Provinssirokin päälavalla pauhasi lauantain viimeisenä esiintyjänä Manowar. Helsingin Sanomien arviossa yhtyettä moitittiin seksistiseksi (terveisiä Mikko!). Verkon keskustelupalstalla fanit esittivät sen olevan ironinen ja itseironinen.
Metallimusiikista käytävä keskustelu – ja jopa akateeminen tutkimus – jumiutuu usein tähän. Ironialla ja itseironialla viitataan hevikeskustelussa suunnilleen siihen, etteivät esiintyjät tai yleisö välttämättä ajattele kotioloissa siten kuin lavalla, lyriikoissa ja konsertin kuulijoina. Hevihemmot ovat usein kilttejä perheenisiä, kunnes sitten leikkivät sopivina annoksina seksistisillä tai saatanallisilla elementeillä.
Mutta jos tässä kuvattu hevimeininki on ironiaa ensinkään, muutoin kuin ”teeskentelyn” merkityksessä, miten ironiasta on tullut niin saamarin tylsää? Mitä ironista on siinä, että lavalla esitetään soturia, jota stripparit hiplaavat ja palvovat? Kuinka viihdyttävä ironian muoto on se, että hevihemmot tervehtivät nostamalla etu- ja pikkusormen ylös?
Usein ironiaan vetoamisella puolustetaan omaa soturimeininkiä syyttelijöitä kohtaan. Se toimii ikään kuin älyllistäen parjauksen kohteena olevat hevihemmot. Ironiapuhe näyttäisi olevan pikemminkin epäkorrektiuden oikeuttava retorinen väistöliike kuin varsinainen positiivinen sisältö. Siksi hevikeskustelun uudistamiseksi ehdotan uutta siirtoa: ironiakieltoa.
Ironiakielto tarkoittaisi, että esimerkiksi Manowarin meiningistä innostuvat sanoisivat suoraselkäisesti olevansa vakavamielisiä seksistejä. Yhteiskunta vain on sellainen, ettei sen toteuttaminen ole helppoa. Sen yrittäminen ei maksa vaivaa eikä siitä välttämättä seuraisi onnellisempaa elämää. Soturinakin voisi olla raskasta tarpoa, kun siihen liittyisi myös velvollisuuksia. Tärkeämpää on saada fantisoida samanmielisten kanssa rajatussa tilassa, tietäen kuitenkin, ettei fantasiasta koskaan tule arkea.
Helsingin Sanomien keikka-arvio rakentui sille idealle, että hevistä kirjoittaa pop/rock-kriitikko, joka ei ole koskaan kuunnellut yhtyettä. Minä olen kuunnellut ja olen myös nähnyt keikalla kerran aikaisemmin. Siitä mielenkiinnosta halusin kuunnella, miten ukot lurittavat muutamat pätevät rallit. Noin seitsemän kappaleen jälkeen totesin, etteivät ole soittaneet mielestäni yhtään hyvää hevirytkytystä, mutta luettelevat suomenkielisiä kirosanoja vähäpukeisen naisen tuoman lapparitölkin sisältöä rinnuksilleen kaataen. Se oli niin (itse)ironista, että kävelin pois.
Ehkä Deleuze oli oikeassa asettaessaan ironian ja huumorin vastakkain (useinhan ironiaa pidetään huumorin alalajina). Ironia on sidoksissa representaatioon, huumori tapahtumaan; ironia on isäntien omaisuutta, huumori vetoaa vähemmistöksi-tulemiseen.
*
Erikoinen piirre on myös se, miten julkisuudessa ajateltiin lauantain tyydyttävän yleisömäärän olevan yhtyeen ansiota. Näin saadaan aikaiseksi ajatus, jonka mukaan maailma on yllätyksiä täynnä: indieimagoisen provinssin pelasti katastrofilta Manowar, kun ihmiset eivät tulleet katsomaan niitä provinssimaisempia bändejä sunnuntaina (Nick Cave, Editors jne.). Ensinnäkin, provinssissa on ollut vuosikausia useita heviakteja. Toiseksi, vaikka Manowar veti fanejaan festivaaleille, niin provinssirokissa 21 kertaa olleena voi todeta, ettei lauantai-illan pääesiintyjän aikana ole lavan edessä ollut vuosikausiin niin väljää kuin nyt. Kolme riviä pisti kädet soturitervehdykseen ja loput virnuilivat. Muut vetäytyivät kaukaisimmille kalja-alueille.
