Keikkahommissa

Työkiireet ja muut menot ovat taas vieneet ajan harrastekirjoittelulta. Vapaa-aikaa on ollut vähän, ja siitä osa on mennyt keikoilla. Yhdysvaltalainen ysärinostalgisen indieväen kulttibändi Built to Spill oli hieno nähdä. Bändi tekee urallaan kuten tahtoo. Elävänä J. Mascisin idolin Doug Martschin kepittämistä ja idiosynkraattista eläytymistä oli miellyttävää kuunnella ja katsella. Laulajakitaristi näyttää pälvikaljuineen ja partoineen vähän siltä mikkihiirissä seikkailevan pahiksen apurilta, jonka nimeä en muista. Lusmu tai jotain. Voisiko joku auttaa?

Rancid oli tiivistä punkeroa ja yleisö aggressiivista. Luulin areenan täyttyvän teineistä, mutta teineistä oli tullut keskivartalon kohdalta kasvaneita aikuisia, joiden kaljuuntunutta päälakea peittivät trendikkäät lakit. Okei, oli siellä muutama keesipää. Parasta antia yhtyeen erittäin hiotun soiton lisäksi ovat Tim Armstrongin poseeraukset. Tatuoitu, hattupäinen kaveri soittaa muutaman nuotin, heilauttaen vasuria kevyesti polvissa roikkuvan, tyylikkäästi rispaantuneen puoliakustisen suuntaan, ja jatkaa siitä still-kuvia houkuttelevaan asentoon, katse kohti takaseinää. Eikä Tim edes laula, paitsi pari parasta biisiä sekä taustat muutamaan keskinkertaiseen. Mahtava hahmo. Kaveri ei käytännössä soita eikä laula mutta on silti välttämätön komponentti yhtyeessä.

Billy Bragg (kuvassa kuningattaren kanssa) kysyi, oletko kertonut kaverillesi, että menet Braggin keikalle. Jos olet, saat vastaukseksi jotain, että onko se vielä elossa. Jos et ole, se taitaa tarkoittaa, ettei Braggin faneilla ole kavereita. Billy puhui yhtä paljon kuin soitti. Ja kun soitti, kuultiin viimein myös hitit. Waiting for a Great Leap Forward oli saanut nykypäivään sopivat lyriikat.

Juttelu kiertyi tuttujen teemojen ympärille: politiikka, fasismi ja rasismi, kapitalismi, Woody Guthrie ja jalkapallo. Erään pitkän poliittisen analyysin päätteeksi Bragg sanoi, että nyt on toivoa ensimmäistä kertaa yhtä paljon kuin sitten kuuskasin. Mitä tahansa voi tapahtua: jopa Leeds voi päästä takaisin valioliigaan.

Pidin kovasti Braggin sukupolvijutuista. Hän kertoi, miten hänestä tuli hän, Clashin ansiosta. Hän maalaili kuvan, jossa lastenlapset haluavat miellyttää hänen sukupolvensa isoisiä ja -äitejä: laitetaan soimaan London Calling, vaari tykkää siitä. Ei, laitetaan Specialsin eka, se on mummin suosikki. Sitten Bragg esitti, miten vaivalloista Specialsin 2tonebiitin tanssiminen on ikääntyvälle.

Braggin yleisö oli keski-ikäistä. Harvatukkaisia pyöreähköjä miehiä, joillakin rouvat mukana. Lauloivat biisit ulkoa ja halailivat toisiaan. Joskus keikan päätteeksi yhtyeet heittävät tavaraa yleisöön. Plektrat, rumpukapulat, settilistat, levyjä, paitoja. Arvatkaa mitä Bragg heitti. Koko esiintymisen ajan mukissa lojuneen teepussin.

