(Taas näitä jaarituksia uusateismista.)
Ateismi voidaan jakaa karkeasti implisiittiseen ja eksplisiittiseen ilmaisuun. Implisiittinen eli epäsuora ateismi tarkoittaa teististen uskomusten puuttumista. Lapsi, jolla ei ole kykyä ilmaista teistisiä uskomuksia, ei ole myöskään niiden kieltäjä. Laajemmin implisiittinen ateismi viittaa välinpitämättömyyteen, siihen, että aiheesta puhuminen ei kiinnosta tai liikuta. Kiekkolegenda Raimo Helmisen tapainen asenne – ”ei ny tehrä tästä mitään numeroo” – ei jumalasuhteesta puhuttaessa olisi niinkään eksplisiittistä ja yksitulkintaista kieltämistä kuin haluttomuutta jatkaa keskustelua.
Samoin teknisesti kielloksi määrittyvä Herman Melvillen novellihahmo Bartlebyn ”mieluummin en” olisi jumalauskon yhteydessä pikemmin pyrkimystä välttää kaikenlaista normipainetta kuin vahvasti kantaaottavaa, haastavaa ja väittelyyn tähtäävää kieltäytymistä.
Eksplisiittisessä ateismissa teistiset uskomukset kielletään tietoisesti. Vain tiedostettu, usein debattiasetelmaa tavoitteleva ateismi on jumalauskosta tai uskonnosta kieltäytymistä vahvassa mielessä. Siihen yhdistyy tavallisesti pyrkimys edistää ateistisen ajattelun leviämistä. Ateisti ei välttämättä ota kantaa siihen, onko usko Jumalaan tai jumaliin hyvä vai huono asia yksilölle tai yhteisölle. Varsinkin implisiittinen ateisti saattaa käyttää uskonnollisten instituutioiden palveluja omiin tarkoituksiinsa.
Eksplisiittisen ateistin pyrkimys edistää aatettaan sisältää kuitenkin yleensä ajatuksen siitä, että usko, kuten myös uskonnollisten yhteisöjen palveluiden käyttö, ei ole pelkästään virheellistä vaan myös epätoivottavaa. Se on kuitenkin mielekäs vain sellaisissa sosiokulttuurisissa muodostumissa, joissa uskonnollisuus on tavanomaista tai hallitsevaa. Energian käyttäminen hämähäkkimiehen tai joulupukin olemassaolon kieltämiseen ei ole tolkullista, koska kukaan aikuinen ei todella usko niiden olemassaoloon.
Nykyisin eksplisiittistä ateismia kutsutaan yhä useammin ”militantiksi ateismiksi”. Termillä viitataan yleisesti niihin, jotka ensinnäkin ovat eksplisiittisiä ateisteja ja toiseksi pyrkivät aktiivisesti levittämään näkemystään. Lisäksi uskonnollisen katsantokannan tilalle tarjotaan evoluutioperspektiiviä, jonka tulisi täyttää ihmisten tietoisuudessa luojan ja jumalan väistymisen jättämä tyhjiö.
Sisällöllisesti ”militantti ateismi” kattaa hyvin niin sanotun uusateismin. Ilmaisun teki kuitenkin tunnetuksi Lenin, joka esseessään militantista materialismista vuonna 1922 kuvasi erästä lehteä ”militantisti ateistiseksi”. Lehti sisälsi Leninin mukaan ateistista propagandaa ja sen parissa käytiin väsymätöntä kamppailua ateismin puolesta.
2000-luvulla militantilla ateismilla ei viitata Leniniin vaan ensisijaisesti evoluutioteorian ja uskontokritiikin yhdistävään kantaan. Vaikka useimmat meistä hyväksyvät evoluutioteorian, vain harvat haluavat käyttää sitä uskontokritiikin välineenä. Militantti ateismi ei tietenkään tarkoita väkivallan käyttöä uskonnollisia ihmisiä kohtaan, vaan ”skientististä” yritystä edistää ateismia puhein ja kirjoituksin. Militantilla ateismilla ja uusateismilla on hyvin pitkälti sama referenssi.
Militantin ateismin luonnetta voidaan havainnollistaa elokuvaohjaaja Jean-Pierre Melvillen (1917–1973) lausumilla. Elokuvaa "Kiusaus" (Léon Morin, prêtre, 1961) käsittelevässä haastattelussa Melville – joka otti uuden sukunimen edellä mainitun Hermanin mukaan – tiivistää oman käsityksensä, joka on lopultakin militantin ateismin vastakohta. Ehkä sitä ei tarvitse kutsua rauhanomaiseksi tai pasifistiseksi ateismiksi, vaan välinpitämättömäksi ateismiksi. Elokuva on kuvaus pappi Léon Morinin ja nuoren naisen, leskiäiti Barnyn, toteutumattomasta rakkaustarinasta. Haastattelun aluksi Melville kyseenalaistaa käsityksen, jonka mukaan Kiusaus paljastaisi mystiikan valheellisen luonteen:
”Jokaisella on oikeus olla, millainen on, ja uskoa, mihin tahtoo. Ainakaan minun mielestäni Kiusaus ei ole uskonnonvastainen elokuva enkä luule, että sitä voitaisiin sellaisena pitääkään. […] Ajatukseni uskosta, Jumalan olemassaolon kieltämisestä, sosialismista jne. ovat minun yksityistä maailmaani, jota en yritäkään siirtää elokuviksi, sillä minusta minun tehtäväni ei ole välittää poliittisia, metafyysisiä tai muita senkaltaisia sanomia…”
Lainauksessa erotellaan modernin uskontodiskurssin tyyliin yksityinen ja julkinen. Uskontoa koskevat käsitykset ovat yksityisasioita. Totutusta poiketen Melville määrittää sellaiseksi jopa hänen käsityksensä sosialismista. Melvillen tapauksessa ”julkista” on hänen työnsä taiteilijana. Sikäli Melville toistaa toisen modernin käsityksen – institutionaalisen eriytymisen. Taiteella on oma alueensa, jota politiikka ja uskonto eivät uhkaa. Siksi niitä vastaan ei tarvitse kamppailla.
Uusateismissa ollaan samoilla linjoilla ainoastaan siinä, että uskonnon ei tulisi olla julkiseen elämään vaikuttava tekijä. Tästä mennään kuitenkin pidemmälle. Uusateismille on ominaista hyökätä myös yksityiselämässä läsnä olevaa uskonnollisuutta vastaan. Uskontoon liittyvissä käsityksissään Melville on moderni liberaali, jolle kamppailu uskontoa vastaan ei ole vaivan arvoista. Siinä piilee ero militanttiin ateismiin.
Seuraavaksi Melville toteaa, ettei ole tippaakaan uskovainen. Tätä seuraa uusi kysymys: ”Miten sitten käsitätte uskonnon ja uskon?” Melville vastaa:
”Vastaisin itseni kannalta ja elokuvaa tähän sotkematta. Minusta uskonto on hyödyllistä, jos sitä pidetään moraalisena perustana. Se on sitä paitsi ollut hyödyllinen… onhan uskonnollinen moraali ollut olemassa ennen maallista moraalia. Usko menee täysin yli ymmärrykseni, sillä en käsitä, miten joku voi uskoa johonkin olemattomaan. En ymmärrä, että voi uskoa sen enempää joulupukkiinkaan. Miksi lapsille sanotaan, että joulupukkia ei ole olemassa, mutta aikuisille ei koskaan sanota, että Jumalaa ei ole olemassa? Tälle toiselle satuhahmolle näköjään sallitaan ikuinen elämä. […] Tunnen kuitenkin hyvin älykkäitä ihmisiä, jotka uskovat Jumalaan, en siis mitenkään voi mennä vielä pitemmälle sanomalla: ’Uskovaiset ovat idiootteja!’ Silti se lyö minut ällikällä, menee yli ymmärrykseni. Usko, onpa sitten kyseessä Jumala tai Marx, on minun kohdaltani ollutta ja mennyttä.”
