Lukiossa en kuunnellut aktiivisesti Smithsiä ja Morrisseyn soolotuotantoa. Levottomalle nuorelle ne olivat liian pop. Tiesin kyllä maineen, sillä tuttavapiirissä oli muutama tosi fani. Jotain tapahtui myöhemmin.Olin viettämässä viikonloppua veljeni solukämpässä Kuopion Neulamäessä, jossa viihdykkeet ovat niukat. Katselin päivän verran musiikkitelevisiota, josta tuli parin tunnin aikana kaksi kertaa Smithsin ”This Charming Man”. Siitä se alkoi. Eräässä haastattelussa CMX:n Yrjänä muisteli olleensa jossain pimeässä kopissa vailla muita viihdykkeitä kuin Smithsin levy – ja sitten lähti järki. Kun luin tuosta, ensimmäisenä tuli mieleeni, että nyt, mutatis mutandis, kerrotaan minun tarinaani.
Englannissa on vaikea välttyä Morrisseyltä. Ainakin täällä Lontoon pohjoispuolella, Manchesterin lähistöllä. Morrissey on myyttinen hahmo, josta ihmiset jaksavat puhua ja jonka sanomisia ruoditaan lehdistössä.
Viime talvena koko maan kulttuuriheerokseksi kasvanut, käytännössä soittotaidoton pop-idoli, laulaja ja lyyrikko kohahdutti sanomalla, ettei Englanti ole kuin ennen. Tai jotain sinne päin. Lausunto pidettiin rasistisena, koska siinä viitattiin maahanmuuttajien määrän huikeaan kasvuun. Irlantilaistaustainen lauluveikko on aina ollut kallellaan englantilaisuuteen hieman nostalgisella tavalla (”Irish Blood, English Heart”), mutta tässä lisämausteena oli maahanmuutto.
Morrissey on kiinnostava hahmo osittain faniensa vuoksi. Tästä näkökulmasta esimerkiksi Mark Simpsonin ”Saint Morrissey” on lukukelpoinen kirja. Morrisseysta kirja kertoo vähemmän. Silti se auttaa hahmottamaan sankarimme merkittävimpiä vaikutteita.
James Dean: teini-idoli, jonka ulkomuotoa ja poseerausta Morrissey on imitoinut. Tähän liittyy myös pieni kuriositeetti. Morrisseyn soolouran aikana hänen kanssaan on soittanut joukko rasvapäitä. Miten tällaiseen tilanteeseen päädyttiin? Kaupungilla liikkui huhu, jonka mukaan Mozzer etsi coolin rokkarin näköisiä tyyppejä bändiinsä. Soittotaito ei ilmeisesti ollut ensimmäinen kriteeri. Boz Boorer, Alan Whyte, Gary Day ja Johnny Bridgewood ovat rockabillyn ystäville tuttuja nimiä. Kaikki ovat soittaneet Morrisseyn kanssa. Boz sekä Alan ovat säveltäneet useammankin veisun. (Näistä voi lukea teoksesta “Deathrow: The Chronicles of Psychobilly”, jossa kolme ensin mainittua kertovat aiheesta.)
Oscar Wilde: kirjallinen dandy ja homoseksuaali – kaikkea mitä Morrissey on tavalla tai toisella, joskin poplyriikan alueella. Tässä nyt ei ole mitään selitettävää.
New York Dolls ja brittiläinen glam: tämän parissa Mozzer kasvoi. Yhdysvaltalaista New York Dollsia hän kehuu usein; suhde brittiläiseen glamrockiin on ambivalentti, mutta T-Rexin Marc Bolan kuuluu eittämättä suurten idolien joukkoon. Olennaista työväenluokkaisessa glamissa oli yksittäisten tähtien lisäksi työväenluokkaisen työorientoituneisuuden ylittäminen ja itsensä luominen, ja tätä myös Moz jatkaa. Asetelmaa havainnollistaa Black Box Recorderin albumin ”England Made Me” kansikuva. Siinä on samassa kuvassa kaivostyöläinen ja meikattu glamhirviö. He ovat isä ja poika. Kuva tiivistää olennaisen brittiläisen glamrockin yhteiskuntahistoriallisesta ulottuvuudesta.
Hunajan maku. Elokuva ”A Taste of Honey”, ”Hunajan maku” (1961), joka perustuu Shelagh Delaneyn näytelmään vuodelta 1958. Jos osaat ulkoa Smithsin lyriikat, tutustu Delaneyn tekstiin ja huomaat tuttuja laineja.
Manchester. Ehkä kotikaupungin kadut ja kujat ovat sittenkin se tärkein vaikutin, vaikka Smiths ei soittanut viiden elinvuotensa aikana Manchesterissa kuin 10 kertaa. Ja kerran Salfordissa, joka manchesterilaisten mielestä on osa kaupunkia. Tästä pääsee jyvälle tutustumalla Phil Gatenbyn teokseen ”Morrissey’s Manchester”. Faneille suunnattu kirja esittelee pari Smiths-painotteista reittiä kaupunkiin. Mukana myös kartta.
Jos Manchester on ollut Morrisseyn vaikutin, kaupunki ottaa nyt osansa takaisin. Vaikka ei tosifanien tavoin seuraisikaan Gatenbyn ehdottamia reittejä, Smithsiltä ja Morrisseyltä on vaikea välttyä.
Viime talvena kaupungin taidemuseoon oli ripustettu Smithsin levynkansista ainakin ”Strangeways, Here We Come”. Kävelin sattumalta sisään pieneen museoon, joka liittyi tavalla tai toisella kaupunkisuunnitteluun. Kaikki myynnissä olevat kirjat käsittelivät arkkitehtuuria tai rakentamista. Tein nopean kierroksen ja mitä tulikaan vastaan. Kaikkien rakennusten pienoismallien joukossa oli Smithsin 12-tuumaisten sinkkujen kansista ne, joiden taustalla näkyy jokin Manchesterin rakennus tai työmaa.
Satunnaisen turistin ja fanin reitit risteävät helposti Affleck’s Palacen luona. Se on paikallinen mini-Camden, sokkelomainen rakennus, jossa myydään kaikkea nuorille ja ikinuorille. Rakennuksen julkisivulla on mosaiikki, jossa on Morrisseyn kasvokuva (kuvassa).
Yritin paeta Morrisseytä Manchester Cityn peliin. Kun kapusin käytäviltä katsomoon, vesi tippui taivaalta ja stadionin kaiuttimista kuului tuttu laulu: ”Every day is like Sunday…”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti