Akateeminen ansaintalogiikka

Oletko joskus miettinyt, lyökö akateeminen kirjoittaminen leiville. Vastaus on: ei itsessään. Yksinkertaistetusti sanottuna akateemisen kirjoittamisen ansaintalogiikka perustuu siihen, että cv ja osaaminen karttuu, mikä näyttää potentiaalisille ja aktuaalisille tutkimusrahoittajille, että tulosta syntyy. Lisäksi niillä on suuri merkitys, kun hakee vakituisiin yliopistollisiin tehtäviin. Tässä kuitenkin käsittelen lyhyesti suorempia palkkioita. 

 

Kirjoittamisesta ei aina tule korvausta, se riippuu työstä. On selvää, että jos tutkija tekee journalistista työtä, niin siitä maksetaan, mutta jos kirjoittaa sanomalehtiin asiantuntijakommentteja, niin niistä ei automaattisesti tule korvausta. Tyypillisesti tutkijan mediavierailuista ei makseta mitään. Tilausraportit ovat puolestaan genre, josta minulla ei ole kokemusta. Oletan, että niistä maksetaan tavalla tai toisella. Käsittelen tässä itselleni tutumpia esimerkkejä. 

Kun tutkija julkaisee tieteellisen artikkelin tieteellisessä journaalissa, siitä ei makseta. Joskus on jopa niin, että tutkija tai hänen edustamansa yliopisto maksaa siitä (tosin itse en ole suostunut julkaisemaan missään lehdessä, jossa kerätään maksu suoraan kirjoittajalta). Kun tutkija julkaisee tieteellisen artikkelin toimitetussa teoksessa, siitäkään ei makseta. Suurin osa tutkijoiden julkaisuista on juuri näitä. 

Tieteellisessä monografiassa riippuu sopimuksesta, maksetaanko siitä. Jos maksetaan, teosta myydään yleensä sen verran, että rojalteilla saa lihapiirakan kahdella nakilla tai jopa ravintolaillallisen. Tieteellisen kirjan toimittamisessa on sama homma. Omalla urallani summat ovat vaihdelleet nollasta eurosta jonnekin puolentoista tuhannen euron hujakoille. Yleensä ollaan lähempänä nollaa, toisessa ääripäässä kyse on laajasti käytetystä yliopistollisesta oppikirjasta. 

 

Järkeviin lisätuloihin pääsee, kun kirjoittaa kouluissa käytössä olevia oppikirjoja. Tosin vaaditaan yleensä pääsy siihen porukkaan, joka jo tekee kirjoja (oppikirjakustantaja + kirjoittajajoukko). Itse olen ollut mukana Lukion valinnaisen uskontokurssin oppikirjan yhtenä kirjoittajana. Vaikka jakajia on monta ja uskonnon valinnaisista kursseista kiinnostuneita verrattain vähän, markkinajohtajan kyydissä lisätienistejä on kilahtanut tilille mukavasti. 

Nykyisin tutkijatkin voivat saada rahallista kompensaatiota lainausten perusteella. Kunhan on Sanastoon kirjautunut ja sieltä löytyvät julkaisutiedot, niin raha kilahtaa tilille tasaisin väliajoin. Itse olen saanut useita satoja euroja, mutta silloin täytyy olla printtikirjan muodossa teoksia, joita oikeasti lainataan. Jos omaa teosta käytetään kurssikirjana tai se on muusta syystä suosittu laajemman lukijakunnan parissa, niin kokonaissumma on ihan merkittävä sivutulo. Tuskin monikaan tutkija kuvittelee elävänsä tällä, mutta tilitykset voivat helpostikin tarkoittaa ulkona nautittua kahvikuppia per kuukausi. Ehkä pullankin voi ostaa silloin tällöin. 

 

Sitten on vielä tilausartikkelit. Tilausartikkelilla tarkoitan tapauksia, joissa kirjoitat maksua vastaan tekstin, mutta et saa itsellesi julkaisua/kirjaa. Yksi versio on se, että luovut kokonaan julkaisun tekijänoikeuksista ja saat sitä vastaan kustantajalta rahallisen kompensaation. Tällaisessa tapauksessa on tarjottu yli 1000 dollarin korvausta alkeisoppikirjaan kirjoittamisesta. Sellainen on jo kohtuullinen lisä, jos palkka tai apuraha tulee muualta, mutta työmäärään nähden kyse on polkuhinnasta. 