Sitten vielä täydellinen vastastrategia näille karismaattisille esiintyjille: kirurgipukuiset liverpudliaanit, jotka eivät paljasta kasvojaan yleisölle. Clinic, joka riemastutti psykedeelisen junnaavalla beefheartiaanisuudellaan vuosi sitten Arcade Firen avausaktina, oli tällä kerralla animaatiotaiteilija Clemens Habichtin kanssa pystyttänyt audiovisuaalisen esityksen. Kaikki keikat tuppaavat olemaan audiovisuaalisia, mutta tässä oli vähän ekstraa. Käytännössä se tarkoitti taustakuvien olevan keskimääräistä harkitumpia, sillä kuvatut esineet liikkuivat tarkasti musiikin rytmin mukaisesti.

Osan keikan huomiosta veivät kuitenkin veijarit Yorkista. Eräs mies tuli juttelemaan. Ookko ookoo? Joo hyvin menee. Tykkään sun punaisista kengistä. Aha. Ookko yksin, tuu tapaamaan mun kavereita. No mikä jottei, haen eka kaljan. Anna mä ostan, mitä laitetaan? – Pöydässä oli kolme jätkää. Hetken jo mietin, että mitä hittoa, puuttuuko joltain seuralainen vai mikä tämä juttu on. Mutta asia olikin se toinen mahdollinen: Soitakko mitään instrumenttia? En. Osaakko laulaa? En. Osaakko soittaa thereminiä? – onnea vaan perheellisten miesten bändiuralle. Indieyhtye Yorkista etsii thereminin soittajaa. Laulajakin käy. Tai mikä tahansa instrumentti.

* * *

Ja lämmittelyaktit. Built to Spillillä Disco Doom, joka oli nostalgista ysärislackeria enemmän Grandaddyn kuin Pavementin hengessä. Billy Braggilla yhdysvaltalainen Otis Gibbs, joka voi olla nuori mutta lippiksen, aurinkolasien ja zztop-parran kanssa on vaikea sanoa. Yhteislaulua ja folkkia, tyypillinen vasemmistolaisten rekkamiesten singersongwriter. Clinic-illan avasi Threatmantics, jolla on sopimus Dominolle (jos yhtiö sanoo jotain niin tiedätte mitä tarkoitan; jos ei sano mitään, niin sitten ei sano). Se oli kiinnostavaa musiikkia rummuilla, viululla ja kitaralla, maustettuna satunnaisesti koskettimilla, joita rumpali soitti samaan aikaan yhdellä kädellä kun rummutti toisella.

Rancidia ennen esiintyi nuoria punkkareita, joiden nimeä en muista, sekä legendaarinen Anti-Nowhere League. Tiedättekö kun elokuvissa on joskus ylistereotypisoitu punk-yhtye, joka laittaa mummoille teen väärään kurkkuun? Jos on tarvetta sellaiselle, niin tilatkaa ANL – valmiiksi koulutettu. Laulajakin on nahkaan pukeutuva Johann af Grann ja laulaa ”I hate people, and people hate me”.

Tutkittu juttu

Tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoista, sanoi Platon Sokrateen suulla. Tämä on ohjaaja Astra Taylorin lähtökohta dokumentissa ”Examined Life”, joka näytettiin Leedsin elokuvafestivaaleilla. Taylorin edellinen ohjaus, ”Zizek!”, esitteli onnistuneesti teoreetikon elämää ja ajatuksia. Examined Lifen konsepti on sama ja eri.

Taylorin toimintaperiaatteena tai -kysymyksenä on pohtia, miten tiiliskiviä kirjoittavat ihmiset näyttävät, kun he puhuvat hyvin rajoitetussa aikakehyksessä. Välineen muuttuessa myös ajattelun olettaisi muuttuvan. Vastauksia tähän ei tarjota; sen sijaan Taylor tekee hienoa työtä tuodessaan filosofit ja kulttuuriteoreetikot osaksi populaarimpaa kulttuuria.

Examined Life koostuu noin kymmenminuuttisista jaksoista, joissa yksittäinen teoreetikko puhuu. Muutamat kohtaukset ovat kuin haastatteluja. Teoksen alussa tummaihoinen filosofi (ja pastori) Cornel West (kuvassa) puhuu New Yorkissa taksin takapenkillä. Sitten siirrytään nopeasti muihin.

Derridalainen Avita Ronell puhuu puistossa merkityksestä ja toiseuden filosofiasta. Ghanalaistaustainen britti Anthony Kwame Appiah puhuu lentokentällä kosmopoliittisuudesta. Peter Singer puhuu ostoskadulla etiikasta ja käytännöllisestä filosofiasta. Martha Nussbaum puhuu rantatiellä yhteiskuntasopimuksesta ja hyvinvointivaltiosta. Michael Hardt soutelee ja pohtii vallankumousta. Slavoj Zizek selittää ekologiasta jätteenhuoltolaitoksella. Lopuksi Judith Butler pohtii yhdessä erään vammaisen (Sunuana Taylor?) kanssa, miten tarvitsemme toistemme apua ja miten olemme sekä oikeutettuja että velvoitettuja siihen.

Jossain välissä Cornel West puhuu taas taksissa, kunnes hyppää kyydistä.

Kaikki osiot ovat vähintään mielenkiintoisia, useimmat erittäin hyviä ajattelun herättäjiä. Niitä kuitenkin tulee arvioitua eri tavoin kuin kirjoja lukiessa. Zizek on jälleen hyvin hauska, joskin samat jutut ekologiasta olen kuullut ja lukenut aikaisemmin.

Ehkä eniten pidin Cornel Westistä. Ehkä hänen sanomisiaan olisi myös helpoin kritisoida. Ehkä hän on vain nautittavan intensiivinen puhuja – erityisesti tässä dokumentissa, mutta ei kaikissa näkemissäni pätkissä. Ehkä hän ei tarjonnut mitään vastauksia, vaan toimi parhaiten dokumentin hengessä innostaen katsojaa tutkimaan elämää. Ehkä suosittelen, että katsotte itse. Katsotte ainakin trailerin (esim. YouTubesta). Ehkä katsotte.

Kebabistanin sillalla

Sillalla taitaa olla Dave Lindholmin viisu, mutta sillat ovat tärkeitä muillekin. Sheffieldissä on Lady’s Bridge, juuri se Richard Hawleyn levyn nimi. Sinne piti päästä.

Sheffield kuvataan kaupungiksi, joka yrittää keksiä itsensä uudelleen terästeollisuuden kulta-ajan päättymisen jälkeen. Yleisin uutinen liittyy kuitenkin nuorisojengien välisiin kahakoihin, jos ei Wednesdayn ja Unitedin jalkapallotuloksia oteta lukuun. Aivan Leedsin tapaista jälkiteollista groovea ei päiväreissun fiilistelyllä Sheffieldistä irtoa, mutta on kaupunki tarjonnut kaikenlaista musadiggareille. Nykyisin kaupunki tunnetaan Arctic Monkeysista, Last Shadow of Puppetsista, Molokosta, Long Blondesista ja Reverend and the Makersista, mutta on sieltä tullut myös Autechre, Def Leppard, Cabaret Voltaire, ABC, Thomson Twins, Human League ja – muistaako kukaan – Heaven 17.

Sammakko ja papukaija -nimisessä pubissa, jossa kuulemma tarjoillaan 12 prosenttista olutta ”Roger and out” (Suomen armeijan kielellä se olisi kai ”Sain. Loppu”), seinillä oli kehystettynä paikallisten yhtyeiden levynkansia. Seiniltä kuitenkin puuttuivat henkilökohtaisesti mielenkiintoisimmat kaupungista ponnistaneet artistit: Pulp ja Richard Hawley.

Jos Pulp on musiikillisesti kiinnostavampi kuin Hawley, niin kaupunkiturismin kannalta jälkimmäinen peittoaa edellisen. Ilmeisesti kaikki Hawleyn levyt on nimetty Sheffield-viittauksin, ja tässä esimerkkinä se silta, joka on kaupungin ensimmäinen, rakennettu 1400-luvulla. Olin lukenut, että Lady’s Bridge jakaa Sheffieldin kahteen luokkaan, hyvätuloisiin ja huonotuloisiin. Sillan molemmilla puolilla talsiessani huomasin myös toisen jaon. Se jakaa valkoiset ja toisenväriset. Se jakaa keskustan ketjukaupat ja kebabistanin. Lady’s Bridgen pahemmalla puolella on kebabin ystävän paratiisi.

Lady’s Bridgen alla on joki, mutta suomalaisittain sitä ei viitsi edes kutsua joeksi. Siksi on vähän vaikea ymmärtää, miksi Hawley laulaa vain siitä jokeen tuijottamisesta. Menisi kebabille.

Purkkaa ja jytää

1970-luvulla oli purkkaa ja jytää, mutta onko enää? Leedsissä tuntui olevan, kun Tilly and the Wall oli saapunut kylään valtameren toiselta puolelta Omahasta. Ensimmäisenä aktina oli Slow Club Sheffieldistä. Cockpitillinen yleisöä nautti illan pääesiintyjästä. En liene aikaisemmin kuullut brittiyleisön huutavan ja taputtavan niin voimakkaasti, poikkeuksena vuoden takainen Arcade Fire, jossa yleisö ei tosin taputtanut vaan lauloi Rebellionin melodiaa.

Joskus keskikokoisten indiekeikkojen yleisö muistuttaa kokemuksia Tukholmasta. Kerran Leedsissä Islandsin laulaja kysyikin yleisöltä, oletteko lääkityksen alaisina, kun olette noin jähmettyneitä. Ja silti yleisö selvästi nautti.

Toistaiseksi miltään syksyn keikalta ei ole tarvinnut poistua pettyneenä. Yleensä tunne on ollut päinvastainen. Tilly and the Wallin kohdalla pettymys ei kuitenkaan ollut kaukana, sillä yhtye täytti – ilmeisesti turhan korkeat – odotukset juuri ja juuri.

Yhtye on mainion eläväinen lavalla, ja jäsenet näyttävät yhdessä melkoisen hyvältä. Kitaristi ja kosketinsoittaja ovat nörttejä, rumpali näyttää murjottavalta Muppet-shown rumpalilta ja basisti/kitaristi näyttää basistilta. Laulavat naiset olivat panostaneet esiintymisasuihinsa ja tanssija kopisteli mallikkaasti. Yhdessä ne loivat vahvan tunnelman ja näyttivät pitävän siitä mitä tekevät. Mikä sitten mätti?

Puurosoundit oli yksi asia. Siitä voi syyttää olosuhteita, toisin kuin seuraavasta ja suuremmasta ongelmasta. En ole kuullut yhtyeen uusinta levyä kokonaan, mutta joissakin minulle tuntemattomissa kappaleissa oli turhan vahva diskofiilis. Ehkä sittenkin pidän vain niistä yhtyeen kappaleista, joissa on paljon yhteislauluja, vahva melodia ja vähän kuorrutusta. Keikan kuultuani mietin, että yhtyeellä, jolla on useita hyviä lauluja, taitaa olla vain yksi erinomainen kappale – Nights of the Living Dead, josta myös muu yleisö piti. Tai sitten yhtyeestä vain katoaa livetilanteessa levyille taltioitu herkkyys.

Keikoilla on usein vähintään kiinnostavia avausakteja, joita ei pahemmin mainosteta. Siksi pyrin yleensä saapumaan keikoille aikaisin. Nyt ajoitus oli täydellinen. Saatuani tuopin John Smithsiä käteeni, Slow Club astui lavalle. Olin kuullut yhtyeeltä muutaman kappaleen aikaisemmin ja osasin odottaa jotain miellyttävää.

Slow Clubissa kundi soittaa akustista ja nainen hyvin riisuttua rumpusettiä. Molemmat laulavat, yhdessä ja erikseen. Musiikki on periaatteessa iloista ja melodista poppia, mutta maustettuna vahvalla kantrilla ja bluegrassilla sekä väliin vimmatulla junakompilla. Joissakin kappaleissa puisen tuolin selkänoja toimi rumpuna. Ääni on suunnilleen samanlainen kuin virvelin reunassa. Parhaimmillaan yhtye oli erinomainen, mutta jäin miettimään, olivatko lukuisten kappaleiden uudet aloitukset ja naurunremakat laulusuoritusten keskellä harkittu osa esiintymistä.

Islam Suomessa

On taas aika mainostaa.

Tiistaina 21.10.2008 julkaistiin SKS:n kustantama teos ”Islam Suomessa: Muslimit arjessa, mediassa ja yhteiskunnassa” (toim. Tuomas Martikainen, Tuula Sakaranaho & Marko Juntunen).

En ole vielä nähnyt kirjaa, mutta se sisältää artikkeleja merkittäviltä suomalaisen nykyislamin tutkijoilta. Se on aiheesta kiinnostuneen peruskauraa tai kuten Englannissa sanotaan – leipää ja voita. Teos sisältää myös minun artikkelini, vaikka en katsokaan kuuluvani islamin tutkijoiden joukkoon. Tosin moni muukin teokseen kirjoittanut identifioisi itsensä joksikin muuksi. Moni on kiinnostunut aiheesta esimerkiksi maahanmuutto- ja mediatutkimuksen näkökulmasta.

Artikkelissani käsittelen Helsingin Sanomien pää- ja mielipidekirjoitusten tapaa käsitellä islamia vuodesta 1946 eteenpäin. Aikataulullisista syistä rajoitin käsittelyn niin sanotun toisen tasavallan aikaan (1946–1994), toisen maailmansodan päättymisestä siihen kun Suomi liittyi Euroopan unioniin. 1940-luvun lopulla ei juurikaan käsitellä islamia, muslimeja tai ”muhamettilaisia” kuten tuolloin oli tapana sanoa. Käsittelemälläni aikavälillä tapahtuu kuitenkin iso muutos: etäisestä ja eksoottisesta islamista tulee jotain joka on lähellä ja läsnä arjessa – edelleen eksoottisena, vieraana ja ennakkoluuloin sävytettynä.

Kuuntelen Tomppaa

Nimittäin Tom Russellia, en Jonesia. Kuudessa päivässä katsoin kuusi bändiä, kolmena iltana. Spiritualizedista tuli jo kirjoitettua, muista ei. Parikymmentä albumia levyttänyt Tom Russell, joka on Yhdysvalloissa selkeästi suurempi nimi kuin Euroopassa, esiintyi Leedsissä. Halvalla.

Paikkana oli New Roscoe, näitä keskustan ulkopuolella olevia irlantilaisten perustamia kerhotiloja, jotka nykyään toimivat pubeina ja keikkapaikkoina. New Roscoe sijaitsee omituisesti liikenneympyrästä erkanevien teiden välissä. Hetken mietin, mihin oikein olen menossa. Paikan löytäessäni eräs asiakas heti tohkeili, ettei ole koskaan ennen nähnyt jonoa tässä paikassa.

Paikan sijainnista Russellilla riitti vitsailtavaa. Toinen vitsailun aihe oli yleisön keski-ikä. Hän kysyi, onko yleisössä ketään alle 70-vuotiasta, mutta jatkoi: ”Ei, ei, vitsailen vaan. Valaistus on niin hämärä.” Jos nykyään alan olla yhä useammin vanhimpien joukossa, täällä olin ehkä kolmanneksi nuorin. Valtaosa yleisöstä oli viettänyt aikoja sitten viisikymppisiä.

Tompalla oli akustisella soolot lirutellut soittokaveri, joten mitään bändisoundia ei ollut tarjolla. Sen sijaan muotoutui välitön ja intiimi tunnelma, jossa sekoittuivat paikoitellen koskettavat kappaleet ja spiikkien hurtti huumori. Tomppa kiroili ja vitsaili varmoin elkein, kertoi teini-iän työstään Länsi-Afrikassa, tilitti Sarah Palinista ja amerikkalaisten konservatiivisuudesta.

Hän sijoitti itsensä Amerikan mytologiaan – intiaaneista, uudisraivaajiin, Woodysta Dylaniin, Buck Owensista Merle Haggardiin. Hän muisti mainita, että seuraavan kappaleen hän teki Dave Alvinille ja taas seuraavan Johnny Cashille ja sitten kertoi ketkä juurimusiikin vaarit ja muorit vielä soittavat ja esiintyvät kotikaupungeissaan. Olipa tyypillä jopa pokkaa aloittaa keikka kolmella lainalla: 1 Dylan, 1 Townes van Zandt ja 1 Leonard Cohen. Tämä niin amerikkalainen hölynpöly, josta on mahdollista nauttia täysin siemauksin, koska kyse on performanssista eikä mistään testattavasta väitteestä, niveltyi mainiosti nykypäivän politiikkaan.

Russell soitti lukuisia uusia kappaleita, joista yksi kertoi siitä, miten ”meistä” (amerikkalaisista, tietysti) on tulossa niitä, joita alkujaan pakenimme (Euroopasta). Muistipa hän myös mainita esiintymisensä David Letterman Show’ssa ja seuranneesta kritiikistä, koska hän lauloi kappaleen ”Who’s Gonna Build Your Wall”, jossa puolustetaan meksikolaisia maahanmuuttajia ja vastustetaan suuruudenhullua muurihanketta. Tom vertasikin sitä Berliinin muuriin.

Soittelu kesti yli kaksi tuntia ja siihen mahtui paljon keskinkertaisia kappaleita. Parhaimmillaan Tom kuitenkin on Mojon väittämän vertainen: ”Jonakin päivänä Tom Russellin suuruus tullaan tunnistamaan.” Kokonaisuutena mainio kokemus.

Jos Russell vitsaili tulleensa New Roscoen vanhainkotiin, Bodies of Water oli tullut Los Angelesista tyhjään taloon. Alle 40 hengen yleisön joukossa tuntui kuitenkin siltä, että nyt olen katsomassa jotain jossa moni olisi halunnut olla, jos vain tietäisi, mitä menetti.

Paikallisessa ”bingohallissa” eli nuhjuisessa mutta sympaattisessa Brudenell Social Clubissa soittanut BoW perustuu kummallisiin biisirakenteisiin, erikoiseen kitaransoittoon, harmoniseen (kirkkokuoro)lauluun ja Arcade Firea ja Polyphonic Spreetä muistuttavaan nostatukseen. Kun tuohon yhdistetään vielä hitunen folkkaavaa Incredible String Bandia, on kuvaus likipitäen valmis. Yhtyeen uusi levy on hyvä ja keikka vielä parempi.

Pieni yleisö saa aikaan usein välittömän tunnelman. Yhtye kyseli yleisöltä Leedsin asukaslukua ja ajoreittiä Stoke-on-trentiin. Ja pitkä höpötys kehkeytyi siitä, että Yhdysvalloissa ”stoke” on yleinen sana kaikelle innostavalle. Ja tietysti esimerkkinä oli se, että jos diggailee Trentistä niin voi sanoa olevansa stoked on Trent. Heh, heh.

Kummallista Bodies of Waterin keikalla oli tunne, että yhtye katsoo minua eikä toisinpäin. Seisaaltaan katsojia oli kolme tai neljä, ja soittajia viisi, joten kaiketi he laittoivat merkille hyväksyvän hymyni.

Psykedeelinen gospel

Leedsiin avattiin uusi, kaupungin suurin keikkapaikka. Academyn kapasiteetti on noin 3000. Arviolta tuhat ihmistä oli kuuntelemassa Spiritualizedia. Shortwave Setin avaus oli kelvollista kuunneltavaa, mutta illan pääesiintyjästä ei jäänyt epäselvyyttä.

Suomessa Spiritualized vieraili hyvin oudossa seurassa, Lenny Krunkvitsin lämmittelijänä. Mietin vakavasti 50 euron lipun ostoa arviolta puolen tunnin avauksesta huonoilla soundeilla tyhjälle salille. Kaupan päälle olisivat tulleet Lennyn ystävät, jotka todennäköisesti olisivat tilaamassa kaljaa hallin ulkopuolella. (Oikeasti tykkään kaikista teistä lennyfaneista; asetelma on tässä vain jutun toimivuuden vuoksi.)

Samassa tuli uutinen Spiritualized keikasta Leedsissä. Diili alkoi kuulostaa paremmalta. Lipun hinta noin puolet ja täysi setti illan pääesiintyjänä. Ja kaksi tuntia siitä saikin nauttia.

Ennen keikkaa en edes vaivautunut kuuntelemaan Spiritualizedin levyjä, koska aikomukseni oli yksinkertaisesti nauttia odotettavissa olevasta äänivallista ilman yhteislauluja. Itse keikka täytti odotukset.

Keikka oli psykedeelistä gospelia. Äijät pitivät huolen psykedeliasta ja kaksi tummaa mammaa gospelista. Setin rakenne ja dynamiikka oli poikkeuksellisen taitava, joskaan ei omaperäinen. Jossain välissä tuli aivan selväksi, että nyt voitte mennä ostamaan uuden tuopin – ja vessassakin ehtii käydä pikaisesti ennen uutta nostetta.

Uusi noste tuli ja sen ymmärsi koko yleisö. Ladies and Gentlemen We Are Floating in Space oli ensimmäinen huipennus. Levylläkin upea kappale oli elävänä parempi – ja poikkeuksellista kyllä, sanoista sai paremmin selvän keikalla. Melkein tuli tippa linssiin. Ja ruumis kyllä kertoi kylmillä väreillä kaiken tarvittavan. Aivan kappaleen lopussa biisi vaihtui harvinaisen sulavasti Elviksen Can’t Help Falling in Love with Youksi. Mielenkiintoista väreilyn kannalta on se, että Snapper-elokuvan lopputekstien aikaan soiva, lapsen tai teinin laulama Elviksen kappale aiheutti aikanaan leffateatterissa kylmät väreet.

Heti perään tuli Come Together, josta ei tule tippa linssiin. Se oli valtava rock-groove ja yleisö oli samaa mieltä. Varsinainen setti päättyi toiseen psykedeeliseen räminään ja rokkaukseen, ja melkein kymmenminuuttiseen, yhtäjaksoiseen stroboiluun. Aika moni käänsi katseensa pois lavasta.

Keikassa oli yksi paradoksaalinen piirre. Spiritualized on bändi, joka saattaa tehdä hyviä levyjä ilman yksittäisiä erityisen hyviä kappaleita. Juuri siksi en toivonut mitään tiettyjä viisuja, vain nautittavaa äänimattoa. Totesin kuitenkin, ettei bändi soittanut sellaisia yksittäisiä upeita kappaleita kuten I’m on Fire, Straight and Narrow, Twelve Steps, Electricity, Broken Heart, Do it All Over Again. Pahus, bändillä onkin nippu hyviä biisejä. Lienee kuitenkin kokonaisuuden kannalta oikea ratkaisu, ettei settilista ollut kokoelma yksittäisiä ralleja, vaan harkitun dynaaminen kokonaistaideteos.

Herra Spiritualized eli Jason ei sanonut sanaakaan keikan aikana. Varsinaisen setin päätteeksi hän taputti yleisölle. Saman hän teki encoren päätteeksi, mutta otti pari askelta takaisin mikrofonia kohti ja sanoi: ”Thank you”. Kiitos itsellesi, Sir.