Žižek ja Wagner

Kaiken teoreetikko, filosofi ja psykoanalyytikko Slavoj Žižek kävi Leedsissä pitämässä puheen Wagnerin Ringin lopusta. Se järjestettiin teatterin tiloissa ja pääsymaksu oli kolme puntaa. Piti mennä, tietenkin, vaikka en oopperasta tai Wagnerista kovin paljoa tiedäkään. Jos tällä hetkellä katson työkseni televisiota, niin teoria on sitten rentoutumista.

Tavalliseen tapaan puhe alkoi huomautuksella, että nyt ei tule törkeitä vitsejä vaan paljon asiaa. Siinä vaiheessa mietin, että taas näitä rutiinimaisia maneereja, mutta olin väärässä. Žižek pysyi harvinaisen hyvin aiheessa – hänen omiin aikaisempiin puheisiinsa verrattuna. Hän myös luki paperista huomattavasti enemmän kuin normaalisti. Silti esitys oli monin paikoin hauska ja sisälsi myös ääninäytteitä.

Itseäni kiinnostava kohta oli tekstin ja musiikin suhteen pohdinta. Näitä löytynee kirjasta Opera’s Second Death, jossa Mladen Dolar kirjoittaa Mozartista ja Žižek Wagnerista.

Näppärän kontrastoinnin mukaan Mozartilla musiikki kertoo toden. Vaikka pariskunta riitelee, musiikki kertoo, että he ovat kuitenkin korviaan myöten rakastuneita. Wagnerilla suhde on Žižekin radikaalin väittämän mukaan päinvastainen. Musiikki kertoo, että pariskunnat kuolevat yhdessä, vaikka todellisuudessa ne kuolevat eri aikaan, peräkkäin. Musiikki kertoo, tässä tapauksessa, miehisen fantasian.

Suurin osa alustuksesta keskittyi Wagnerin teosten lähilukuun ja niistä esitettyihin tulkintoihin. Olisi kiinnostavaa, jos Žižek selittäisi yhtä perusteellisesti erilaiset tulkinnat silloinkin kun hän kritisoi esimerkiksi kulttuurintutkimusta. Usein Žižekin kritiikki perustuu hänen omiin – usein oivaltaviin – tulkintoihinsa, joilla on vain vähän kosketuspintaa keskustelun alaista kohdetta ammatikseen tutkivien keskusteluihin.

Lopussa löytyi silta siihen, miten Brunhilden rakkaus on esimerkki siitä, miten todellinen rakkaus on vaatimatonta. Rakkaus kyllä, mutta ei elämän keskiössä. Juuri korkeinta rakkautta on siitä luopuminen (mikä vastaa Lacanin symbolista kastraatiota). Ikään kuin se, että on valmis uhraamaan jopa rakastettunsa, tekee itse rakkaudesta absoluuttista, tekee siitä läsnä olevan. Tai toisin sanoen, jotta rakkaus voisi olla absoluuttista, siitä ei tule tehdä elämän keskipistettä.

No tästä löytyi sitten linkki Žižekin luentaan kristinuskosta. Brunhilden uhrauksen merkitys on periaatteessa sama, mikä löytyy kristinuskosta. Jeesuksen ristinkuolema ei tarkoita syntien puolesta kuolemista eikä takuuta lunastuksesta. Se tarkoittaa pikemminkin Jumalan itsensä kuolemista. Jumalan kuolema tarkoittaa, ettei Jumala auta. Kaikki on up to you, ja siksi se on samalla kutsu toimia. Tämä on Žižekin ateistis-kristillisen luennan ydin. Siinä rakkaudesta tulee poliittista. Kuten Slavoj tiivisti, kristinuskon sanoma on hänelle siinä, että rakkaus voittaa lain. Laki rinnastuu tässä seuraaviin: Lacanin big Other jota ei siis ole; juutalaisuuden Jumala jota ei siis ole koska se on kuollut, stalinismin historiallinen välttämättömyys jota ei ole. On vain kutsu toimia.

Tämä kaikki kulkee tietenkin vastaan sitä tavallista käsitystä, jonka mukaan Schopenhauerin kautta välittyneellä buddhalaisuudella oli Wagnerille ja hänen teoksilleen suuri merkitys – ikään kuin Wagnerin teokset välittäisivät buddhalaisen viestin: pyrkimyksen vapautua kärsimyksestä ja saavuttaa jonkinlainen valaistuminen tai mielenrauha. Ja koska Žižek ei oikein pidä buddhismista, hän löytää (melko arvattavasti) fanittamastaan Wagnerista tulkinnan, joka on wagneriaanista buddhalaisuutta vastaan.

Keskustelu- ja kysymysosion päätyttyä Žižek pyysi, että hänet kutsuttaisiin uudestaan, koska oli niin kivaa puhua jostain josta hän todella pitää. Hän kertoi olevansa jokseenkin kyllästynyt puhumaan törkeitä vitsejä ja antikapitalistisia saarnojaan ja varsinkin siihen, että ne päätyvät aina kysymyksiin, mitä sitten tulisi tehdä, mitkä ovat vaihtoehdot ja ratkaisut? Vaikka itse olisin mieluummin kuunnellut aikalaisdiagnoosia tai heviä teoriaa, niin jotenkin tuntui, että Žižek oli täysin tosissaan ja hyvin vilpittömästi innostunut tästä tilaisuudesta. Sanoipa vielä haluavansa kirjoittaa vanhan Mozart-Wagner teoksen (Opera’s Second Death) perään Wagner-Wagnerin.

Ehkä tässä onkin todellinen Žižek, joka tulee hyvin esiin myös hänen tulkinnoissaan Hitchcockista: ei mikään Negri tai innokas aktivisti. Ehkä hän on heppu, joka innostuu käytännöllisestä antikapitalistisesta toiminnasta vähemmän kuin ”mestariteoksista” ja niiden filosofis-psykoanalyyttisesta lähiluvusta.