Tässä Melville erottelee aluksi uskon ja uskonnon. Uskonto viittaa lähinnä jonkinlaiseen moraaliseen yhteisöön, mikä on tavallista katoliselle katsantotavalle. Usko puolestaan liittyy uskomuksiin yliluonnollisesta. Uskonnolliset uskomukset ovat Melvillen mukaan käsittämättömiä, mutta hän korostaa, ettei halua väittää uskovaisia idiooteiksi.
Uusateistit eivät ehkä suoraan väitä uskovaisia idiooteiksi. Ne ovat pikemminkin irrationaalisia fanaatikkoja. Mikäli uskovaiset ovat riittävän liberaaleja, niitä voidaan pitää kohtuullisen harmittomina, paitsi raivatessaan tietä äärimmäisille näkemyksille. Moraalin osalta uusateismissa on katolisuudesta selkeästi poikkeava sävy. Moraali on pikemminkin Järjen edistymisen kuin solidaarisen yhteisön asia, ja vielä vähemmän se on uskonnollisen yhteisön asia.
Melvillen välinpitämättömän ateismin kautta voi täten näyttää, miten uusateistien ”militantti ateismi” poikkeaa varhaisemman modernisaation eetoksesta ja miten uusateismin uskontokäsitys heijastelee protestanttisuuden perinnettä.
Huolimatta ”militantin ateismin” käsitteen juurista, Leninistä uusateisteilla ei ole erityisen positiivista sanottavaa. Luultavasti myös Lenin kääntyisi mausoleumissaan, jos tietäisi hänen käyttämänsä termin liittyvän nykyään uusateisteihin.
Samoin teknisesti kielloksi määrittyvä Herman Melvillen novellihahmo Bartlebyn ”mieluummin en” olisi jumalauskon yhteydessä pikemmin pyrkimystä välttää kaikenlaista normipainetta kuin vahvasti kantaaottavaa, haastavaa ja väittelyyn tähtäävää kieltäytymistä.
Eksplisiittisessä ateismissa teistiset uskomukset kielletään tietoisesti. Vain tiedostettu, usein debattiasetelmaa tavoitteleva ateismi on jumalauskosta tai uskonnosta kieltäytymistä vahvassa mielessä. Siihen yhdistyy tavallisesti pyrkimys edistää ateistisen ajattelun leviämistä. Ateisti ei välttämättä ota kantaa siihen, onko usko Jumalaan tai jumaliin hyvä vai huono asia yksilölle tai yhteisölle. Varsinkin implisiittinen ateisti saattaa käyttää uskonnollisten instituutioiden palveluja omiin tarkoituksiinsa.
Eksplisiittisen ateistin pyrkimys edistää aatettaan sisältää kuitenkin yleensä ajatuksen siitä, että usko, kuten myös uskonnollisten yhteisöjen palveluiden käyttö, ei ole pelkästään virheellistä vaan myös epätoivottavaa. Se on kuitenkin mielekäs vain sellaisissa sosiokulttuurisissa muodostumissa, joissa uskonnollisuus on tavanomaista tai hallitsevaa. Energian käyttäminen hämähäkkimiehen tai joulupukin olemassaolon kieltämiseen ei ole tolkullista, koska kukaan aikuinen ei todella usko niiden olemassaoloon.
Nykyisin eksplisiittistä ateismia kutsutaan yhä useammin ”militantiksi ateismiksi”. Termillä viitataan yleisesti niihin, jotka ensinnäkin ovat eksplisiittisiä ateisteja ja toiseksi pyrkivät aktiivisesti levittämään näkemystään. Lisäksi uskonnollisen katsantokannan tilalle tarjotaan evoluutioperspektiiviä, jonka tulisi täyttää ihmisten tietoisuudessa luojan ja jumalan väistymisen jättämä tyhjiö.