Toisinaan tilausartikkeli on suoranaista riistoa. Tuore esimerkki oikeasta elämästä. Minua pyydettiin kirjoittamaan lyhyt teksti uskonnottomuuden sanakirjaan, jonka kustantaa suuri ranskalainen tiedekustantamo PUF. Kirjoittaja ei tule saamaan julkaistavaa kirjaa. Selityksenä oli, että teokseen tulee yli 85 kirjoittajaa. Sen sijaan luvattiin rahapalkkio. Kun kyselin, minkä suuruinen tämä palkkio on, vastaus oli, että sitä on mahdotonta sanoa, koska se perustuu kirjan myyntiin. Jäin miettimään, kuinka paljon teosta pitää myydä, että tuolla kirjoittajamäärällä saa mitään järkevää rahallista kompensaatiota. Totesin, että tässä on riistodiili, enkä halua olla tässä mukana kökkähengessä. 

 

Tiivistetysti, akateeminen kirjoittaminen voi olla kohtuullinen sivutulo, mutta akateemisen kirjoittamisen ansaintalogiikka perustuu aivan muuhun kuin suoriin kirjoittajapalkkioihin. Itse harkitsen aina tapauskohtaisesti, mihin lähden mukaan. Yleensä minimivaatimuksena on, että saan julkaistavan teoksen itselleni (tieteelliset journaalit ovat poikkeus), varsinkin jos tuotetta on tarkoitus myydä jossain jollekin. Nykyään en ainakaan ujostele kysyä asiasta eikä muidenkaan tarvitse.

Uskonto, politiikka ja raha

”Uskonto, politiikka ja raha”. Tuollainen litania oli laitettu Rovaniemellä Lapin yliopistossa järjestetyn seminaarin nimeksi. Seminaari pidettiin 27. marraskuuta. Kävin siellä puhumassa tutkimuksistani kolmen vartin verran. Loppuajan kuuntelin alustuksia ja osallistuin keskusteluun, joka keskittyi erityisesti lestadiolaisuuteen.

Päivän ensimmäisen alustuksen piti Siirtolaisuusinstituutin johtaja Tuomas Martikainen, joka puhui maahanmuuton vaikutuksista Suomen – ja osin Euroopankin – uskonnolliseen kenttään. Määrällisistä muutoksista keskeistä on, että uskonnollinen kenttä monimuotoistuu. Tämä voi tarkoittaa muutaman vuoden piikkiä liikkuvien työläisten vuoksi ja pidempikestoista monimuotoistumista. Varsinkin jälkimmäisessä on olennaista, että maahanmuuttajien uskonnollisuus alkaa usein muistuttaa uuden asuinmaan uskonnollisuuden muotoa. Paitsi jos heidät suljetaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Silloin tyypillinen reaktio on radikalisoituminen. Kaikkiaan maahanmuuttajien uskonnollisuudessa suosituin on kristinusko, vaikka maahanmuutto lisääkin merkittävästi esimerkiksi Suomessa oleilevien muslimien määrää.

Martikaisen alustuksen jälkeen oli minun vuoroni. Aiheeni oli uskonnon ja maallisen erottelu. Esitin, että erilaiset analyyttiset ja normatiiviset erottelu hallitsevat keskustelua. Pohdin muutaman esimerkin kautta niiden etuja ja ongelmia (Jürgen Habermas, poliittinen teologia, Bruce Lincoln). Sen jälkeen tarkastelin, millaista tutkimusta tehdään, jos ei käytetä analyyttisia määrittelyjä eikä esitetä normatiivisia kannanottoja, vaan tutkitaan, miten erilaiset yhteiskunnalliset toimijat tekevät erottelun ja saavat siten asioita aikaiseksi. Historiallisen katsauksen jälkeen ehdotin, että voidaan erottaa kaksi viimeaikaista trendiä. Valtakirkot ”kulttuuristuvat” eli alkavat nimittää itseään kulttuuriksi tai perinteeksi voidakseen taata tietyt etuoikeudet. Vähemmistöt ”uskonnollistuvat” eli alkavat nimittää toimintaansa uskonnolliseksi voidakseen joko saada etuoikeuksia tai haastaakseen muiden etuoikeuksia. Alustukseni perustui artikkeliin, joka julkaistaan englanniksi vasta vuonna 2017.

Aamupäivän kolmas alustus jatkui luontevasi omastani. Mika Luoma-Ahon aiheena oli uskonto ja väkivalta. Hänen viestinsä useiden esimerkkien kera tarjottuna oli se, että uskonnollisen ja maallisen väkivallan tarkka erottaminen on liki mahdotonta. Siksi voitaisiinkin tarkastella, mitä erottelulla tehdään, kun väkivalta tunnistetaan ja nimetään uskonnolliseksi ja miten luokitteleva toimenpide vaikuttaa asioiden kulkuun.

Lounaan jälkeen Meri-Anna Hintsala kertoi tutkimuksestaan, jossa käsitellään vanhoillislestadiolaisten verkkokeskusteluja. Hänen työssään on monta ulottuvuutta, erityisesti sukupuoli, sillä keskiössä on lestadiolaisnaisten toimijuus, mutta itseäni kiinnostaa erityisesti se, miten lestadiolaisnaisten keskustelupalstat toimivat esimerkkeinä siitä, miten niin sanottu uusmedia ja niin sanottu perinteinen media kytkeytyvät toisiinsa. Yksinkertaistaen: moni liikettä koskeva mediakohu on saanut alkunsa netin keskustelupalstoilta, joissa yksilöt ovat löytäneet muita kaltoin kohdeltuja. Näin on uskallettu vähitellen tulla julkisuuteen asian kanssa, ja valtamedia mielellään ottaa tällaiset asiat käsiteltäviksi. Ilman uusmediaa asiat voisivat jäädä valtamedialta piiloon; ilman valtamediaa nettikeskusteluilla ei olisi lopultakaan merkittävää kykyä luoda painetta liikettä kohtaan. Tämä mekanismi nimenomaan vanhoillislestadiolaisuuden kontekstissa tulee esille myös Aini Linjakummun teoksessa Haavoittunut yhteisö.

Lapin yliopiston yliopistonlehtori Aini Linjakumpu kertoi tuoreesta tutkimusaiheestaan, jossa käsitellään lestadiolaisuuden taloudellisia verkostoja. Hän esitti alustavia näkemyksiään liikkeeseen kuuluvien tavasta hoitaa bisneksiä – siitä, miten vaikkapa alihankkijoista muodostuu verkosto, jota yhdistää liikkeeseen kuuluminen. Samaan liikkeeseen kuuluvien suosiminen ei näytä olevan avointa tai eksplisiittistä – pikemminkin usein korostetaan taloudellisen ja hengellisen toiminnan eroa – mutta paikoin taloudellisessa toiminnassa esiintyy alustavien tulosten mukaan hienovaraista suostuttelua ja vihjailua, jonka toivotaan johtavan ”omien” huomioonottamiseen.

Sandra Wallenius-Korkalon oli tarkoitus puhua lestadiolaisuuden populaareista representaatioista, mutta hän oli estynyt, joten hänen tilallaan puhui Lapin yliopiston yliopistonlehtori Tapio Nykänen. Hänen alkava tutkimuksensa tarkastelee lestadiolaisuuden poliittisia kytköksiä. Tarkempia tuloksia verkostoista ja lestadiolaisuuden mahdollisesta vaikutuksesta poliittiseen päätöksentekoon pohjoisen Suomen kunnissa täytyy odottaa, mutta lähtökohtina voidaan muistuttaa siitä, että liikkeessä kannustetaan poliittiseen toimintaan, erityisesti keskustapuolueessa. Vasemmistoa kartetaan ja pääosin myös kristillisdemokraatteja.

Keskustelussa otettiin esiin kysymys siitä, onko lestadiolaisuus jotenkin nostettu tikun nokkaan ikään kuin juuri siitä haluttaisiin kaivaa kaikkea mahdollista kielteistä. Oma näkemykseni on, vaikka tutkijat nostavatkin kielteisiä asioita esiin, liikkeestä tulee näkyväksi myös myönteisiä puolia. Lisäksi lestadiolaisuus on todella mielenkiintoinen, ehkä poikkeuksellinenkin tapaus, jonka taloudellisia ja poliittisia kytköksiä on tarpeen tarkastella erityisesti siksi, että liikkeen parissa on paljon poliittisesti aktiivisia ihmisiä ja taloudellisesti menestyneitä yrittäjiä, jotka eivät piilottele menestystään.

Viime aikoinakin on kuulunut liikkeen sisäpiiristä kommentteja, ettei tällainen ole menetelmällisesti oikeanlaista tutkimusta. On ymmärrettävää, että liikkeen parissa halutaan antaa mahdollisimman myönteinen kuva ulospäin ja yritetään kyseenalaistaa paljastavia tutkimuksia. Tutkijat taiteilevat tässä ristipaineessa, mutta sen verran mitä itse tunnen käynnissä olevia lestadiolaisuuden tutkimushankkeita, suhtautumiseni valittuihin näkökulmiin on yksiselitteisesti myönteinen. Odotan innolla näiden uusien tutkimusten etenemistä ja valmistumista.

Seminaari oli samalla vasta perustetun ”Uskonnon ja yhteiskunnan tutkimusverkoston” avaava tapahtuma. Lisäinfoa verkostosta löytyy linkistä:

http://tutkimusverkosto.net/