Koulu ja uskonto

Viime päivinä on noussut taas esiin ajatus lukion uskonnonopetuksen muuttamisesta nykyisestä yleiseksi uskontotiedoksi.

Asian puiminen yksinomaan lukiokontekstissa on sikäli helpompaa, ettei tarvitse liikaa miettiä, miten esimerkiksi kahdeksanvuotias vastaanottaa opetukset – tarkoittaako opettaja, että ihmeet todella tapahtuivat vai että kristinuskon opetusten mukaan ihmeet tapahtuivat? Lukion yhteydessä ei ole välttämätöntä laittaa niin suurta painoarvoa vanhempien mielipiteille siitä, mitä pakollisen oppivelvollisuuden puitteissa lapsille opetetaan.

En väitä, että uskontotieto olisi täydellinen ratkaisu, mutta pidän sitä parempana kuin nykyistä ja sitä edeltänyttä systeemiä. Lisäksi nykyinen puhe uskontotiedosta pitää sisällään useita toisistaan poikkeavia vaihtoehtoja, koska yksityiskohdista ei ole selvyyttä. Jotta keskustelussa päästäisiin etenemään, pohdin lyhyesti neljää Helsingin Sanomien verkkokeskustelussa esiin tullutta näkökantaa.

1. (toisin kuin eräs keskustelija ajattelee…) Uskontotieto ei olisi sama kuin nykyinen uskonnonopetus. Vaikka uskonnonopetus ei ole ”tunnustuksellista”, se on ”oman uskonnon mukaista”. Se tarkoittaa useita ryhmiä, jotka jakautuvat oppilaan uskonnollisen yhteisön mukaisesti. ”Uskonto” on oppiaineena eri muslimeille, juutalaisille, luterilaisille, ortodokseille, sikheille, hare krishnoille jne. Uskontotieto olisi kaikille yhteinen aine, joka ei olisi tunnustuksellista eikä oman uskonnon mukaista. Se perustuisi uskontoa koskevaan tutkimukseen, mutta käytännössä sisältäisi myös kasvatuksellisia elementtejä (uskontodialogia yms.) Tällöin elämänkatsomustiedolle ei enää olisi paikkaa, joten osa siitä olisi integroitava uuteen aineeseen. Käytännössä se tarkoittaisi ainakin ei-uskonnollisten katsomusten ja identiteettien käsittelyä.

2. Keskustelussa on pohdittu, pitäisikö aine integroida filosofiaan vai yksinkertaisesti lisätä filosofian opetusta (sellaisena kuin sitä opetetaan). Mielestäni filosofia ei nykyisessä muodossa voisi korvata uskontotietoa, koska uskontotiedossa vähintään toinen jalka olisi empiirisessä, kulttuuri- ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Integrointi taas voisi vesittää filosofian identiteetin. Siksi on parempi pitää ne erillään.

3. (toisin kuin eräs keskustelija ajattelee…) Uskontotieto ei olisi ’yhteiskunnan muuttamista maahanmuuttajien mieleiseksi ja kantaväestön vastaiseksi’. Nykyinen systeemi korostaa monikulttuurisuutta siten, että eri uskonnoille on omat opetussisällöt. Uskontotieto integroisi eri ryhmät yhteen oppiaineeseen, joten myös ”maahanmuuttokriittiset” voisivat kannattaa tätä, elleivät he halua kristinuskoa selvemmin suosivaa järjestelmää. Tässä esitetyssä muodossa ”maahanmuuttokriittisen” argumentin voi siirtää syrjään.

4. On myös kysytty, perustuisiko uskontotieto ”valintamyymälämalliin”. Tämän mukaan tarjottaisiin oppilaalle erilaisia (uskonnollisia ja ehkä myös uskonnottomia) katsomuspaketteja. Toisin sanoen, kerrottaisiin, miten juutalaiset, muslimit, kristityt jne. uskovat ja elävät, ja sitten vähän vertailtaisiin. Vaihtoehto on huono, koska se ei opasta oppilasta tekemään harkittuja ratkaisuja eikä se sinällään opeta, miten uskonnot ja elämänkatsomukset muodostuvat eri kulttuureissa ja eri aikakausina. Lisäksi tällainen uskontotieto muistuttaisi tarpeettoman paljon elämänkatsomustiedon edeltäjää, ”Uskontojen historia ja siveysoppia”, josta haluttiin eroon jo vuosikymmeniä sitten.

Näihin ja muihinkin yksityiskohtiin olisi saatava selvyyttä, jotta keskustelussa olisi suhteellinen yksimielisyys siitä, millaista vaihtoehtoa joku kannattaa tai vastustaa. Muutoin aiheesta uutisoinnin mielekkyys vähenee huomattavasti.