Manchesterin
kupeesta Prestwichistä lähtöisin oleva, jo viidellä eri vuosikymmenellä meitä häirinnyt The Fall on ollut pahuksen
tuottelias yhtye. Levyjen määrässä ja järjestyksessä ei pysy millään perillä ilman
systemaattisuutta. Yhtyeen ehdoton selkäranka on
laulaja-biisintekijä-diktaattori MES eli Mark E. (Edward) Smith, joka on kerran
jopa antanut kenkää muulle yhtyeelle kesken keikan. Smith on ehkä
päihdeongelmainen mutta erittäin työteliäs ja aikaansaava. Briteissä hän on
kansallisaarre.
The
Fallin musiikki hiipi ihon alle vähän kerrallaan. Muistan levynkansia jo
varhaiselta teini-iältä, mutta tuolloin yhtye jäi varsin tuntemattomaksi,
vaikka kaverin lattialla lojui singlekokoelma (joskus se löysi tiensä
soittimeen, mutta siitä ei intoiltu). Myöhemmin nauhoittelin jotain kirjastosta
lainattua, kunnes ostin jonkun käytettynä. Sitten löytyi toinen halvalla ja
sitten taas muutaman vuoden päästä jokin biisi iski ja sitä seurasi ostos. Pian
vauhti kiihtyi ja hyllystä löytyy rivi yhtyeen albumeita, mukaan lukien kuuden
cd:n boksi, jossa on kaikki yhtyeen tekemät John Peel -sessiot. Niitä muuten on
24, enemmän kuin millään muulla bändillä.
Leedsissä
asuessani ostin myös kaksi yhtyettä käsittelevää kirjaa. Entisen jäsenen, Dave
Simpsonin loistava The Fallen: Life In
and Out of Britain’s Most Insane Group (2008) jäljittää bändin tarinan
lisäksi entisiä jäseniä, joita on kymmeniä. Mark E. Smithin oma Renegade (2008) on erilainen mutta myös
erinomainen muistelmateos ja kommentaari kaiken maailman asioihin (mukaan
lukien Simpsonin The Fallen).
Leedsin
aikana pääsin myös yhtyeen keikalle. Se oli hyvin viihdyttävä. Bändi ylitti
soittoajan ja lopulta sähköt vedettiin seinästä.
Kun
Manchesterin Afflecks Palacen ulkoseinässä oli vielä mosaiikkikuvat kaupungin
silmäätekevistä, kävin katsomassa Morrisseyn lisäksi Mark E. Smithin kuvan.
Faniudestani
huolimatta yhtyeellä on levyjä, joita en omista enkä ole kuullut. Wikipedia
listaa kaikkiaan 30 studiolevyä, joten jaan savotan suosiolla kolmeen osaan. 10
albumia per blogautus.
Live at Witch Trials (1979) ei ole
nimestään huolimatta live-albumi. Se on päivässä äänitetty studiodebyytti, joka
koostuu yhdestätoista enimmäkseen keskitempoisesta honotuksesta. Siinä on läsnä
kaikki olennaiset yhtyeen post-punk -elementit, joskin soitto on huojuvampaa
kuin viime vuosina. Sen tunnetuimpiin biiseihin kuuluu ”Rebellious jukebox” ja muita
helmiä ovat ”Crap rap 2/ I like to glow”, ”No xmas for John Quays”, ”Industrial
estate” ja vauhtiralli ”Live at witch trials”. Nyt jotenkin harmittaa, etten
ostanut albumia aikana, jolloin en jaksanut tarkistaa, onko se livelevy. Täytyy
ostaa.
Dragnet (1979) tarkoittaa poliisin
toimia saadakseen tavoitellun ihmisen kiinni. Se on myös The Fallin toinen
albumi. Se tuli ostettua hyllyyn varsin myöhään Lontoosta 2014. Se kuitenkin
ilmestyi 35 vuotta aikaisemmin, samana vuonna kuin yhtyeen debyytti. Sen
äänimaailma on tunkkaisempi kuin edeltäjällään, jäsenistö oli enimmäkseen
vaihtunut, teksteissä viittaillaan yhtyeen keikka-arvioihin ja kansi on aivan
yhtä hieno kuin edeltäjällään. Yhdessä levyn aikalaisarviossa korostetaan
osuvasti, että yhtyeestä pitävät jäävät yksin. Ei ole faniudesta todistavaa
pukeutumistyyliä, nimitystä, omaa kieltä, tanssitapaa tai asennetta. Samaan
aikaan keikka-arviossa The Fallia kuvattiin nihilismin viestejä välittäväksi
hemmetin hienoksi Velvets-henkiseksi drone-rock yhtyeeksi. Yhtye sai huomiota
mediassa, kun Pistols oli hajonnut, Clash ”amerikkalaistunut” ja Buzzcocksin
hypetys vaimentunut. Toinen levy on kuitenkin minimalistisempi ja varautuneempi
kuin debyytti. Omalla tavallaan kyse on hienosta ja koherentista teoksesta,
mutta myös vaikeammasta. Näiden suhde on vähän kuin Patti Smithin kahden
ensimmäisen välillä. Yksittäisiä huippubiisejä ei huvita nostaa kokonaisuudesta.
Paikoitellen yhtyeestä tulee mieleen varhainen The Cramps, erityisesti
kappaleesta ”Before the moon falls”. Cd-versiollani on 10 bonusraitaa,
sisältäen viisi versiota yhdestä yhtyeen tunnetusta kappaleesta ”Rowche rumble”,
joka ei kuulu varsinaiseen albumiin.
Grotesque (1980) kuului vuoden 2010
ensimmäisiin ostoksiin, kun cd-painoksen sai alle neljällä eurolla. Siinä on
lisukkeena albumin ilmestymisvuoden seiskatuumaisia, joiden joukossa on yhtyeen
klassikkoja, kuten ”How I wrote Elastic Man” ja ”Totally wired”. Itse albumi
alkaa yhdellä klassikoista, ”Pay your rates” ja viidentenä tulee klassikompi ”country
& northern” rockabilly-hurjastelu ”The Container drivers”, jota kotimaamme
Räjäyttäjät on esittänyt livenä vuosia sitten. Biisin aihe on tietenkin riemastuttava,
satamakonttien kuskit. ”New face in hell” paljastaa, mistä Pavement on
varastanut palasia. Kokonaisuus on avoimempi ja riehakkaampi kuin synkempi ja
sisäänpäin kääntyneempi Dragnet. Osa
biiseistä erityisesti b-puolella – on raskassoutuisia ja lievästi tylsiä,
vaikka yli 9-minuuttinen päätösraita ”The NWRA” kohautti ilmestymisaikanaan
tekstien monitulkintaisuudellaan. Tekstit kommentoivat monitahoisesti ja
välillä mutkikkaasti thatcherismin ajan Englantia. Aikalaisarviossa Graham Lock
totesi, ettei tiedä ketään, joka tietäisi mistä on kyse eikä ketään, joka
välittäisi kovinkaan paljon, mutta paikoitellen Smith on terävä ja äärimmäisen
hauska. Kun kansitaidekin on kohdallaan, on kyse mainiosta kokonaisuudesta,
jossa heikotkin hetket sietää. Grotesque
ei ole täydellinen, mutta se on omalla tavallaan sen näköinen, millaisena The
Fall tultiin tuntemaan.
Hex Enduction Hour (1982) löytyi
kolmella punnalla Manchesterin Foppista vuonna 2009. Se on helpompi ja suoraan rokkaavampi kuin
edeltäjänsä. Sen aloittaa roisia lyriikkaa sisältävä ”The Classical”, josta
Pavement teki silloitellun version. Sitä seuraa ”Jawbone and the air-rifle”,
joka esittelee yhtyeen aarrearkun riffilokeroa. ”Hip priest” on ikään kuin
pohjois-Englannin dubia, joka ei kuulosta Jamaikalta. Sen palasta käytettiin Uhrilampaissa. Yhden oton ”Iceland” on
improvisaatio, otsikkonaan maa, jossa osa albumista nauhoitettiin. Levyn
päättää yksi yhtyeen pisimmistä raidoista, ”And this day”. Albumin piti Smithin
omien sanojen mukaan olla yhtyeen viimeinen, ja joidenkin kriitikoiden mukaan
sen kuulee sikäli, että levylle on yritetty puristaa kaikki jäljellä oleva
energia. Ollakseen marginaalimusiikkia levy myi kohtuullisen hyvin, mutta sen
klassikkostatus tulee kriitikoiden arvostuksesta. Pitchforkin 9.6/10 ei ole
poikkeuksellinen arvio tästä albumista. Esimerkiksi Uncut arvioi uuden
painoksen vuonna 2005 viiden tähden levyksi kutsuen sitä Beefheartin
jälkeiseksi pohjoisen skiffleksi ja todeten, että kyse saattaa olla yhtyeen
mestariteoksesta. Itse pidän teoksesta, mutta sitä kuunnellessa ajautuu melkein
aina hetkeksi muihin ajatuksiin. Siksi se ei voi olla rakkain The Fall -albumi.
Room to Live (1982) on itselleni
entuudestaan melko tuntematon albumi. Se ilmestyi vain puoli vuotta edeltäjänsä
jälkeen. The Fallin kaanonissa albumi onkin jäänyt Hex Enduction Hourin varjoon. Kyse on lievästi laiskasta ja yhtyeen
tarinan kannalta vähemmän välttämättömästä. Tosin niille, joille 1982 on The
Fallin (ja myös post-punkin) parasta aikaa, seitsemän biisin Room to Live kuuluu kulta-ajan
olennaiseksi osaksi. Tässä jäävät vähemmistöön nopeat rallit ja riffit
(poikkeuksena ”Room to live”), mutta esimerkiksi ”Hard life in the country” on
hypnoottisuudessaan erittäin taidokas raita. Samaan sarjaan vangitsevien hidastempoisten
kanssa menee ”Detective instinct”.
Perverted by Language (1983) löytyi
käytettynä vinyylinä 30 markalla levymessuilta vuoden 2001 lopulla. Siinä
vaiheessa ainoa tuttu biisi oli levyn helmiin ja John Peelin kaikkien aikojen
suosikkeihin kuuluva ”Eat y’self fitter” (vai oliko sittenkin niin, että
tutustuin biisiin tällöin ja tajusin myöhemmin sen tulevan vastaan muuallakin?).
Tässä vaiheessa alkaa kuvio, jossa Smith ottaa vaimonsa Brix Smithin mukaan
bändiin soittamaan kitaraa ja laulamaankin. Ei jäänyt viimeiseksi vaimoksi eikä
viimeiseksi vaimoksi bändissä. Vuonna 2016 ilmestyikin Brixin muistelmat The Rise, The Fall and The Rise, joka
lienee useimmille lukijoille kiinnostava niiltä osin kuin siinä käsitellään The
Fallia. Joka tapauksessa Brixin ja Markin duetto a-puolen päättävässä
kappaleessa ”Hotel Blöedel” tekee hienosti vaihtelua muuhun materiaaliin. Levyn
tempo on verkkainen ja osittain siksi tunnelma on yhdenmukainen biisistä
toiseen. Mainittujen lisäksi levyn eliittiin kuuluu b-puolen aloittava,
tiivistunnelmainen ”Smile”.
The Wonderful and Frightening World of The
Fall (1984) kuuluu niihin teoksiin, joita en ole juurikaan kuunnellut.
Vaikka Mark E. Smith oli aikaisemminkin jakanut sävellysvastuuta muiden kanssa,
tässä pistää esiin hänen vaimonsa merkittävä rooli. Jos muutamaa edellistä
sävytti hidas tempo, niin tämä lähtee käyntiin rivakalla rockabilly-kompilla
kappaleessa ”Lay of the land”. Samalla tyylillä jatkaa ”2x4”. Levy alkaa tuoda
mieleen Kalifornian punkkia ja billyä yhdistelleet bändit Gun Clubista X:ään,
paitsi ettei The Fall anna kuulijan olla huomaamatta brittiläisyyttään. Sitten
komppi vaihtuu suoraksi, mutta vauhti säilyy reippaana. ”Elves” tuo mieleen
holtittomasti lauletun ”I wanna be your dogin”. Mainio a-puoli. B-puoli onkin
lievä pudotus, vaikka ”Stephen song” on jännä maistiainen yhtyeen popimmasta ja
kepeämmästä puolesta. Tässä vaiheessa yhtyeellä oli vielä kaksi rumpalia. Katso
YouTubesta yhtyeen esiintyminen Tube-ohjelmassa vuonna 1983, kun he soittavat
kappaleen ”2x4” kahdella rumpalilla (sekä edeltävät levyn ”Smilen”).
This Nation’s Saving Grace (1985) tuli
ostettua vasta vuoden 2014 lopussa vitosella käytettynä. Olin kuunnellut albumia
aikaisemminkin, ja todennut sen hyväksi. Nyt huomaan, että cd-versiossani
alkuperäinen biisijärjestys on sekoitettu upottamalla väliin pari raitaa.
Lisäksi bonuksena on samoihin aikoihin seiskatuumaisina julkaistuja biisejä, mukaan
lukien hienot rallatukset ”Couldn’t get ahead” ja Gene Vincentin ”Rollin’ Dany”
(Vincentillä kahdella n-kirjaimella ”Danny”). Tässä kuuntelen kuitenkin
alkuperäisen biisijärjestyksen mukaisesti. Levy alkaa pahaenteisellä
instrumentaalilla ”Mansion” ja jatkaa siitä semikaoottiseen rokkaavuuteen
kappaleessa ”Bombast”. Tunnelmaa keventää Kinks-henkisillä kitaroilla ladattu
”Barmy”. ”What you need” viittailee Hämärän
rajamailla (Twilight Zone) -televisiosarjaan tekstissään ja nimessään
(jakson nimi), mutta biisistä ei jää paljon käteen, paitsi junnaavaa toistoa.
Onneksi ”Spoilt Victorian child” lähtee taas höperösti rullaamaan, vaikka
tekstissä lähinnä hoetaankin biisin nimeä. ”L.A.” on mainion hypnoottinen ja
melodinen popjurnutus. Ehkä pitäisi arvostaa enemmän tämänkin biisin tekemiseen
osallistunutta Brix Smithiä, sillä hän selvästi toi yhtyeeseen poptajua.
B-puolelta esimerkiksi ”My new house” on upea – kaikessa maltillisuudessaan se
yhdistelee hypnoottisuutta grooveen mutta pysyy samalla helposti lähestyttävänä
kitaraindienä. ”I am Damo Suzuki” kertoo jo nimessään velastaan krautrokin
suuruudelle Canille, mutta myös sävellys lainaa muutamia Can-kappaleita. Levyn sulkee
avauksesta muistuttava ”To NK roachment: Yarbles”, jonka nimessä ”yarbles”
viittaa kiveksiin Kellopeli Appelsiinin slangissa. Tämä lienee yksi helpoimmin
lähestyttäviä The Fall -albumeita. Mutta ei tämä listapoppia ole. Kaukana
siitä. Hieno levy. Hiilihanko-faneilla mainittakoon, että Pitchforkissa tälle
on annettu arvosanaksi täysi kymppi ja 80-luvun parhaiden listalla se löytyy
sijalta 13.
Bend Sinister (1986) on itselleni
tuntematon levy. Sen nimi tulee Vladimir Nabokovin vuonna 1947 julkaistusta
romaanista. Sen tunnetuin kappale on ”Mr Pharmacist”, jonka alun perin levytti
1960-luvulla The Other Half (löytyy Nuggets 1 boksilta). Kokonaisuutta
pidettiin synkkänä levynä, joka ei yllä The Fallin parhaimpien joukkoon. Itseäni
levy ei sytytä samalla tavalla kuin moni muu yhtyeen albumi. Koskettimet ja
Brix Smithin vokaalit Markin rinnalla tuovat keveyttä kokonaisuuteen, mutta vähän
on riemutonta ja tasaista pötköä, jopa – voiko näin sanoa The Fallista? – helposti
kuunneltavaa taustamusiikkia. Toisaalta levy ei myöskään ärsytä. En lähde
moittimaan sen enempää. Pudotus edeltäjästä on selviö, mutta mistään
hutipotkusta ei voida puhua. Rima on näköjään noussut korkealle. Sopuhinnalla
tämänkin voisi hankkia hyllyyn.
The Frenz Experiment (1988) löytyi alle
vitosella vinyylinä Tukholmasta vuonna 2014. Harvoin tällaisia onnistumisia
tulee vinyylikaupoilla. Kyse ei kuitenkaan ole kaikkein parhaasta The Fall
-levystä. Biisimateriaalissa ei ole mitään erityistä vikaa, mutta bändin ote ei
tunnu yhtä intensiiviseltä kuin parhaimmillaan. ”Carry bag man” on nyt jo
standardoitua, perusvahvaa kamaa, ”Get a hotel” on taas pahaenteisempää ja
levyn tunnetuin raita, The Kinksin ”Victoria”, on omalla tavallaan hauska,
vaikka ei ehkä maailman tärkein lainaraita. A-puolen päättävä ”Athlete cured”
on osittain varastettu Spinal Tapilta, mutta merkattu Mark E. Smithin nimiin. B-puolen
aloittaa levyn – ja oikeastaan yhtyeen koko uran – helmiin kuuluva ”Hit the
north”. Wikipedia ei listaa sitä albumin raitoihin eikä sitä mainita älppärini
takakannessa, mutta levyltäni se totta vieköön löytyy. Loppulevy on tasaisen
vahvaa, mutta ei poikkeuksellista. The
Frenz Experiment on vähän kuin Iron
Maidenin Somewhere in Time – hyvä
levy, joka ei kuitenkaan vie bändin tarinaa eteenpäin.
Siinä
oli ensimmäiset kymmenen albumia. Vielä on kaksi samanlaista settiä jäljellä.
Yhtyeen levytysuran yhdeksän ensimmäistä vuotta sisältää monta onnistunutta
hetkeä, hyviä albumeita, mutta ei ehkä yhtään täyden kympin teosta. Itse en ole
koskaan tiennyt, mikä näistä olisi paras, enkä tiedä nytkään. Yksittäisten
biisien lisäksi tykkään kuunnella Smithin höpinöitä myös aivan
taustamusiikkina. Keskinkertaisimmillaankin yhtye kuulostaa siltä, että jotain
kiinnostavaa on meneillään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti