja kepeämmästä puolesta. Tässä vaiheessa yhtyeellä oli vielä kaksi rumpalia. Katso YouTubesta yhtyeen esiintyminen Tube-ohjelmassa vuonna 1983, kun he soittavat kappaleen ”2x4” kahdella rumpalilla (sekä edeltävät levyn ”Smilen”).

This Nation’s Saving Grace (1985) tuli ostettua vasta vuoden 2014 lopussa vitosella käytettynä. Olin kuunnellut albumia aikaisemminkin, ja todennut sen hyväksi. Nyt huomaan, että cd-versiossani alkuperäinen biisijärjestys on sekoitettu upottamalla väliin pari raitaa. Lisäksi bonuksena on samoihin aikoihin seiskatuumaisina julkaistuja biisejä, mukaan lukien hienot rallatukset ”Couldn’t get ahead” ja Gene Vincentin ”Rollin’ Dany” (Vincentillä kahdella n-kirjaimella ”Danny”). Tässä kuuntelen kuitenkin alkuperäisen biisijärjestyksen mukaisesti. Levy alkaa pahaenteisellä instrumentaalilla ”Mansion” ja jatkaa siitä semikaoottiseen rokkaavuuteen kappaleessa ”Bombast”. Tunnelmaa keventää Kinks-henkisillä kitaroilla ladattu ”Barmy”. ”What you need” viittailee Hämärän rajamailla (Twilight Zone) -televisiosarjaan tekstissään ja nimessään (jakson nimi), mutta biisistä ei jää paljon käteen, paitsi junnaavaa toistoa. Onneksi ”Spoilt Victorian child” lähtee taas höperösti rullaamaan, vaikka tekstissä lähinnä hoetaankin biisin nimeä. ”L.A.” on mainion hypnoottinen ja melodinen popjurnutus. Ehkä pitäisi arvostaa enemmän tämänkin biisin tekemiseen osallistunutta Brix Smithiä, sillä hän selvästi toi yhtyeeseen poptajua. B-puolelta esimerkiksi ”My new house” on upea – kaikessa maltillisuudessaan se yhdistelee hypnoottisuutta grooveen mutta pysyy samalla helposti lähestyttävänä kitaraindienä. ”I am Damo Suzuki” kertoo jo nimessään velastaan krautrokin suuruudelle Canille, mutta myös sävellys lainaa muutamia Can-kappaleita. Levyn sulkee avauksesta muistuttava ”To NK roachment: Yarbles”, jonka nimessä ”yarbles” viittaa kiveksiin Kellopeli Appelsiinin slangissa. Tämä lienee yksi helpoimmin lähestyttäviä The Fall -albumeita. Mutta ei tämä listapoppia ole. Kaukana siitä. Hieno levy. Hiilihanko-faneilla mainittakoon, että Pitchforkissa tälle on annettu arvosanaksi täysi kymppi ja 80-luvun parhaiden listalla se löytyy sijalta 13.

Bend Sinister (1986) on itselleni tuntematon levy. Sen nimi tulee Vladimir Nabokovin vuonna 1947 julkaistusta romaanista. Sen tunnetuin kappale on ”Mr Pharmacist”, jonka alun perin levytti 1960-luvulla The Other Half (löytyy Nuggets 1 boksilta). Kokonaisuutta pidettiin synkkänä levynä, joka ei yllä The Fallin parhaimpien joukkoon. Itseäni levy ei sytytä samalla tavalla kuin moni muu yhtyeen albumi. Koskettimet ja Brix Smithin vokaalit Markin rinnalla tuovat keveyttä kokonaisuuteen, mutta vähän on riemutonta ja tasaista pötköä, jopa – voiko näin sanoa The Fallista? – helposti kuunneltavaa taustamusiikkia. Toisaalta levy ei myöskään ärsytä. En lähde moittimaan sen enempää. Pudotus edeltäjästä on selviö, mutta mistään hutipotkusta ei voida puhua. Rima on näköjään noussut korkealle. Sopuhinnalla tämänkin voisi hankkia hyllyyn.

The Frenz Experiment (1988) löytyi alle vitosella vinyylinä Tukholmasta vuonna 2014. Harvoin tällaisia onnistumisia tulee vinyylikaupoilla. Kyse ei kuitenkaan ole kaikkein parhaasta The Fall -levystä. Biisimateriaalissa ei ole mitään erityistä vikaa, mutta bändin ote ei tunnu yhtä intensiiviseltä kuin parhaimmillaan. ”Carry bag man” on nyt jo standardoitua, perusvahvaa kamaa, ”Get a hotel” on taas pahaenteisempää ja levyn tunnetuin raita, The Kinksin ”Victoria”, on omalla tavallaan hauska, vaikka ei ehkä maailman tärkein lainaraita. A-puolen päättävä ”Athlete cured” on osittain varastettu Spinal Tapilta, mutta merkattu Mark E. Smithin nimiin. B-puolen aloittaa levyn – ja oikeastaan yhtyeen koko uran – helmiin kuuluva ”Hit the north”. Wikipedia ei listaa sitä albumin raitoihin eikä sitä mainita älppärini takakannessa, mutta levyltäni se totta vieköön löytyy. Loppulevy on tasaisen vahvaa, mutta ei poikkeuksellista. The Frenz Experiment on vähän kuin Iron Maidenin Somewhere in Time – hyvä levy, joka ei kuitenkaan vie bändin tarinaa eteenpäin.

Siinä oli ensimmäiset kymmenen albumia. Vielä on kaksi samanlaista settiä jäljellä. Yhtyeen levytysuran yhdeksän ensimmäistä vuotta sisältää monta onnistunutta hetkeä, hyviä albumeita, mutta ei ehkä yhtään täyden kympin teosta. Itse en ole koskaan tiennyt, mikä näistä olisi paras, enkä tiedä nytkään. Yksittäisten biisien lisäksi tykkään kuunnella Smithin höpinöitä myös aivan taustamusiikkina. Keskinkertaisimmillaankin yhtye kuulostaa siltä, että jotain kiinnostavaa on meneillään.

Menestyksen metsästäjät

Lauantaina 14.5.2011 Manchester City peittosi Stoke Cityn Wembleyllä numeroin 1-0. Se päätti 35:n vuoden pokaalittoman putken. Joukkue voitti Englannin cupin. Valioliigan viimeisellä kierroksella sunnuntaina 22.5.2011 siniset iskivät kaksi maalia Boltonin verkkoon. Näin varmistui kolmas sija ja suora paikka mestareiden liigaan.

Englannissa asuessani tuttavat ja tuntemattomatkin kyselivät jatkuvasti, mitä joukkuetta kannatan. Aluksi vastailin, etten mitään, mutta olen kiinnostunut lajista. Ei mennyt jakeluun. Sitten aloin vastata, etten kannata mitään seurajoukkuetta, vaan Suomen maajoukkuetta. Sitä seurasi yleensä jatkokysymys joukkueen menestyksestä. Täsmennykseni Suomen jalkapallohistoriasta arvokisoissa herätti sääliä siinä määrin, että päätin vaihtaa vastaustani. Aloin vastata, että kannatan Leedsiä siitä yksinkertaisesta syystä, että asun kaupungissa, mutta lisäsin, että käyn silloin tällöin Manchester Cityn peleissä. Leeds kelpasi vastaukseksi, mutta Cityn mainitsemisesta seurasi gloryhunter -syytökset, ellei kysyjä ollut saman joukkueen kannattaja.

Viime vuosina olen tosiaan ryhtynyt seuraamaan entistä tarkemmin Manchester Cityn toilailuja. Totta kai tajusin, että Cityn omistajan rahavarat olivat perusteena syytöksille. Mutta on kai selvää, että todellisen gloryhunterin kannattaisi valita toisin. Miksi vaivautua epätasaisesti pelaavan, joskin nousukiidossa olevan seuran kannattajaksi, kun jo samasta kaupungista saisi paljon varmemman valinnan? United nappasi taas liigamestaruuden ja päätyy mestareiden liigassa vähintään hopealle.

Cityllä on oman kokemukseni mukaan todella vähän kannattajia syntyperäisten manchesterilaisten ulkopuolella. Sen sijaan joka hemmolla on suosikkijoukkueena oman kylän seuran lisäksi joku neljästä suuresta: Manu, Chelsea, Arsenal tai Liverpool. Eikö se ole nimenomaan esimerkki siitä, että valitaan yksi mahdollisista menestyjistä?

Itse asiassa City on Tottenhamin ohella joukkue, joka sekoittaa vuodesta toiseen jatkuneen neljän suuren aikakautta. Eikä tuo pakka ole vieläkään täysin uudistunut: kolme suurta tuntuu olevan piirun verran kahta haastajaa edellä. Myös Liverpool nousi alkukauden tarpomisen jälkeen vauhdilla kärkikamppailun tuntumaan.

Omalla tavallaan Cityn kannattaminen sopii itselleni tavanomaiseen underdog-perinteeseen. Esimerkiksi Uuden Seelannin peli Italiaa vastaan oli yksi MM-kisojen kohokohdista. City ei enää ole underdog koko valioliigaa tarkastellen, mutta se on haastaja nimenomaan neljää suurta kohtaan. Myös kotikaupungissaan se on altavastaaja, kun rinnalla seisoo mahtiseura United. Tässä vertailussa Cityn kannattaja ei ole puhdasverinen gloryhunter.

On muitakin syitä valita City, jos ankkuroi faniutensa Manchesteriin. Kärjistäen, Cityn kannattajien ydinjoukko on Manchesterista, Unitedin Aasiasta. City on Manchesterin joukkue, United Salfordin. Jos Gallagherin veljesten tunnettu rakkaus joukkuetta kohtaan ei vetoa, niin myös legendaarisen The Fallin Mark E. Smithin kanssa voi jakaa kannatuksen kohteen. Hipsteripisteissä City peittoaa Unitedin helposti, joskaan se ei ehkä ole paras peruste faniudelle.

Ja miksipä ei ankkuroisi faniutta Manchesteriin? Asuin Leedsissä melkein kolme vuotta. Suurimman osan tuosta ajasta Leeds United pelasi kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla. Kun peleissä käy Leedsissä 20-30000 ihmistä, ei tunnelmaa voi sanoa väsähtäneeksi alasarjapalloiluksi. Mutta joskus toivoo näkevänsä myös laatua.

Laatupallosta kiinnostuneille oli tuosta sijainnista tarjolla maantieteellisin, taloudellisin ja logistisin perustein useita vaihtoehtoja, muttei parempaa kuin Manchester City. Tunnin bussimatkasta pulitti sopivalla pihtauksella punnan yhteen suuntaan. Junamatkan normaalihintakin on alle 20 puntaa, joten ajallinen ja taloudellinen satsaus oli maltillinen. Lippujen ostaminen ei ole ylitsepääsemättömän vaivalloista. Niitä on ollut myös saatavilla hyvin, mikä ei ole itsestäänselvyys huippujoukkueiden kohdalla. Hinnatkin ovat kohdillaan. Olen maksanut 30-36 puntaa, mikä on tavallinen hinta valioliigassa, pari puntaa enemmän kuin Leedsissä ja parikymmentä puntaa vähemmän kuin paikka Old Traffordin piippuhyllyllä.

Englannin Barcelonaksi kutsutussa Manchesterissa on tarjontaa museoista levykauppoihin, kiinalaiskorttelin roskabuffeteista paikallisiin olutmerkkeihin. Kulku stadionille on vaivatonta esimerkiksi bussilla ja varsinkin pelin jälkeen on mukava kävellä takaisin keskustaan. Tässä City peittoaa Unitedin. Unitedin pelistä on lähdettävä kesken, jotta välttäisi tunnin epämiellyttävän jonotuksen raitiovaunuun. Ja varmistukseksi, jos tosifanin tunnistaa siitä, että seuraa joukkuetta mahdollisimman epämiellyttävissä olosuhteissa, niin jättäydyn mielelläni koko leikin ulkopuolelle.

Stadion on miellyttävä. Siitä puuttuu korkeatasoisen Old Traffordin kliinisyys. Se on palveluiltaan toimivampi kuin kotikutoinen Goodison Park, jossa puoliajan olutjonossa odotetaan tuoppia lisäajan alkuun. Mikä tärkeintä, kaikilta paikoilta olen nähnyt tapahtumat ja kokenut pelin tunnelman. Samaa ei valitettavasti voi sanoa Unitedista, vaikka pehmustetussa penkissä istuisikin.

Edellä kuvatut seikat perustelevat, miksi Cityn kannattaja voi olla ilman pokaalien vonkaajan mainetta. Niiden lisäksi on henkilökohtaisia tarinoita, joista omani alkaa ennen huippupalkattujen pelaajien ostamista.

Ensimmäisen kerran menin peliin vuonna 2007, jolloin korkeimman hintalapun pelaajista oli korkeintaan märkiä unia. Joukkue tahkosi maalittoman tasapelin West Hamin kanssa. Vierasjoukkue oli niskan päällä ja esitys lupaili vain Hammerseilla pisterikasta loppukautta.

Kokonaiselämys pelissä käymisestä oli kuitenkin lämmin. Kun taksikuski toteaa intialaisella aksentilla, että kaupunkiin tullessa tärkeintä on muistaa ottaa sateenvarjo. Kun ensimmäistä sunnuntain näkyä stadionin viheriölle säestää tihkusade ja Morrisseyn Every Day is Like Sunday. Tiedättehän?

Aloin vähitellen innostua Irelandin millintarkoista pystysyötöistä, Wright-Phillipsin pystyjuoksuista ja Petrovin keskityksistä. Tuosta porukasta on jäljellä enää keskimmäinen, hänkin tavallisesti joko vaihtopenkillä tai kokoonpanon ulkopuolella. Syksyllä 2011 kaikki kolme pelaavat muissa seuroissa.

Nykyään kentällä taituroivat suuremmat tähdet. Osa heistä on ostettu ylihintaan. Jo joukkueesta poistunut Robinho ostettiin kalliilla, mutta se oli vain keino sanoa: ottakaa meidät vakavasti. Wayne Bridge, Joleon Lescott ja Kolo Toure taisivat maksaa liikaa. Samoin James Milner, joka on toistaiseksi näyttänyt vain vähän, vaikkei olekaan pelannut kelvottomasti.

Sen sijaan David Silvaa on ollut ilo katsella. Samoin Nigel De Jongin uurastusta – yksi parhaista puolustavista keskikenttäpelaajista, vaikka joskus vahingoittaa vastapelaajaa tarpeettomasti. Carlos Tevez on itsestään selvästi mainio pelaaja, samoin Yaya Toure. Mario Balotelli on väläytellyt muutaman kerran nuorukaisen potentiaalia. Puolustuksessa Vincent Kompanyn huikealla prosentilla onnistuneet taklaukset ovat tärkeä osa joukkuetta.  Henkilökohtainen suosikkini on Adam Johnson, jonka hankkiminen Middlesbroughista on Cityn paras siirto vuosikausiin hinta/laatu -suhteeltaan. Tälle subjektiiviselle mielipiteelle löytyy lisäpontta tilastoista, jos joku on kiinnostunut.

.

Siinä välissä oli hienoja hetkiä, kuten ottelu Sunderlandia vastaan. Paikan päällä tuli todistettua Mark Hughesin viimeistä ottelua Cityn valmentajana. Peli pelattiin kevyessä lumisateessa, ja katsojat olivat tuoneet lämmikkeitä katsomoon. Yksillä termospullo kahvia, toisilla taskumatti jotain muuta. Ottelussa oli säpinää ja luokatonta puolustuspeliä. Siksi katsojia hemmoteltiin maaleilla, lopputuloksena Cityn niukka voitto 4-3. Toisesta rivistä oli hauska seurata, kun kaksi pienen tuopin mittaista pelaajaa, Bellamy ja Sylvinho nalkuttivat toisilleen. Kumpikaan ei ole pelannut enää tällä kaudella Cityssä. Kauden loppusijoitus oli viides, jolla jäätiin mestareiden liigan ulkopuolelle. Se siitä menestyksestä.

Cityn pelaajille maksetaan kovaa palkkaa ja siirtosummat ovat olleet yläkanttiin. Silti gloryhuntereista puhujat voivat miettiä, miten muut menestysjoukkueet on rakennettu. Talkootyöllä? Cityn yksikään pelaaja ei ole maksanut sitä, mitä Torresin siirto Chelseaan (50m£) tai Andy Carrollin lähtö Liverpooliin (35m£).

Faniuteni on kuitenkin pinnallista. En menetä yöuniani, jos miljonäärit pelaavat huonosti. Luultavasti siinä vaiheessa, kun City ottaa kolmannen mestaruuden peräjälkeen, alkaa menestyskin kyllästyttää. Silloin on mahdollista, että vaihdan johonkin altavastaajaan tai väriläiskään.

Toistaiseksi riemastuttavinta on ollut se draama, jota City on tarjonnut maalaamalla harmaansävyisen valioliigan kirkkailla ja kylläisillä väreillä. Tärkeintä on se, mitä tapahtuu kentällä ja miten se näkyy sähköistävän liigaa. Kentän ulkopuolen tapahtumissa on ollut paikoin tragikoominen sävy: esimerkkeinä brittipelaajien ryyppyreissu Newcastleen, Kolo Touren doping-käry, Balotellin typeryydet kentällä ja sen ulkopuolella, Tevezin strateginen kikkailu markkina-arvonsa nostamiseksi ja Dzekon nihkeä aloitus 27 miljoonan punnan siirron jälkeen.

Suomessa lojuville Lontoon pohjoispuolisten joukkueiden futisfaneille on katastrofaalista, että EasyJetin edulliset lennot Helsingistä Manchesteriin päättyvät. Oli sitä gloryhunter tai ei.

Tänään maanantaina Manchesterissa on Cityn paraati. Tarkoitukseni on saapua kaupunkiin illalla, joten ehkä ehdin ilotulitukseen. Tosin ajoitus on vain sattumaa, sillä enhän minä mikään fani ole.