Sisällöllisesti ”militantti ateismi” kattaa hyvin niin sanotun uusateismin. Ilmaisun teki kuitenkin tunnetuksi Lenin, joka esseessään militantista materialismista vuonna 1922 kuvasi erästä lehteä ”militantisti ateistiseksi”. Lehti sisälsi Leninin mukaan ateistista propagandaa ja sen parissa käytiin väsymätöntä kamppailua ateismin puolesta.
2000-luvulla militantilla ateismilla ei viitata Leniniin vaan ensisijaisesti evoluutioteorian ja uskontokritiikin yhdistävään kantaan. Vaikka useimmat meistä hyväksyvät evoluutioteorian, vain harvat haluavat käyttää sitä uskontokritiikin välineenä. Militantti ateismi ei tietenkään tarkoita väkivallan käyttöä uskonnollisia ihmisiä kohtaan, vaan ”skientististä” yritystä edistää ateismia puhein ja kirjoituksin. Militantilla ateismilla ja uusateismilla on hyvin pitkälti sama referenssi.
Militantin ateismin luonnetta voidaan havainnollistaa elokuvaohjaaja Jean-Pierre Melvillen (1917–1973) lausumilla. Elokuvaa "Kiusaus" (Léon Morin, prêtre, 1961) käsittelevässä haastattelussa Melville – joka otti uuden sukunimen edellä mainitun Hermanin mukaan – tiivistää oman käsityksensä, joka on lopultakin militantin ateismin vastakohta. Ehkä sitä ei tarvitse kutsua rauhanomaiseksi tai pasifistiseksi ateismiksi, vaan välinpitämättömäksi ateismiksi. Elokuva on kuvaus pappi Léon Morinin ja nuoren naisen, leskiäiti Barnyn, toteutumattomasta rakkaustarinasta. Haastattelun aluksi Melville kyseenalaistaa käsityksen, jonka mukaan Kiusaus paljastaisi mystiikan valheellisen luonteen:
”Jokaisella on oikeus olla, millainen on, ja uskoa, mihin tahtoo. Ainakaan minun mielestäni Kiusaus ei ole uskonnonvastainen elokuva enkä luule, että sitä voitaisiin sellaisena pitääkään. […] Ajatukseni uskosta, Jumalan olemassaolon kieltämisestä, sosialismista jne. ovat minun yksityistä maailmaani, jota en yritäkään siirtää elokuviksi, sillä minusta minun tehtäväni ei ole välittää poliittisia, metafyysisiä tai muita senkaltaisia sanomia…”
Lainauksessa erotellaan modernin uskontodiskurssin tyyliin yksityinen ja julkinen. Uskontoa koskevat käsitykset ovat yksityisasioita. Totutusta poiketen Melville määrittää sellaiseksi jopa hänen käsityksensä sosialismista. Melvillen tapauksessa ”julkista” on hänen työnsä taiteilijana. Sikäli Melville toistaa toisen modernin käsityksen – institutionaalisen eriytymisen. Taiteella on oma alueensa, jota politiikka ja uskonto eivät uhkaa. Siksi niitä vastaan ei tarvitse kamppailla.
Uusateismissa ollaan samoilla linjoilla ainoastaan siinä, että uskonnon ei tulisi olla julkiseen elämään vaikuttava tekijä. Tästä mennään kuitenkin pidemmälle. Uusateismille on ominaista hyökätä myös yksityiselämässä läsnä olevaa uskonnollisuutta vastaan. Uskontoon liittyvissä käsityksissään Melville on moderni liberaali, jolle kamppailu uskontoa vastaan ei ole vaivan arvoista. Siinä piilee ero militanttiin ateismiin.
Seuraavaksi Melville toteaa, ettei ole tippaakaan uskovainen. Tätä seuraa uusi kysymys: ”Miten sitten käsitätte uskonnon ja uskon?” Melville vastaa:
”Vastaisin itseni kannalta ja elokuvaa tähän sotkematta. Minusta uskonto on hyödyllistä, jos sitä pidetään moraalisena perustana. Se on sitä paitsi ollut hyödyllinen… onhan uskonnollinen moraali ollut olemassa ennen maallista moraalia. Usko menee täysin yli ymmärrykseni, sillä en käsitä, miten joku voi uskoa johonkin olemattomaan. En ymmärrä, että voi uskoa sen enempää joulupukkiinkaan. Miksi lapsille sanotaan, että joulupukkia ei ole olemassa, mutta aikuisille ei koskaan sanota, että Jumalaa ei ole olemassa? Tälle toiselle satuhahmolle näköjään sallitaan ikuinen elämä. […] Tunnen kuitenkin hyvin älykkäitä ihmisiä, jotka uskovat Jumalaan, en siis mitenkään voi mennä vielä pitemmälle sanomalla: ’Uskovaiset ovat idiootteja!’ Silti se lyö minut ällikällä, menee yli ymmärrykseni. Usko, onpa sitten kyseessä Jumala tai Marx, on minun kohdaltani ollutta ja mennyttä.”
Tässä Melville erottelee aluksi uskon ja uskonnon. Uskonto viittaa lähinnä jonkinlaiseen moraaliseen yhteisöön, mikä on tavallista katoliselle katsantotavalle. Usko puolestaan liittyy uskomuksiin yliluonnollisesta. Uskonnolliset uskomukset ovat Melvillen mukaan käsittämättömiä, mutta hän korostaa, ettei halua väittää uskovaisia idiooteiksi.
Uusateistit eivät ehkä suoraan väitä uskovaisia idiooteiksi. Ne ovat pikemminkin irrationaalisia fanaatikkoja. Mikäli uskovaiset ovat riittävän liberaaleja, niitä voidaan pitää kohtuullisen harmittomina, paitsi raivatessaan tietä äärimmäisille näkemyksille. Moraalin osalta uusateismissa on katolisuudesta selkeästi poikkeava sävy. Moraali on pikemminkin Järjen edistymisen kuin solidaarisen yhteisön asia, ja vielä vähemmän se on uskonnollisen yhteisön asia.
Melvillen välinpitämättömän ateismin kautta voi täten näyttää, miten uusateistien ”militantti ateismi” poikkeaa varhaisemman modernisaation eetoksesta ja miten uusateismin uskontokäsitys heijastelee protestanttisuuden perinnettä.
Huolimatta ”militantin ateismin” käsitteen juurista, Leninistä uusateisteilla ei ole erityisen positiivista sanottavaa. Luultavasti myös Lenin kääntyisi mausoleumissaan, jos tietäisi hänen käyttämänsä termin liittyvän nykyään uusateisteihin.
(Kuva elokuvasta Kiusaus)
4 kommenttia:
Kyllä kulttuurintutkimus on hauskaa. Otetaan jokin lehtikirjoittelussa tai bloggauksessa käytetty käsite (militantti ateismi), otetaan se vakavasti ja yhdistetään se oman mielen mukaan erilaisiin käsityksiin.
Militantti ateismi on yleinen käsite angloamerikkalaisessa julkisessa keskustelussa ja sillä viitataan nykyään ns. uusateisteihin (Dawkins, Harris jne.). Se ei ole "oman mieleni mukainen" valinta, jos sitä kommentillasi tarkoitit.
Suomalaisessa keskustelussa se on lähinnä harvinainen haukkumasana. Muodin perässä juoksemisesta on siis pikemminkin kyse.
Suomalaisessa keskustelussa harvinainen - totta. Haukkumasana - suomalaisessa keskustelussa yleensä mutta ei aina, koska toisinaan sitä käytetään myös kuvailevassa mielessä, kun erotellaan nykyinen ateismi jostain menneestä.
Sitä en ymmärrä, miten tämä liittyy muotiin. Enkä sitä, kuka juoksee.
Ja jos käytetään kulttuurintutkimuksen käsitteistöä, kirjoitukseni on minianalyysi käsitteen uudelleen artikulaatiosta - liittämisestä uuteen kontekstiin (Lenin - uusateismi), jolloin sen merkityskin muuttuu. Kyse ei ole siitä, että itse pitäisin käsitettä tarpeellisena tai tarpeettomana.
Lähetä kommentti