Näinpä näin

Varoituksen sanat: tulossa on mainos. Filosofisen Niin & Näin -aikakauslehden tuorein numero on Pop. Pakettiin sisältyy myös kepeä kirjoitukseni ”Poplyriikan vieras kieli”. Siinä käsitellään otsikon mukaisesti poplyriikkaa, Pixiesiin kohdentuen. Yritin ujuttaa samaan syssyyn minijohdannon populaarimusiikin tutkimuksen historiaan kulttuurintutkimuksen osalta, sikäli kuin pari viittausta siihen riittää. Eihän se riitä. Siinä se mainos.

Jutussani lienee yksi virhe. Oletan London Callingin olevan ”luultavasti” Clashin tunnetuin ralli. Mitä tuohon lisäisi? Borat-henkisesti… NOOOT. Tai: Should I Stay or Should I Go. Paitsi että ihmiset eivät välttämättä tiedä SISoSIG:n olevan Clashia. Niin tai näin.

Yksi yö vierähti lehden parissa, ja kokonaisuus on mielenkiintoinen – mikäli poppi sytyttää. Lehdellä on luultavasti useita vakiolukijoita, jotka pitävät teemaa vähemmän tarpeellisena. He voivat kuitenkin lohduttautua sillä, että seuraavaa yhtä suurelle yleisölle suunnattua teemaa ei taida tulla hetkeen. Idea kirjoittaa popmusiikista tavalla, jota ei löydä varsinaisista musiikkilehdistä, oli hyvä. Siksi halusin olla mukana.

Pidin useista teksteistä. Oli hauskaa lukea hehkutuksia esimerkiksi Camper Van Beethovenista ja Jesus & Mary Chainin Psychocandysta. Mutta Anna Lahelman ”Brittipopin cheerleaderit” oli erilaisella tavalla mainio. Se on omakohtainen muistelu suomalaisesta brittipopkulttuurista, naisnäkökulmasta. Nuo kuviot olivat tärkeä osa kasvamistani varhaisessa aikuisiässä 1990-luvulla. Siitä huolimatta, että olin kerettiläinen pitäessäni enemmän yhdysvaltalaisista yhtyeistä. Teksti kuitenkin palautti mieleen nuo söpöt ja vähän höpsöt pinnipäät, joita muistelen vain ystävyydellä ja lämmöllä.

Alan jo odottaa aikaa, jolloin tuosta ajasta tulee kustannuskelpoista muistelukirjallisuutta.

Katsellessani lehteen ujutettuja ”filosofia ja pop” -listoja aloin etsiä Eppu Normaalin Urheiluhullua. Sieltä se löytyi, mutta silvottuna versiona. Siinähän lauletaan seuraavat säkeet:

”Luin Sartrea, Nietzscheä, Hegeliä, Kanttia
Se oli kyllä tavallaan kovin intressanttia
Että toiset vei naiset
Oli jokaisella heili, ne näet urheili

Ennen uskoin älyn voittoon
Oli tapanani lueskella filosofiaa aamunkoittoon
Kunnes paikalle tuli, kas, sulkapallokuningas
Sanoi minulle: huhuu, se on liha joka puhuu
Ja se meidät yhdistää
Must on tullut urheiluhullu...”

Tekstissä yhdistyy hienosti marttisyrjämaiset kanttia-santtia kiusalliset/nerokkaat loppusoinnut ja sisältö, jonka fundeeraaminen jaksaa naurattaa. Ne bodaavat kiekkoilijat, vievät naiset ja työpaikat. Tai ehkä vain missit.