Metallimusiikista käytävä keskustelu – ja jopa akateeminen tutkimus – jumiutuu usein tähän. Ironialla ja itseironialla viitataan hevikeskustelussa suunnilleen siihen, etteivät esiintyjät tai yleisö välttämättä ajattele kotioloissa siten kuin lavalla, lyriikoissa ja konsertin kuulijoina. Hevihemmot ovat usein kilttejä perheenisiä, kunnes sitten leikkivät sopivina annoksina seksistisillä tai saatanallisilla elementeillä.
Mutta jos tässä kuvattu hevimeininki on ironiaa ensinkään, muutoin kuin ”teeskentelyn” merkityksessä, miten ironiasta on tullut niin saamarin tylsää? Mitä ironista on siinä, että lavalla esitetään soturia, jota stripparit hiplaavat ja palvovat? Kuinka viihdyttävä ironian muoto on se, että hevihemmot tervehtivät nostamalla etu- ja pikkusormen ylös?
Usein ironiaan vetoamisella puolustetaan omaa soturimeininkiä syyttelijöitä kohtaan. Se toimii ikään kuin älyllistäen parjauksen kohteena olevat hevihemmot. Ironiapuhe näyttäisi olevan pikemminkin epäkorrektiuden oikeuttava retorinen väistöliike kuin varsinainen positiivinen sisältö. Siksi hevikeskustelun uudistamiseksi ehdotan uutta siirtoa: ironiakieltoa.
Ironiakielto tarkoittaisi, että esimerkiksi Manowarin meiningistä innostuvat sanoisivat suoraselkäisesti olevansa vakavamielisiä seksistejä. Yhteiskunta vain on sellainen, ettei sen toteuttaminen ole helppoa. Sen yrittäminen ei maksa vaivaa eikä siitä välttämättä seuraisi onnellisempaa elämää. Soturinakin voisi olla raskasta tarpoa, kun siihen liittyisi myös velvollisuuksia. Tärkeämpää on saada fantisoida samanmielisten kanssa rajatussa tilassa, tietäen kuitenkin, ettei fantasiasta koskaan tule arkea.
Helsingin Sanomien keikka-arvio rakentui sille idealle, että hevistä kirjoittaa pop/rock-kriitikko, joka ei ole koskaan kuunnellut yhtyettä. Minä olen kuunnellut ja olen myös nähnyt keikalla kerran aikaisemmin. Siitä mielenkiinnosta halusin kuunnella, miten ukot lurittavat muutamat pätevät rallit. Noin seitsemän kappaleen jälkeen totesin, etteivät ole soittaneet mielestäni yhtään hyvää hevirytkytystä, mutta luettelevat suomenkielisiä kirosanoja vähäpukeisen naisen tuoman lapparitölkin sisältöä rinnuksilleen kaataen. Se oli niin (itse)ironista, että kävelin pois.
Ehkä Deleuze oli oikeassa asettaessaan ironian ja huumorin vastakkain (useinhan ironiaa pidetään huumorin alalajina). Ironia on sidoksissa representaatioon, huumori tapahtumaan; ironia on isäntien omaisuutta, huumori vetoaa vähemmistöksi-tulemiseen.
*
Erikoinen piirre on myös se, miten julkisuudessa ajateltiin lauantain tyydyttävän yleisömäärän olevan yhtyeen ansiota. Näin saadaan aikaiseksi ajatus, jonka mukaan maailma on yllätyksiä täynnä: indieimagoisen provinssin pelasti katastrofilta Manowar, kun ihmiset eivät tulleet katsomaan niitä provinssimaisempia bändejä sunnuntaina (Nick Cave, Editors jne.). Ensinnäkin, provinssissa on ollut vuosikausia useita heviakteja. Toiseksi, vaikka Manowar veti fanejaan festivaaleille, niin provinssirokissa 21 kertaa olleena voi todeta, ettei lauantai-illan pääesiintyjän aikana ole lavan edessä ollut vuosikausiin niin väljää kuin nyt. Kolme riviä pisti kädet soturitervehdykseen ja loput virnuilivat. Muut vetäytyivät kaukaisimmille kalja-alueille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti